Suomessa vasemmistotunnuksin toimineen kulttuuriliikkeen näkyvin ilmiö oli perustamisestaan 1936 aina 1960-luvun loppuun Kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiila, jonka kirjailijoiden parhaimmisto on osa kansallista kaanonia. Kiilan keskuudesta on lähtöisin myös kaksi avainromaanin muotoista tilitystä, joita kohtaan päivänkritiikki ei ollut aivan reilu: R. Palomeren 30-luvun kuvat (1953) ja Esa Adrianin Heinäsirkka kulkee kankeasti (1968). Niitä ja niiden vastaanottoa seuraavassa arvioin samalla kun esittelen niihin kiinteästi liittyvän Sinervon perhedynastian kahden sukupolven panosta kirjallisessa kentässä.

Viisikymmentä vuotta sitten käsiini osui Kampintorin divarissa löytö: R. Palomeren 30-luvun kuvat. Tiesin etukäteen, että kyseessä on avainromaani. Avasin sen, ja välistä kurkisti paperilippu. Siinä oli nimilista – avain romaaniin.

30-luvun kuvat on vetävästi kirjoitettu poliittinen kehitysromaani. Subjektiivisesta näkökulmastaan huolimatta se vaivihkaa ikään kuin kanonisoi vuosikymmenen yleisilmeen, vaikka sen katse onkin tarkennettu äärivasemmiston nuorisoon. 

Romaanin kertoja-pseudonyymi-tekijä Rolf Pahlman / R. Palomeri / Raoul Palmgren on niin keskeinen henkilö, että teosta voisi luonnehtia autofiktioksi potenssissa, ellei se sittenkin olisi vanha kunnon avainromaani. Ja yksi avainromaanihan vastaa pussillista autofiktioita.

30-luvun kuvien vastaanotto

Helsingin Sanomien kriitikko Kalle Salo on laajassa jutussaan ”Tuhmia kuvia 30-luvulta” (HS 20.11.1953) enimmäkseen närkästynyt, lähinnä teoksen paljastusluonteen ja poliittisen yksipuolisuuden vuoksi. Salo tunnetaan Camus’n Sivullisen suomentajana. Arvostelijan mukaan Palomeri on myötähäpeää herättävä ”puolueen kahakoiva kylkikasvannainen”, ylivoimaisen kaikkitietävä omahyväinen erotomaani, jonka helposti tunnistettavat tyttölapset ”saavat nyt etsiä lemmenavujaan paljastustautisesta romaanikronikasta”.

Salon mielestä teosta vaivaa huumorin puute, tilalla on ”totinen toitotus”, mikä väite pätee pikemminkin arvostelijaan. Romaanissa on paljon huumoria, sen karikatyyreissä ja itseironiassa. Kertoja tarkastelee menneisyyttä huvittuneen etäisyyden takaa. Koko juttu on ikään kuin kognitiivisen dissonanssin esteettinen sovellus. Siitä raja tahattomaan komiikkaan on piirretty veteen.

Kalle Salo kiteyttää: ”Paljon kirjallista ja tiedollista hyvää hukkuu mauttomaan paljasteluun ja pikantisti likaiseen lemmenkulttiin, ’marxilaiseen dialektiikkaan’, teoriointiin ja tyylikkääseen tuulenpieksämiseen. 30-luvun kuvasto jää vaillinaiseksi.”

Entä jos 30-luvun kuvat olisi ilmestynyt vuonna 2020? Itse asiassa 30-luvun kuvia ei olisi välttämättä edes julkaistu, ja jos olisi, kritiikki tuskin olisi Salon tapaan tyytynyt paheksumaan Palomeren monin paikoin härskiksi äityvää naiskuvaa pelkkänä tuhmana mauttomuutena ja pikantisti likaisena lemmenkulttina.

Tapasin Raoul Palmgrenin elämäni ainoan kerran 3. lokakuuta 1980 hotelli Vaakunan kabinetissa nro 6 intiimissä kirjanjulkaisutilaisuudessa (Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä). Peter von Baghin kanssa kehuimme 30-luvun kuvia taka-ajatuksena houkuttelu uusintapainokseen.

Emme suhtautuneet teokseen nais- vaan ajankuvana – toisin kuin Palmgren, joka torjui ajatuksen nolon oloisena. Samassa kaappikello kabinetin nurkassa alkoi lyödä. Palmgren kääntyi ja karjaisi kellolle: ”Hiljaa, kun MINÄ puhun!” Nolo olo oli poispyyhkäisty.

