Klassinen musiikki säilyy perinteisesti jälkipolville nuottien välityksellä. Musiikkiarviot tehdään kuulokuvasta. Käytäntö pitää siitäkin huolimatta, että nyt jo edesmennyt säveltäjä aikanaan tarjoutui lähettämään partituurin kriitikolle oltuaan eri mieltä arviossa käytetystä terminologiasta.

Teokset elävät ajassa, ja niitä kontekstualisoidaan jatkuvasti uudessa ympäristössä, minkä vuoksi klassisen musiikin kaanoniin kuuluvia sävellyksiä on mielekästä esittää aina uudelleen. Poliittisen ilmapiirin muuttuessa klassikoistakin löytyy uusia ulottuvuuksia.

Šostakovitšin 7. sinfonian alkutahdit

Poliittis-historiallinen näkökulma musiikkikritiikkiin: tapaus Šostakovitš

Dmitri Šostakovitšin eläessä neuvostosäveltäjältä odotettiin marxilaisen estetiikan mukaisia hengentuotteita, jotka yhdistäisivät kansan ja parhaimmillaan ylevöittäisivät sen kollektiivisiin urotekoihin. Formalismin välttämiseksi musiikin oli viestittävä. Se ei voinut jäädä pelkäksi säveltaiteeksi. Sillä oli oltava merkitys inhimillisessä toiminnassa.

Tutkiessani Turun yliopiston musiikkitieteen laitoksen opinnäytetyössäni Šostakovitšin sotasinfoniatrilogian reseptiota Suomessa, nousi kahdeksan päivälehden musiikkikritiikeistä esiin erilaisia teemoja. Musiikkia kuvattiin akseleilla absoluuttinen – ohjelmallinen, klassinen – romanttinen, traaginen – koominen. Keskiöön asettuivat musiikin sisällöllinen arvo, Sibeliukseen vertautuva sinfonisuus ja musiikin ulkopuolelta tuleva paine, poliittisuus. Ajan kuluessa sinfonioiden sävellyshetkestä kritiikeissä siirryttiin itse musiikin arvioinnista tulkinnan kuvailuun.

Solomon Volkovin kokoamien Šostakovitšin muistelmien ilmestymisellä vuonna 1980 oli käänteentekevä vaikutus konserttiarvioihin. Riippumatta siitä, pidettiinkö säveltäjän lausumia ulkomusiikillisena tekijänä tai ei, niitä alettiin sisällyttää käsiohjelmiin ja ne löysivät tiensä myös kritiikkeihin. Poliittinen aspekti korostui sitä enemmän mitä enemmän Suomi alkoi irrota Neuvostoliiton talutusnuorasta.

Uudessa diskurssissa Šostakovitšin sinfoniat näyttäytyivät eri valossa. Postuumisti ilmestyneet muistelmat saivat oman artikkelin Otavan ison musiikkitietosanakirjanhakemisto- ja täydennysosaan. Teoksen suomentaja, musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo, kirjoitti pitkähkön tekstin, joka autentisoi muistelmat, ja siihen toki vaikutti myös julkaisualusta.

Ketkä marssivat Leningrad-sinfoniassa?

Šostakovitšin Leningrad-sinfonian marssiaihe on ehkä äärimmäinen mutta silti oiva esimerkki poliittisen ilmapiirin muutoksen vaikutuksista. Alkuperäisen ohjelman mukaan siinä kuvattiin saksalaisia sotilaita toisen maailmansodan aikana hyökkäämässä Neuvostoliittoon. Myöhemmin marssiteemalle annettiin sisäpoliittinen ulottuvuus, kun siihen yhdistettiin Stalinin terrori.

Aina voidaan esittää se aiheellinen kysymys, että oliko kumpikaan selitys totta, vai käytettiinkö musiikkia lyömäaseena poliittisessa taistelussa. Oliko musiikilla vain välinearvo, eikö sillä ollut itseisarvoa? Varsinkin kun kysymys on sinfoniasta, johon useimmiten liitetään absoluuttisen musiikin leima, miksi pitäisi löytää lopullinen totuus siitä, kuka siellä marssi.

Tästä dikotomiasta kirjoittaa yhä 2017 Lauri Mäntysaari Turun Sanomien Šostakovitšin 7. sinfonian kritiikissään: ”Kuvataanko tällä sitten natsien sotamarssia vai Stalinin sortoa, on lopulta kuulijan valittavissa – sikäli kuin musiikkia tarvitsee mielikuvilla ruokkia.”

Käytettiinkö musiikkia lyömäaseena poliittisessa taistelussa?

