Hanna Kuusela:

Kollaboraatio. Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa.

Vastapaino 2020, 239 s.

Kulttuurintutkija Hanna Kuuselan uusi kirja Kollaboraatio – Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa on tietosisällöiltään runsaampi kuin osasin toivoakaan. Kuusela on ajattelijana ja tutkijana tarkkavainuinen ja innostava, ja mikä parasta: erinomainen kriitikko – joka kirjallaan kutsuu kriittiseen keskusteluun kanssaan.

Yhteisöllisen kirjallisuuden erilaisten muotojen ymmärtäminen ja niiden kritiikki mielletään usein hankalaksi alueeksi, mutta Kuusela käsittelee monisärmäistä aihettaan vaivattoman tuntuisesti. Hän on koonnut yksiin kansiin niin paljon kirjallisuuskritiikin kannalta hyödyllistä tietoa ja pohdintaa, että tämä teos tulee varmasti luettua useita kertoja.

Kuuselan tekstistä välittyy myös hänen aito kiinnostuksensa nykyrunouden kokeellisia ja uudistuksellisia projekteja kohtaan. Hänen ajattelijanluonteessaan yhdistyvät ennakkoluulottomuus ja kriittisyys. Kollaboraatio on tutkimuskirjallisuutta, joka lähenee tyyliltään kriittistä esseistiikkaa. Kuuselan tapa lähestyä asioita on keskustelua avaava. Paikoin hän mieluummin kysyy kuin toteaa. Hän ei silottele sanottavaansa turhan varovaisesti, mutta perustelee kaiken hyvin. Kirjassa on paljon esimerkkejä yhteisöllisen taiteen tekemisen erilaisista suunnista: identiteettipeleistä, poliittisuudesta, kollektiivisuudesta ja taiteilijasubjektin rajojen koettelusta.

Kollaboratiivinen kirjallisuus merkitsee Kuuselalle varsin laajaa kirjoa erilaisia ”yhteisen” kautta määrittyviä tekstejä. Toisinaan Kuuselan käsitys ”yhteistyöstä kirjoittajien kesken” tuntuu jo olevan lähellä tavallista intertekstuaalisuutta, jossa kirjoittajan teksti viittaa toiseen kirjoittajaan. On kuitenkin hyvä, ettei ”yhteistä” ja ”yhteisöllistä” ole pyritty kirjassa rajaamaan liian tarkasti, sillä kyseessä on alue, joka myös karkaa määrittelyjä. Kuusela on laatinut oman määritelmänsä tiheässä muodossaan näin: ”Yksinkertaisesti määriteltynä kollaboratiivinen kirjallisuus siis on kirjallisuutta, jonka kirjoittaminen on vaatinut taustalleen useamman kirjoittavan subjektin” (s. 28). Tähän tekee mieli kysyä Kuuselalta vastakysymys: eikö kaikki kirjallisuus ole vaatinut taustalleen useamman kirjoittavan subjektin? Kirjallisuus syntyy aina historiaansa vasten, ja tekstit keskustelevat keskenään.

Eikö kaikki kirjallisuus ole vaatinut taustalleen useamman kirjoittavan subjektin?

Kuuselan kirjan kriittinen pääväittämä on, että luovat kollaboraatiot ovat vaarassa päätyä vallitsevan ideologian tarpeisiin, vaikka vihjaavat olevansa ”jotain parempaa”. Nettiaktivismi on osaltaan lietsonut käsitystä kollaboraatioiden tuottamasta paremmasta ja vapaammasta. Kuusela huomauttaa, että yhteisöllisyydestä on tullut muotikäsite, joka puskee esiin kaikkialta ja jonka käyttö saattaa lopulta palvella aivan muita päämääriä kuin herättämiensä mielikuvien mukaista uudistuksellista ja maailmaa parantavaa yhteisöllisyyttä. Hän tarttuu rohkeasti nykykulttuurin yhteisöllisyyteen ja havahduttaa olemaan kriittinen. Vaatii syvää kulttuurinlukutaitoa tiedostaa ja erotella yhteistekijyyden merkityksiä, sillä alue on historialtaan laaja ja nykyisiltä ilmenemismuodoiltaan jatkuvassa liikkeessä.

