Olen koko ikäni elänyt kirjakasojen ympäröimänä.

Isäni alkoi keräillä kirjoja 1970-luvun puolivälissä. Kun olin noin kuusi, hänestä sanottiin, että ehtiäkseen lukemaan kaikki hankkimansa kirjat hänen täytyy pitää kirjoja kummassakin kädessä ja myös jaloissa. Toki jokainen tietää, ettei keräily ole ensisijaisesti kirjojen lukemista.

Isän esimerkin innoittamana aloimme isoveljeni kanssa ratsata Porin divareita 1970-luvun lopussa. Kiersimme monta kertaa viikossa kaupungin liikkeet ja ostelimme Aku Ankkoja, Lucky Lukeja, Tinttejä, Ahmed Ahneja…

Myöhemmin aloin ostella kirjoja samoista divareista. Ensimmäisen varta vasten hankitun kirjahyllyni sain äidiltä ylioppilaslahjaksi. Se oli rumaa ja epäkätevää Sakua, jonkinlaista Lundia-kopiota, josta puuttuu nimekkäämmän vertailukohtansa muokattavuus.

Olen vuosien varrella hamstrannut Sakua erilaisista paikoista: lopettavista tai muuttavista divareista, alennusmyynneistä, tutuilta… Viimeksi tänä keväänä Sakusta koottiin uuden kotimme olohuoneeseen noin kolmenkymmenen hyllymetrin kokonaisuus, johon tuli huushollimme proosa (pois lukien antologiat). Kirjoja on kahdessa rivissä.

Se ei ole omakotitalomme ainoa kirjahylly. Olohuoneessa on toinenkin hylly, kolmisenkymmentä metriä siinäkin – siinä ovat runot ja sarjakuvat sekä antologiat. Työhuoneessa on useita erilaisia hyllyjä ehkä neljäkymmentä metriä. Kellarin kirjoista en viitsi sanoakaan.

Kirjakasatkin ovat suhteellisia.

Olen kellareissa ylipäätään viettänyt hienoja hetkiä kirjojen parissa, ensiksi isäni kirjavarastoissa, jotka olivat käytöstä poistettuja pannuhuoneita tai muita kellariloukkoja. Aiemman kerrostaloasuntomme kellarikopeissa oli raakalautaiset hyllyt, niihin upposi kirjoja. Niille ei tosin lopulta enää päässyt, kun koppi tuli täyteen kirjalaatikoita.

Lopulta kellarissa osa kirjoista homehtui. En pysty selaamaan niitä, tulee päänsärky ja silmät vuotavat. En tiedä, mitä niille kirjoille teen, mutta pakko myöntää, että kun muuton jälkeen kävin kellarin kirjalaatikoita läpi, joistain kirjoista tuli mieleen Kari Peitsamon vanha laulu: ”silloin tuli tippa silmään / ja olin pissata housuihin / mä tunsin olevani jotenkin sekaisin”.

* * *

Liiat ja turhat tavarat ovat puhuttaneet ihmisiä jo useita vuosia. Moni konmarittaa, vaikka ei olisi ikinä lukenutkaan Marie Kondon huippusuosittuja KonMari-kirjoja. Muoti- ja muiden lehtien sisustus on harkittua, vähän tyhjää, minimalistista. Valkoisen ja harmaan keskellä on yksi harkittu värillinen elementti. Kirjahyllyjä on vähän (Stringissä muutamia tarkoin harkittuja opuksia), kirjakasoja ei luonnollisesti missään.

Kirjakasatkin ovat suhteellisia. Kun kollega kävi kylässä, hän sanoi, ettei meillä ole tilanne ollenkaan paha, koska verholistojen päällä ei ollut yhtään kirjaa.

En ole ainoa, joka kamppailee liikojen tavaroiden kanssa. Aiheesta ilmestyy nykyään kirjoja, osa on yksinkertaisia raivausoppaita, osa sisältää kiinnostavia ja teräviäkin yhteiskunnallisia havaintoja, kuten Ilana Aallon Paikka kaikelle (2017). Aallon huomioihin kuuluu esimerkiksi ajatus siitä, että funktionalistiset astiat, kuten Kaj Franckin suunnittelema Kilta/Teema, lisäävät tavaramäärää, vaikka niiden pitäisi käytännöllisyydellään sitä vähentää. Syy on yksinkertaisesti se, että funkisastioiden lisäksi ihmiset joko säilyttävät tai hankkivat ”hienommat” astiat, joita käytetään juhlapäivinä, eli kerran tai kaksi vuodessa.