Kuvien päähenkilöt

Rolf Pahlmanin lisäksi 30-luvun kuvien keskeisiä henkilöitä ovat Rolfin riivattu rivaali, koulu- ja kämppäkaveri Raimo Anttinen (Reino Oittinen) sekä Rolfia lehtimaailman saloihin vihkivät Heikki Viiri (Erkki Vala) ja Arno Sulkanen (Jarno Pennanen) sekä Rolfin tärkeimmäksi kumppaniksi nouseva Kullervo Jyrä (Mauri Ryömä).

Yrmy Kullervo Jyrä yllätti kaikki naimalla lahjakkaan runoilijanalun Eeva Ervin. Jos ”kesytön kaunotar” Eeva Ervi oli boheemi komsomolka, niin Jyrä oli ”ihmisenä luonnottoman rajoittunut, [mutta] Rolfille eräänlainen ihanne, poliittisessa ahdaskatseisuudessaan puhdasoppisuuden perikuva, pelottomassa johdonmukaisuudessaan turvallinen ankkuri ajan tuiverruksessa”. (s. 291)

Raoul Palmgren 1948. Kuva: Palmgren: Tekstejä Vapaan Sanan vuosikymmeneltä

Myös Eeva Ervi myötäili poliittisesti tiukkapipoista miestään, josta Rolf joutuu myöhemmin toteamaan, että fanaattinen Kullervo Jyrä ”näytti olevan valmis noudattamaan määrättyä politiikkaa mihin hintaan hyvänsä, hänen saattoi kuvitella uhraamaan politiikalleen ja vallanhimolleen tarpeen tullen vaikka läheisimmät ystävänsä, vaikkapa vaimonsakin!” (s. 411) Henkilöiden viiteryhmässä Moskovassa tuollainen käytös olikin silloin jo aivan arkista.

Eeva Ervin lisäksi lukuisan naisväen joukosta erottuu toinenkin harvinaisuus, jota Rolf kunnioittaa asiansa osaavana toverina ja opponenttina (eikä pelkkänä eroottisena kohteena). Suuntariitojen tiimellyksessä ”keskusta oli saanut mittavan johtajahahmon Helvi Keihäästä. […] Hänen äänensä oli lämmin ja vivahdusrikas, hänen kasvonsa tyylikkään rumat […] joka kykeni antamaan myös keskustalaisuudelle vetovoimaista hehkua.” (s. 228)

Romaani on nuoruuden ylistys. Yleisvaikutelma sen maailmasta on, että Rolf ja yhteisö hänen ympärillään tunsi olevansa oikealla asialla hyvien tavoitteiden puolesta ja jopa saaneensa jotakin aikaan. Politiikassa herooisin saavutus oli osallisuus T. M. Kivimäen hallituksen kaatamiseen Tulilinja-lehden (Tulenkantajat) paljastusartikkelin ansiosta.

Miten heille myöhemmin kävi – sukujatkumoita

Oikeassa elämässä Helvi Keihäs ja Eeva Ervi olivat sisaruksia, Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Elvi Sinervo. Sinervon sisaruksista ja heidän lähipiiristään ja jälkeläisistään kasvoi erikoinen lähinnä laitavasemmistossa vaikuttanut kirjallis-poliittinen dynastia, jolla oli monitahoinen vaikutus suomalaiseen politiikkaan ja kulttuuriin 1930-luvulta 1970-luvun alkuun.

Sisarusten esikoinen Sylvi-Kyllikki teki pitkän uran yhteiskunnallisena vaikuttajana, toimittajana ja kansanedustajana 1934–1957, mutta halusi aina kirjailijaksi, kuten on luettavissa hänen 1960-luvulla julkaisemistaan muistelmista. Hänen miehensä Eino Kilpi oli lehtimies, kansanedustaja, ministeri ja vuoden 1956 presidenttiehdokas, ja hänen poikansa Kalevi Kilpi oli radiotoimittaja ja yhden kauden kansanedustaja 1962–1966. Puolueina olivat Sdp ja Skdl.

Elvi Sinervon tuotantoa vuodesta 1937 vuoteen 1956 on arvostettu aikansa vasemmistokirjallisuuden ehdottomana huippuna.

Elvi Sinervon tuotantoa vuodesta 1937 vuoteen 1956 on arvostettu aikansa vasemmistokirjallisuuden ehdottomana huippuna. Hruštšovin paljastusten ja miehensä kuoleman jälkeen hän vaikeni kirjailijana ja toimi suomentajana, mutta hänen runonsa nousivat uuteen lentoon 1970-luvulla Agit-Prop-kvartetin lauluissa. Hänen lapsistaan Ilkka ja Liisa Ryömä olivat myös ansioituneita kirjallisuuden kääntäjiä.