Kuusela on ideologiakriittinen ajattelija, eritoten kapitalismikriittinen. Hänen kritiikkinsä kohdistuu Kollaboraatio-kirjassa terävästi kulttuurin ja bisneksen samankaltaisuuksiin:

”Yhteistyö ja yhteisöt ovat paitsi taidekentän lempilapsia myös uuden talouden taikasanoja, osa hyperkapitalismin puhemaailmaa, jossa joukkoistaminen, applikaatiot, hotellien ja ravintoloiden vertaisarviointipalvelut, osallisuuspuhe, vertaistuotanto ja algoritmien louhimat suositukset kertovat meille, että olemme yhteydessä, yhteistyössä muiden kanssa. Kaikkialla. Kaiken aikaa.” (s. 35)

Kollaboratiivinen taide ei ole mikään helppo ja yksiselitteinen vastarinnan muoto esimerkiksi kapitalismin suhteen, onhan yhteisöllisyys yksi nykykapitalismin keskeinen toimintamalli esimerkiksi Facebookissa, huomauttaa Kuusela. Nykykapinallisuus ei ole räyhäämistä, vaan jotain tulkinnallisempaa ja performatiivisempaa. Kuusela kirjoittaa paljon Wu Ming -ryhmästä, joka on esimerkki siitä, miten kollektiivinen asenne ja kapinallisuus voivat olla tarkkaan harkittua performanssia. Moni yhteisöllinen tekijäryhmä perustelee työtään kirjallisten seurapiirien tai vanhahtavien asenteiden tai markkinahenkisyyden vastustamisella, mutta huomion hakeminen saattaa silti tapahtua jollain tavoin alttiina trendaavaan ideologiaan imeytymiselle.

Kuuselan kirja herättää pohtimaan, onko yhteisöllisyydestä tullut jo oman trendikkyytensä vesittämä riesa, näennäistä ”erilaisuutta”, jotain pakonomaista jota täytyy hokea joka välissä. Onko se siis menettänyt jo kokonaan mahdollisuutensa olla jotain arvokasta ja uudistavaa? Kollaboraatiot on tähän asti totuttu näkemään ja kiihkeästi haluttu nähdä edistyksellisinä ja vastakulttuurisina, mutta Kuuselan kirja merkitsee alkua ajalle, jolloin niitä aletaan tarkastella kriittisemmin.

Kuusela on ideologiakriittinen ajattelija, eritoten kapitalismikriittinen.

Kollaboraatioihin liittyy usein (ei aina) uutuus- ja uudistuksellisuusjargonia. Uutuuspuhe on kuitenkin ilmiönä itsessään vanhaa, ja Kuuselan mukaan nykykollaboraatioissa on paljon samaa kuin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen angloamerikkalaisessa ”kollaboraatiobuumissa”. Kuusela on kaivanut esiin kiintoisaa tietoa muun muassa 1800-luvun kollaboratiivisista kirjoista käydyistä keskusteluista. Kuusela näkee kollaboratiivisen kirjallisuuden suuren paradoksin siinä, miten se pitkästä historiastaan huolimatta herättää aina huomiota ”poikkeuksellisuudellaan” ja ”uutuudellaan”.

Kuusela esittelee kollaboratiivisen kirjallisuuden historiaa, ja muistuttaa myös, että kollaboraatioita on ollut kirjallisuuden historiassa aina, jo ennen modernia kirjapainotaitoa. Suullisen perinteen ollessa voimissaan yhdessä tuotettu tarinankerronta oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Nykyiset kollaboraatiot siis väistämättä suhteutuvat historiallisesti sekä tuohon vanhaan, kollaboraatioiden kyllästämään aikaan että romantiikan ja modernin yksilöä korostavaan aikaan. Nykykollaboraatioista suurin osa on syntynyt vastakulttuurina yksilön palvonnalle, tai ainakin ne haluavat esittää olevansa vastakulttuurisia. Kuusela selittää kirjassaan selkeästi kollaboraatioiden kirjallisuushistoriallisen taustan ja valaisee yksilöä kyseenalaistaneita kokeiluja taiteen historiasta. Kirjailijayksilö on vasta 1700-luvun luomus.

