Sanassa on voimaa, sanotaan. Kun tätä tuttua fraasia lähtee googlailemaan, törmää äkkiä jo huomattavasti uskonnollisempiin ajatuksiin. Erään mielipidekirjoittajan mukaan ”Jumalan sanassa on voimaa, johon Saatanakaan ei pysty”.
Korvatkaamme Jumala Kriitikolla, niin alamme äkkiä päästä huomattavasti lähemmäksi perimmäisiä totuuksia – ainakin oman toimialamme puitteissa.
Jos olisin 15-vuotiaana teinipoikana tiennyt 1989, miten ihmeellisiin seikkailuihin tulisin vielä päätymään mennessäni tärisevine käsineni ensimmäistä kertaa tapaamaan Rumba-lehden päätoimittajaa Rami Kuusista (1963–1996) Helsingin Ruoholahdessa sijainneeseen myyttiseen Lepakkoon (1940–1999), olisin saattanut keksiä turvallisempiakin työtehtäviä.
Mutta kun rokki ja hevimusiikki sekä kuumat tytöt ja kylmät virvokkeet kiinnostivat siinä vaiheessa enemmän kuin koulutyöt ja uraputki, niin valinta oli hyvinkin helppo.
”Kirjoita mitä tahansa, kunhan kirjoitat nimet oikein”, evästi Rumban kaljupäinen päätoimittaja nuorta kontulalaista teiniä.
No, kun nuori teinipoika teki työtä käskettyä, alkoi tapahtua ihmeitä. Niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Välillä sanasta tuli turpaankin, eikä pelkästään verbaalisesti.
Muutama vuosi sitten eräs Vain elämää -tähti lähetti tien päältä höyrypäissään kolmen päivän ajan niin tulikivenkatkuisia viestejä, joiden sisällön voi varmaankin summata muotoon, ”kun ensi kerran nähdään, niin nenääs saat”.
Sanassa on voimaa, totta tosiaan.
Välillä sanasta tuli turpaankin, eikä pelkästään verbaalisesti.
Mutta kun katselen tänä päivänä ympärilleni kotimaisen populaarimusiikin ja -kulttuurin saralla, saa tuota voimaa etsiä kissojen ja koirien kanssa kivien ja kallioiden alta.
”Ennen oli miehet rautaa ja laivat puuta hiio-hoi”, lauloi Tapio Rautavaara jo vuonna 1952.
Kun miehen tilalle vaihtaa kriitikon, saa tuttu laulu huomattavasti surumielisemmän klangin – ainakin oman toimialamme puitteissa.
Reflektoidessani itseäni kriitikkonakin työllistäneiden populaarimedioiden kohtaloa, on lista varsin kuvaava ja murheellinen: Rumba (1983–2019), Suosikki (1961–2012), Tuhma (2003–2007), Sue (1994–2014) ja Rytmi (1934–2013).
Suomalaisen journalismin kuihtumisen on pannut merkille myös Julkisen sanan neuvosto JSN järjestettyään 5. marraskuuta 2019 seminaarin Päivälehden museossa, missä JSN totesi murheissaan, miten 2000-luku on ollut journalismin näkökulmasta hukattu vuosisata.
”Digitaalisen julkaisemisen piti tarjota loputtomasti mahdollisuuksia uusien journalististen medioiden perustamiseen, mutta Suomessa niitä ei ole syntynyt. Valtaosa nuorten suosimista videoblogeista ja muista uusista medioista on vaikuttajaviestintää tai sisältömarkkinointia.”
Kun viime suvena sitten sain pyynnön maan johtavimmalta suomenruotsalaiselta sanomalehdeltä lähteä arvostelukeikalle Turun Ruisrockiin, pystyi aviisi tarjoamaan kriitikollenne peräti sadan euron juttupalkkion.
Siellä kelpaa puolin ja toisin Mannerheimintietä sitten katsella, kumpi sammuttaa valonsa ensimmäisenä, Stockmann vai Hufvudstadsbladet?
Eikä tuo edellinen lause sisällä niinkään irvokasta piruilua, ennemminkin suunnatonta surua.
* * *
No, mehän teemme tämän maailman. Meillä kaikilla on valta ja voima tehdä maailmastamme juuri sellainen kuin haluamme, kriitikoillakin.
Jos katson maailmaani sisäänpäin kääntyneenä omaan populaarikulttuuriseen kuplaani, mitä näen?