Lähtökohtaisesti on luonnollista, että säveltäjä kertoo omasta musiikistaan. Esimerkiksi Outi Tarkiainen kertoo laulusarjastaan Naarasäiti, että se ”kuvaa äidiksi tulemisen kokemusta, jossa naisen seksuaalisuus yhdistyy luonnollisella tavalla uuden elämän syntymään”.

Baritonille sävelletty vokaaliteos olisi ehkä jättänyt itselleni vieraannuttavan kokemuksen ilman sanallistettua äitiyden ja seksuaalisuuden kuvausta. Kantaesityksestä käsiohjelmakommentteineen muotoutui sen sijaan moniulotteinen, merkityksiä täynnä olevan kokonaisuus. Šostakovitšin tapauksessa huomiota herättävä oli se ajallinen vedenjakaja, jolloin merkitykset alkoivat muuttua.

Kylmän sodan päätyttyä

2000-luvun taitteessa, kaksikymmentä vuotta Volkovin kokoamien muistelmien jälkeen ilmestyi uusi Šostakovitš-elämäkerta. Tekijänä oli Laurel Fay, musiikkitieteen tohtori New Yorkista. Hän kritisoi säveltäjän elämän liittämistä tämän säveltämän musiikin merkityskehykseen kieltämällä sen, että taiteilijaelämäkerrat olisivat ”teosten elämäkertoja”. Tällä päätelmällä Fay irrotti säveltäjän tämän musiikista ikään kuin musiikilla ei olisi kontekstia vaan autonomia.

Samaan aikaan kun Fay kyseenalaistaa Šostakovitšin elämän liittyvän suoranaisesti hänen sävellyksiinsä, Marina Sabinina, moskovalainen musiikkitieteen tohtori, väittää säveltäjän käyneen sisäistä taistelua, joka näkyi luovassa lopputuloksessa. Sabininan mukaan Šostakovitš teki kompromisseja, jotta olisi voinut säveltää poliittisesti riskialttiita teoksia.

Esimerkkeinä kompromisseista Sabinina mainitsee Šostakovitšin liittymisen kommunistiseen puolueeseen ja 12. sinfonian nimeämisen Leninin kunniaksi. Puolueeseen liittymisen jälkeen hän sävelsi kahdeksannen jousikvarteton, jota tutkija kutsuu omakätiseksi hautakirjoitukseksi. 12. sinfoniaa seurasi neljännen sinfonian kaivaminen pöytälaatikosta kantaesitystä varten. Šostakovitš oli aikanaan luopunut neljännen julkaisemisesta, koska siinä oli musiikillisia yhtymäkohtia murska-arvostelut saaneeseen oopperaan Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth.

Šostakovitšin kiistaton suosio

On kaiken kaikkiaan kiinnostavaa, että Neuvostoliiton virallinen ideologia sosialistinen realismi määritteli musiikki-ihanteen, joka sävellyksen oli määrä täyttää. Mikäli säveltäjä onnistui tehtävässään, hänen musiikkinsa jäi elämään ja avoimeksi uudelleentulkinnoille. Tosiasiallisesti meillä on tänä päivänä tarkasteltavana vain sitä musiikkia, joka läpäisi sensuurin.

Jännittävä yksityiskohta liittyy konserttien ohjelmasuunnitteluun. Sabininan mukaan säveltäjän lähes juorulehtiä kiinnostava elämä vaikutti siihen paljonko tämän teoksia soitettiin. Todisteeksi tästä tutkija tuo tilaston Saksasta kaudelta 1993–94. Aikalaissäveltäjien teoksista Pierre Boulezia kuultiin 12 kertaa, kun taas Šostakovitšia 264 kertaa.

Vaikka konserttiohjelmiin kritiikki huonosti ulottuisikin tai yleisö jotain spesifiä toivoisikin, on klassisessa musiikissa silti tiettyjä teemoja, jotka lävistävät kentän, kuten säveltäjien merkkivuodet. Todettakoon, että minkäänlainen merkkivuosi ei selitä kauden 1993–94 statistiikkaa, sillä Šostakovitš syntyi 1906 ja kuoli 1975.

Moskovalaistutkija yhtyy moniin Volkovin kokoamien muistelmien keskeisiin väitteisiin, toisin kuin Fay, joka suhtautuu kriittisesti kyseiseen teokseen. Selvästikään viimeistä sanaa Šostakovitšin elämästä ei ollut sanottu, vaan dialogi jatkui.

Tosiasiallisesti meillä on tänä päivänä tarkasteltavana vain sitä musiikkia, joka läpäisi sensuurin.