Sisarusten nuorimmainen Aira Sinervo ei ollut vapaa kirjailija, mutta kunnostautui niin prosaistina, lyyrikkona kuin nuortenkirjailijanakin. Hän jäi isosiskojen varjoon, mutta on mielestäni aliarvostettu lujan eettisen ja terävän poliittisen tematiikan käsittelijänä. Airan romaani Koskessa kolisten (1961) on Sirola-opiston omakohtaisen johtajakokemuksen pohjalta noussut satiiri, joka paljastaa stalinistijohtoisen kommunistipuolueen sisäänrakennetun paranoian.

Airan kuopus Ursula Sinervo julkaisi kaksi romaania, ja esikoinen Maarit Sinervo oli koulutoverini, joka vihki minut ehtymättömillä jutuillaan koko sukunsa vaikutuspiiriin, sen ulkokehälle. Oma isäni Jussi Sinnemäki oli ollut ilmiö Elvin ja Airan nuoruudessa 1920-luvun Laihialla. Sisarukset sortuivat hetken harkitsemaan rippikoulua: komea apupappi oli ilmetty Gösta Berling. Siitä hyvästä Maarit joskus 1964 kiikutti minut näytteille ensin Airan luo Alppikadulle, sitten Elvin luo Siilitielle. Elvi: ”Ilmetty Gösta Berling.”

Siskoista neljäs Sirkka Sinervo ei tiettävästi tarttunut kynään, mutta sitäkin tuotteliaampi oli hänen poikansa Esa, joka oppi kotona lapsena kolme kieltä. Esa Adrian (Anisimoff) oli lukuisat kerrat palkittu loistelias kääntäjä, joka myös esitteli ahkerasti suomentamaansa venäläistä kirjallisuutta ja julkaisi pelottomasti poleemisia esseitä neuvostoyhteiskunnasta ja sen kulttuurin vääristymistä. Erityisesti hän ansioitui Solženitsynin suomentajana.

Miten heille vielä myöhemmin kävi – Adrianin Heinäsirkka

Esa Adrian on tämän kirjoituksen alkuperäinen virike, nimenomaan hänen ainoaksi jäänyt ja unohtumaan tuomittu romaaninsa Heinäsirkka kulkee kankeasti (1968). Nykytermein: Adrian päivittää siinä 30-luvun kuvat. Kuva ei ole kaunis. Sankarit ovat kuolleet, ja jos eivät kuolleita, niin ainakin pystyynkuolleita.

Heinäsirkka kulkee kankeasti on poliittinen avainromaani. Sen henkilöt eivät ole yhtä tunnistettavia kuin Palmgrenilla, mutta nyrkkisäännöstä käy, että romaanin henkilögalleria on yhtä kuin 1960-luvun Kiilan kärkijoukko. Kirjan kertoja on Max Gubka – alter ego. Muita ilmeisiä ovat esimerkiksi Ester Sakara alias Sylvi-Kyllikki Kilpi, häijysti kuvattu Helena Härmä on yhtä kuin Elvi Sinervo ja Tuomas Härmä Mauri Ryömä. Max Gubkan kasvinkumppani ja ideologinen vastaväittäjä Hannes Visa voisi olla Ilkka Ryömä, Adrianin serkku.

Antero Sakara romaanin avainhenkilönä on usean tunnetun toimijan monikasvoinen sekoitus. Siinä on ulkonaisesti eniten Jarno Pennasta, mutta paljon on myös Kalevi Kilpeä ja Raoul Palmgrenia ja jopa Eino Kilpeä, joka kantaa myös Anteron isän Leo Sakaran piirteitä.

Keskiössä on Antero Sakara, jonka kuolema saa Maxin arvioimaan hänen maineikasta poliitikon- ja kirjailijanuraansa ja sen salattua maineetonta, häpeää ja vihaa synnyttävää kääntöpuolta. Romaanin ideologisissa keskustelujaksoissa ei jätetä kiveä kiven päälle siitä politiikasta, jonka epäonnistuneet kellokkaat poseeraavat sankarin narrinviitassa.

Heinäsirkka kulkee kankeasti on kuin Proustin Kadonneen ajan viimeisen osan huipennus, jossa itsensä tärkeäksi kokeva seurapiiri (tässä tapauksessa vasemmistointelligentsijan sankarigalleria) näyttäytyy kehäraakkien groteskina kavalkadina.