Funktionalistiset astiat, kuten Kaj Franckin suunnittelema Kilta/Teema, lisäävät tavaramäärää.

Henkilökohtaisemmin asiaa on pohtinut Laura Honkasalo. Hän kirjoittaa kirjassaan Kaapin henki (2019) tavaroista, joista on luopunut ja joista ei voisi luopua. LP-levyt ja levysoitin saivat lähteä, mutta ihanat muistikirjat eivät. Selväksi käy myös, että suvussa on ollut varallisuutta, koska iltapukuja on edellisiltä sukupolvilta ihasteltavaksi.

(Näistä esimerkeistä muuten näkee, että tavarakulttuurista kirjoittavat lähestulkoon vain naiset. Millainen olisi miehen kirjoittama tavarakirja?)

Kummassakin kirjassa on omat ristiriitaisuutensa, joita tavaroihinsa kiintynyt hamstraaja mielellään bongailee. Honkasalo on aiemmin kirjoittanut nuukasta elämäntavastaan, mutta kirjoittaa Kaapin hengessä silti ulkomaanmatkoistaan ja analogisen valokuvauksen harrastuksestaan. Aaltokin astuu elitismin puolelle todetessaan, että hän panostaisi lastenleluissa mieluummin ihaniin ranskalaisiin leluihin kuin suosittuihin merkkileluihin. Oma kokemukseni kolmen lapsen isänä on, että ihanat ranskalaiset lelut jäävät leikkimättä.

* * *

Tärkein tavaroista ja niiden järjestämisestä kirjoittanut on tietenkin Marie Kondo. Kondon suosittujen kirjojen keskeinen idea on, että jos haluaa säilyttää jonkin esineen, sen on tuotettava erityistä, jopa fyysisesti tuntuvaa iloa. Esineitä, joista luopuu, on kiitettävä. Ajatus lienee saanut innoitusta shinto-uskonnosta, jossa esineilläkin on sielu.

Päteekö ajatus pirskahtelevasta ilosta kirjoihin? Walter Benjamin sanoi aikoinaan, että kirjojen keräily on ainoa keräilyn muoto, jossa kerättävistä esineistä on jotain hyötyä. Kumpaa kirjat siis edustavat?

Päteekö ajatus pirskahtelevasta ilosta kirjoihin?

Kun katselen kellarissa laatikkoon ängettyjä kirjojani ja mietin ”mitä helvettiä?”, minun on pakko ajatella, että niihin on liittynyt jokin hyötytarkoitus. Evelyn Eatonin vanha viihderomaani Odotan sinua, Louise voi selittyä sillä, että se sijoittuu Nova Scotian asuttamisen varhaisaikoihin – ehkä siitä voi joskus kirjoittaa jotain lännenkirjallisuuden historiaan? Samuli S:n novellikokoelma Kevään ajoilta (1900) oli otettu talteen ehkä suomalaisen kirjallisuuden unohdetun historian takia. Komintern ja Kuusinen -kirjan kohdalla oli vaikea keksiä selitystä.

Yhtään noista kirjoista en ole – vielä – heittänyt pois. Divari ei ota niitä vastaan, kukaan kaveri ei ole niistä kiinnostunut, niitä ei kannata viedä kirpparille. Jos ei halua, että ne menevät roskiin, ne on pakko säilyttää.

Vaikka ne eivät pirskahtelisi iloa.

Tai ehkä ne pirskahtelevat, mutta se on jotain aivan erityistä iloa, iloa, josta Marie Kondo ei tiedä mitään.

Elämä on nimittäin myös tuskaa ja vaivaa. George Orwell sanoi jotenkin niin, että ihmiset voivat olla onnellisia vain jos myöntävät, että onnellisuus ei ole elämän tarkoitus. Odotan sinua, Louise, Kevään ajoilta ja Komintern ja Kuusinen muistuttavat elämän tästä puolesta. Tuska, jota koen niiden äärellä, muistuttaa minua vastuustani säilyttää edes joitain osia historiasta.

Ja siksi mieluummin kirjakasat kuin minimalistinen ja tyylikäs sisustus.

* * *

Juri Nummelin. Kuva: Daniela Vainio

Juri Nummelin (s. 1972) turkulainen kirjallisuuden moniottelija: kirjailija, kriitikko, suomentaja, kustantaja. Hänen viimeisin teoksensa on suomalaisen kauhukirjallisuuden historia Kuoleman usvaa ja pimeyttä (Oppian 2020). Nummelin asuu Turun Kähärissä perheineen, joka sietää kirjakasoja yllättävän hyvin.