Näen lukemattoman määrän ympäripyöreää sanahelinää ja imelää imartelua sisältävää onttoa tyhjyyttä, mistä puuttuu substanssi, fokus, terävyys ja rohkeus. On paradoksaalista, että samaan aikaan kun esimerkiksi populaarimusiikkia kulutetaan enemmän kuin koskaan, niin musiikkijournalismille ja -kritiikille näyttää olevan yhä vähemmän tarvetta ja kiinnostusta.
Kun katson tätä nykyä pelkästään verkkoon siirtynyttä ensimmäistä kirjoittajakouluani Rumbaa, mitä näen? Näen journalistien sijaan lauman sisällöntuottajia ja käännöstoimiston, joka kilpajuoksee muun viihdemedian kanssa siitä, kuka saa oman klikkikäännöksensä verkkoon ensimmäiseksi nappaamaan ne ensimmäiset klikit muitten nenän edestä. Surullista. Ankeaa. Säälittävää.
Kirjoita mitä tahansa, kunhan kirjoitat nimet oikein.
Mutta mistä nämä Rumbaa nykyään pyörittävän Pop Median polot ylipäätään kirjoittaisivatkaan, kun suomalaisen populaarimusiikin markkinat ja mediat on saturoitu yli 95 prosenttisesti kolmen suuren ylikansallisen levy-yhtiön – Sonyn, Warnerin ja Universalin – artisteilla?
Suomalaisen populaarimusiikin omaleimaisuus, moniäänisyys ja -ulotteisuus on saanut väistyä korporaatiovallan tieltä, joka määrittelee radioiden, television, verkon ja festivaalien kautta tavan karvalakkikansalle, mitä tässä maassa kuuluu kuunnella ja mistä tykätä.
Kun pienen kriitikon ääni vaimenee yhä ankeammaksi piipitykseksi kaiken huikean kohinan ja hypetyksen alle, on syytä pohtia, mihin musiikkikriitikoita enää tarvitaan?
On melko raadollista yhtenä päivänä havaita elävänsä jonkinlaisessa käänteisessä Neuvostoliitossa, jossa valtion virallisen levy-yhtiön Melodijan roolin musiikillisessa kansanvalistuksessa ovat ottaneet ylikansalliset levyjätit monopoleineen.
Mutta viisi miljoonaa kärpästä eivät varmastikaan ole väärässä – paska on hyvää.
Tämä asetelma on ottanut itseäni päähän jo sen verran kauan, että noin kuukausi sitten sain aikaiseksi laittaa Taikelle hakemuksen korona-apurahoista vastatakseni JSN:n huutoon uudesta taiteeseen ja kulttuuriin keskittyneestä verkkomediasta.
Viime viikon perjantaina 8. toukokuuta 2020 sain myönteisen päätöksen hakemukselleni – 3000 euroa.
Hyvä alku, mutta sillä ei vielä kovin pitkälle pötkitä. Olkoon tämä blogikirjoitukseni siis huuto pimeyteen, jonnekin kaikille niille kohtalotovereille, jotka ovat itseni tavoin ylenpalttisen tympääntyneitä tämän ajan yksiulotteiseen mediailmastoon.
”Something new borns when something old dies”, lauloi Petri Walli (1969–1995) yhtyeensä Kingston Wallin vuonna 1994 julkaistussa kappaleessa When Something Old Dies.
Kun Wallille huomautettiin, ettei hän voi noin laulaa, se on kieliopillisesti väärin, totesi Walli lakonisesti, että kielessä on silloin virhe.
”Se soundaa noin paremmalta”, kuittasi Walli.
Kirjoita mitä tahansa, kunhan kirjoitat nimet oikein.
* * *
Björn ”Nalle” Österman (s. 1973) on suomenruotsalainen sanataiteilija, toimittaja, kirjailija ja kulttuurituottaja, joka on ehtinyt yli kolme vuosikymmentä kestäneellä urallaan myös levyttää jokuset äänilevytkin. Vuoden 2015 Femmagaalassa Östermanille ojennettiin ”Keskustelu jatkuu” -nimikettä kantanut palkinto blogikirjoituksistaan Etelä-Suomen Median Iltamakasiini-viihdesivustolle sekä omaan ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogiinsa. SARV:n jäsen Österman on ollut vuodesta 2011.