Adrian suomensi 1965 Christer Kihlmanin Sinisen äidin. Tässä on jotain samaa raivoa ja surua. Ymmärrän, että sen kyynistä hipovan, häikäilemättömän omien arvostelun takana on selvästi ilmaistu lähtemätön suru isän luovuttamisesta Neuvostoliittoon kun poika oli alle 10-vuotias. Max Gubka syyttää osallisuudesta tähän tuolloin ministerinä toiminutta Antero/Leo Sakaraa. 

Heinäsirkan vastaanotto

Kansanrintamahallituksen vallasta päihtynyt vasemmisto-Suomi ei ollut valmis vastaanottamaan Adrianin kritiikkiä. Olisi kannattanut.

Työväenliikkeen kirjastossa käsiini osui kuin sattumalta Raoul Palmgrenin kappale romaanista. Palmgren on alkusivuilla tunnistanut henkilöitä marginaaliin. Sitten merkinnät loppuvat, jopa niin perusteellisesti, että Kapinallisten kynien kolmannen osan epilogissa Palmgren jättää romaanin mainitsematta, vaikka se sinne ilman muuta olisi kuulunut.

Syksyllä 1968 Helsingin Sanomien kulttuuriosasto oli tunnustetusti johtava päivänkritiikin foorumi. Heinäsirkan arvostelu oli uskottu osaston nuorelle leijonalle Max Randille (HS 13.10.1968, s. 18).

Kuka oli Max Rand? Hän oli ”oman sukupolvensa loisteliaimpia ja teräväkynäisimpiä älykköjä, aina sana- ja iskuvalmis keskustelujen linjaaja. Hän kuului harvoihin syvästi sivistyneisiin suomalaisiin intellektuelleihin […]. Max Rand oli poikkeuslahjakkuus, oman 1960-luvun sukupolvensa mielipidejohtaja”, hehkuttaa Kirsikka Moring Helsingin Sanomien nekrologissa (HS 24.03.1992). Proosallisesti sanottuna Max Rand järjestäytyneenä Skdl:n jäsenenä kuului juuri siihen vasemmistointellektuellien ryhmittymään, jota Adrian Heinäsirkassaan arvostelee.

Rand ei voi ymmärtää tai tunnustaa saati hyväksyä, mistä romaanissa on puhe. Hämmennystä kuvastaa se, että 3360 merkin ja 420 sanan kritiikissä ”vasemmisto”-määre esiintyy 12 kertaa, samalla kun suomen kielen sanaesiintymien ykkönen ”ja”-konjunktio tyytyy vain 10 kertaan. ”Vasemmisto”-hokema jää sisällöltään jutussa yhtä tyhjäksi kuin ”ja”.

Max Randin mukaan romaanin ”poliittinen, ideologinen analyysi on kutistunut yksityisluontoiseksi avainromaaniksi, joka on täytetty mitenkuten poliittisin vuoropuheluin. Teoksen henkilöt ovat marionetteja, joita Adrian liikuttelee jäykästi, taustalla itse repliikkejä lausuen”. Antero Sakaran kirjavien vaiheiden kuvaus on ”lopulta makkipyttyyn verrattava paljastusteos vasemmistopolitiikasta”. Täystyrmäys ja oikeusmurha.

Randin mielestä Esa Adrian ei pyri antamaan vastausta kirjan teeman kannalta olennaisiin kysymyksiin. Kriitikko ei voi hyväksyä sitä, että Adrian mieluummin kyseenalaistaa kuin vastaa ja kääntää selkänsä vallitsevalle politiikalle, josta ”kiinnostuneelle lukijalle saarnaaja Adrian ei kuitenkaan tiedä antaa muuta neuvoa kuin puoluepolitiikasta poissa pysymisen”.

Tällä asenteella sukupolvensa mielipidejohtaja torjui johtavalla foorumilla keskustelun romaanin esiin tuomasta tematiikasta. Kritiikki toimi vaientajana. Yllättävän sydämetöntä oli kriitikon kuurosokeus romaania kannattavalle yksilötason traagiselle ulottuvuudelle.