Tuorein teos Šostakovitšista on vuodelta 2019. Se on brittitutkija, musiikkitieteen professori Pauline Fairclough’n käsialaa. Hänen mukaansa Šostakovitšin kiistaton suosio liittyy siihen, kuinka relevanttia hänen musiikkinsa poliittisesti oli ja kuinka helposti hän assosioitui romanttiseen sankarimyyttiin. Repressoidun säveltäjän tuotantoa on helppo markkinoida.

Vailla lopullisia vastauksia

Šostakovitšin kuolemasta on 45 vuotta. Neuvostoliiton hajoamisesta tulee 30 vuotta. Musiikin historiaa kirjoitetaan jatkuvasti yhä uudelleen. Koska kritiikin yhtenä tehtävänä on kontekstualisoiminen, teoksen ja tulkinnan sijoittaminen taiteen kenttään, historiallisen viitekehyksen muuttuessa itse kritiikki saa uuden ympäristön.

Fairclough’n lähtökohta on pluralistinen. Hän ei yritä löytää yhtä totuutta tai tulkintaa, vaan toteaa että ”musiikkikappaleissa on harvoin kysymys yhdestä ainoasta sanomasta tai kuvastosta”.

Leningrad-sinfoniasta Fairclough kirjoittaa, että se ei rajoitu kuvaamaan yksittäistä totalitaarista hallintoa, vaan on metafora kaikelle ”orjuudelle ja hengen kahlehdinnalle”. Samalla tavoin monimerkityksisenä hän näkee 11. sinfonian, lisänimeltään Vuosi 1905. Tsaarin aikaisen verilöylyn lisäksi siinä voi yhtä lailla kuulla Unkarin kansannousun tukahduttamisen äänet vuonna 1956.

Fairclough on kirjoittanut Šostakovitš-elämäkerran uusien arkistomateriaalien pohjalta. Vuosia säveltäjän kuoleman jälkeen löytyy yhä kirjeitä ja käsikirjoituksia. Edelleenkin on löytymättä NKVD/KGB-kansio, jonka on oltava mittava lähdeaineisto sitäkin taustaa vasten, että kirjailija Anna Ahmatovan NKVD-dokumentissa on yli 900 sivua. (Ahmatova oli Neuvostoliitossa kirjailijana sitä, mitä Šostakovitš säveltäjänä.)

Luova vapaus?

Lehden toimitus ei Suomessa 2000-luvulla määritä linjaa, jonka mukaan kriitikon pitää arvioida.

Musiikista kirjoitettaessa, vaikka tietty poliittinen pakkopaita olisikin päällä, kriitikolla on kuitenkin enemmän vapautta kuin toimittajalla keskimäärin. Lehden toimitus ei Suomessa 2000-luvulla määritä linjaa, jonka mukaan kriitikon pitää arvioida. Viime kädessä kysymys on yksilön valistuneesta mielipiteestä, ja lehti voi jopa niin halutessaan julkaista vastineita kritiikeille. Omakohtaisesti en ole törmännyt vastineisiin, editointiinkin äärimmäisen harvoin.

Mietin, miten vapaata nettikritiikki on, jos sen suhteuttaa siihen, että sillä on häntänään moderoitu kommentointi. Vapaata tai ei, musiikkikritiikki ei tavoita verkossa juurikaan paperilehtiä suurempaa yleisöä, sillä kulttuuriarviot ovat yleensä maksumuurin takana ja siten niiden lukijakunta vastaa pitkälti lehden tilaajia.

Kirjoittamisen vapaus syntyy aikaperspektiivissä, kun musiikin luomisen ajankohta on riittävän kaukana siitä yhteiskunnallisesta tilanteesta, jossa teos sai alkunsa. Tulkinnan vapaus onkin asia erikseen. Kanonisoitujen teosten kuten vaikka Mozartin pianosonaattien epäsovinnaiseen tulkintaan vaaditaan hyväksytyksi tullakseen maestro. Enkä silti kriitikkona ollut vaikuttunut Sokolovin pedaalin käytöstä Naantalin kirkossa.

Katja Valmunen valmistui vuosituhannen vaihteessa filosofian maisteriksi Turun yliopistosta pääaineena musiikkitiede. Sanomalehti Länsi-Suomen kulttuurikriitikko, pääasiallisesti musiikkikriitikko, myös teatterikriitikko, kolumnisti ja valokuvaaja.

Lähteet

Pauline Fairclough, Dmitry Shostakovich. Reaktion Books 2019.

Laurel Fay, Shostakovich: A Life. Oxford University Press 2000.

Marina Sabinina, Было ли дваШостаковича? Viitattu 29.4.2020.

Dmitri Šostakovitš, Dmitri Šostakovitšin muistelmat. Koonnut Solomon Volkov, suom. Seppo Heikinheimo. Otava 1980.

Outi Tarkiainen, Naarasäiti. Viitattu 29.4.2020.