Kirjailijabrändien maailmassa näyttää siltä, että romanttinen tekijäkäsitys on voimissaan eikä katoamassa mihinkään. Kuusela varaa kollaboratiivisen kirjallisuuden käsitteen ”sellaiselle kirjallisuudelle, joka selkeästi eroaa kirjallisuuden valtavirrasta sen vuoksi, että se on vaatinut useamman kirjoittajan olemassaoloa ja tekee tämän myös julkisesti tiedetyksi” (s. 63). Jälleen voisin kysyä: eikö kaikki kirjallisuus ole vaatinut aiempia kirjoittajia, minkä aivan yleisesti ja julkisesti tiedämme?

Kriitikolta kirjalliset kollaboraatiot vaativat aina viitseliäisyyttä. Tätäkin Kuusela pohtii. Voiko esimerkiksi ”usean kokin soppana” laadittu romaani koskaan olla erittäin hyvä, vai onko se aina korkeintaan suhteellisen lukukelpoinen kuriositeetti? Kuusela kysyy, mitä tarkoitusta yhteistekijyys palvelee, kun ”lähes jokainen mediassa huomioitu yhdessäkirjoitettu kirja tulee huomioiduksi juuri yhteistekijyyden – ei tekstinsä – vuoksi” (s. 34–35).

Kuusela olisi voinut käyttää enemmän sivuja pohtien taiteellisen vapautumisen merkitystä ja luovan mielen toimintaa.

Kuusela tuntuu paikoin pelkäävän, että yhteisöllisesti tuotettu kirjallisuus on vain kokeellista näennäisuudistuksellista pätemistä, joka todellisuudessa on tuomittu vain pönkittämään ideologisia valtarakenteita myöhäiskapitalismin tarpeisiin.

Tässä Kuuselan tekemät tulkinnat ansaitsevat myös vastakritiikkiä. Voi esimerkiksi kysyä, päätyvätkö yksilökirjailijan perinteistä roolia kyseenalaistavat tekemisen muodot tutkimuksessa sittenkin lopulta liiaksi tulkituiksi vallitsevan kirjallisen kulttuurin ehdoilla, jos niiden tulkitaan esimerkiksi olevan tekijöittensä kirjailijaimagon rakentamista. Jos tulkitsija tulkitsee yhteisöllisen taiteellisen työn olevan joka hetki päätymäisillään kapitalistisen ideologian ruoaksi, eikö hän silloin itsekin tavallaan operoi saman ideologian ehdoilla? Se on kuin häkki, kuin debordilainen spektaakkeli, josta ei ole ulospääsyä.

Kuusela on kyllä mieleltään varsin avoin eikä vaivu pessimismiin, mutta itse antaisin taiteelle vielä selkeämmin mahdollisuuden. Kuusela on kaiken aikaa rajalla, jossa hänen kapitalismikritiikkinsä valtaa kaiken tilan ja alkaa näyttäytyä hänen ideologianaan, jota ilman hän ei pysty ajattelemaan. Tuleeko hän näin rajanneeksi omaa ajatteluaan liikaa, onko hän muodostamassa itselleen eräänlaisen kriittisen mukavuusalueen? Kuusela olisi voinut käyttää enemmän sivuja pohtien taiteellisen vapautumisen merkitystä ja luovan mielen toimintaa. Pidän todennäköisenä, että yhteisöllisyydellä on bisnesmaailmassakin saatu aikaan myös aitoja asioita, ei pelkkää ideologiaorjuutta kuten Kuusela vihjaa. En niin sanotusti ”osta” (pun intented) hivenen moralisoivalta tuntuvaa ajatusta, jonka mukaan me kaikki toimisimme ideologiamarkkinoilla, jos kokeilemme yhteisöllisyyden kautta määrittyviä tekemisen muotoja. Joka tapauksessa, Kuusela liikkuu kirjassaan rohkeasti ja tietä avaavasti erilaisilla kirjallisilla raja-alueilla ja hänen tulkintansa ovat hyödyllisiä ja aiheellista ajateltavaa.

Kirjoittaja on runoilija ja kriitikko.