Esa Adrian. Kansi: Juha Soisalo

Heimo Pihlajamaa kirjoitti puolestaan romaanista arvion Parnasso-lehteen (5/1968), otsikolla ”Merde”. Sekava tuotos huipentuu romaanin avointen seksikohtausten paheksuntaan (huomaamatta kertojan Korkean veisun veroista ylistystä seksille kypsän ihmissuhteen edellytyksenä): ”Ylipäänsä räikein värein kuvattu elintapa, renkitupahuumori, inhorealismi herättävät jo hygieenisistä syistä kammoa…”

Ehkä Pihlajamaa Agathon Meurmanin Kivi-kritiikkiä tahattomasti mukaillessaan halusi korostaa samaan aikaan ilmestynyttä omaa seksin kuvaustapaansa aiheen hienostuneena versiona – Kafuri saikin valtionpalkinnon. Arvatkaa, saiko Heinäsirkka kulkee kankeasti.

Koko juttu on ikään kuin kognitiivisen dissonanssin esteettinen sovellus.

Kaksi jälkinäytöstä

Sinervon dynastian tuotannon locus amoenus on myyttisiin mittoihin nouseva Sörnäinen. Sylvi-Kyllikin muistelmien jokaisen osan tittelissä on Sörnäisten tyttö. Elvi aloitti uransa Runolla Söörnäisistä. Köyhälistökorttelien rikoksen ja prostituution kehystämistä niukoista ehdoista aukeaa väylä myös sivistykseen, yhteiskunnalliseen nousuun ja poliittiseen vaikuttamiseen, parhaimmillaan kauneuteen.

Tämähän ei tapahtunut Strömsössä. Dynastian kokemat vastoinkäymiset 1950- ja 1960-luvulla tunnetaan, ja kaiken kukkuraksi Esa Adrian antaa jo kituvalle kuviolle kuolettavan iskun. Mutta ei tässä kaikki. Ympyrä sulkeutuu Ursula Sinervon tuotannossa.

Aira Sinervo tyttärineen asui Sörnäisten kupeessa Alppiharjussa, mutta 20-vuotiaan Ursulan esikoinen Polttaa ja palelee (1969) sijoittuu Sörnäis-perinteeseen Kurvin kulmille. Se on paluuta juurille, pudotus suoraan alamaailmaan, keskelle lestinheittäjien ja prostituoitujen selviytymistaistelua.

Lepakkoluolassa (1971) Eila pakenee ahtaan kolhoosiasunnon paineita pannuhuoneen ”ikiyöhön”. Lohtua suo Eilan sinne kätkemä kilpikonna: ”Hän otti Konnan syliinsä ja silitti sen kylmää kuorta.” (s. 10) Eila yrittää sopeutua parhaansa mukaan – ja näkee lopussa parhaaksi palata rehelliseksi laivatytöksi. (s. 172–173)

Rakkaus on paras puolustus.

Ursula oli lahjakkuus, jonka tekstistä säteili vinon huumorin sävyttämä myötätunto kovia kokevia henkilöitään kohtaan. Hän esiintyi kirjallisella kentällä vielä postuumisti novellilla ”Isän tyttö” (Ryhmä 80). Satu on menossa kukkapuskan kanssa Suursuolle isää katsomaan, päättää kuitenkin piipahtaa Pirjon krouvissa ja löytää lopulta itsensä putkasta. Siellä yllättäen poliittiseksi kärjistyvä keskustelu vanhan huoran kanssa on ikimuistoinen.

Ursula Sinervo kuoli kolmekymppisenä keuhkokuumeeseen keväällä 1980. Eräänä iltana samana keväänä soi puhelin. ”Täällä puhuu Elvi Sinervo.” Ja puhui puoli tuntia yhteen menoon. Edellisestä kohtaamisestamme olikin vierähtänyt jo 16 vuotta.

Minulla oli käsillä kynä ja pahvinpalanen, johon kirjoitin sen minkä sain mahtumaan, olennaisen: ”Kaiken takana rajaton rakkaus Mauriin.” Asiayhteydestä oli helppo päätellä, että siinä viitattiin menneisyyden stalinismiin ja sen erinäisiin ilmenemismuotoihin, jollaisia Elvin tunnolla ja tuotannossa oli mutta joita ei voinut poiskaan pyyhkiä.

Gösta Berling minussa sanoo: Rakkaus on paras puolustus.

Kirjoittaja on filosofian maisteri, kirjailija ja kriitikko, jonka viimeisin teos on Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. SARVin jäsen noin 50 vuotta.

Lähteet

Kalle Salo, ”Tuhmia kuvia 30-luvulta” (HS 20.11.1953, s. 11)

Max Rand, ”Vieraantumista vasemmalla” (HS 13.10.1968, s. 18)

Kirsikka Moring, ”Syvästi sivistynyt suomalainen maailmankansalainen” (HS 24.03.1992, A4)

Heimo Pihlajamaa, ”Merde” (Parnasso 5/1968, s. 521–523)