Kuka tahansa voi koska hyvänsä, minä hyvänsä päivänä, minkä tahansa arkisen askareen keskeltä yhtäkkiä pudota ajan ulkopuolelle ja murskautua. Vuush vain. Hups oho.

– E. L. Karhu: kuka tahansa meistä – dokumentti

Kuultuani 12.3. valtioneuvoston uusista suosituksista koronaviruspandemian vuoksi päätin käydä taidemuseossa niin kauan kuin vielä ehdin, koska arvelin, että tästä kulttuurin lajista nauttimiseen ei vähään aikaan tulisi uutta tilaisuutta. Ennakointini osui oikeaan, museot suljettiin jo seuraavalla viikolla. Jotkut näyttelytilat, kuten Turun Taidehalli, olivat sulkeneet ovensa ennakoivasti jo tätä aikaisemmin.

Viimeisen museokäyntini kohteeksi valikoitui Aboa Vetus & Ars Nova, jossa oli esillä Turun Taiteilijaseuran 95-vuotisjuhlanäyttely Juhlavuoden kutsuvieraat (15.11.2019–22.3.2020). Näyttelytiloissa oli väljempää kuin missä tahansa ruokakaupassa. Museotyöntekijä pyyhki porraskaiteita desinfiointiaineella. Ääniteosten kuulokkeiden käyttäminen tuntui kuumottavalta. Pidettyäni Sound Cleaner -teoksen kuulokkeita hetken 10 sentin päässä korvistani laskin ne takaisin ja kävin pesemässä kädet vessassa. Tämä ei varmastikaan aivan vastannut taiteilijatyöryhmän (Laura Naukkarinen, Leena Pylkkö & Lisa Roberts) alkuperäistä intentiota luututa lattiaa kuulokkeisiin liitetyllä mopilla ja vajota sisäavaruuteen luonnonäänillä höystetyn ambientin siivittämänä.

Yläkerran Takkahuoneessa ollut Hanneriina Moisseisen näyttely DOKUMENTTI oli näyttelykokemuksista mieleenpainuvin, koska siinä kuvattu kokemus muistutti suuresti sitä shokkia ja todellisuuden vääntymistä sijoiltaan, joka koskee tätä nykyä käytännössä koko maailmaa. Moisseisen tekstiiliteoksista koostuva kokeellinen sarjakuvainstallaatio perustuu E. L. Karhun samannimiseen näytelmään, jonka tekstit oli kiinnitetty näyttelyteosten oheen. Ommelluissa kuvissa tehokeinoina on käytetty muun muassa pitsejä, vetoketjuja, akryylitimantteja ja nuken silmiä. Väliin on sijoiteltu myös esineitä, kuten vhs-kasetteja, joiden nimilapputekstit viittaavat erilaisiin outoihin tapahtumiin.

Menetettyään jaettuutensa kokemus uhkaa menettää loputkin mielekkyydestään.

DOKUMENTTI kuvaa ääritilanteeseen joutuneen ihmisen kokemusta, matkaa ajan ulkopuolelle ja sieltä takaisin. Arjen kiireiden keskellä moni saattaisi pitää ajan rattaista vapautumista kaivattuna helpotuksena, mutta tässä kuvattu todellisuuden nyrjähtäminen on painajaismaista. Vaikka kävelet, et pääse eteenpäin, ja vaikka kuinka katsot, et käsitä näkemääsi. Menetettyään jaettuutensa kokemus uhkaa menettää loputkin mielekkyydestään. Tämä muistuttaa itse asiassa joidenkin koronasta toipuneiden kuvauksia kuumehoureistaan. Paluu normaaliin tapahtuu omasta tahdosta riippumatta, lahjana joka ei saavu yhtään liian aikaisin. Loppupuolella annetaan ymmärtää, että tähän juuri koettuun toiseen ääripäähän verrattuna arjen ja normaalin vankina oleminen on sittenkin toivottavinta.

Taidemaailman toimijoiden toivuttua ensijärkytyksestään verkkonäyttelyitä on alettu tarjota siellä täällä. Immersiivisen, tilallisen kokemuksen sijaan meidät pakotetaan hyväksymään virtuaalisen kuvan laiha korvike. Esimerkiksi monet teatterit ovat luopuneet nettistriimauksen mahdollisuudesta jo kättelyssä todeten, ettei teatterikokemus ole korvattavissa sillä. Taidenäyttelyiden mahdollisesta korvattavuudesta ollaan oltu hiljempaa. Miten pysähtyä ja syventyä teoksen äärelle, kun se tarjoillaan osana lyhytjännitteisen verkkoympäristön kuvavirtaa? Olen tottunut selailemaan netin kuva-albumeita nopeasti ja tylsämielisesti. Ehkä nyt pitäisi erikseen panostaa siihen, että pysähtyisi jokaisen sitä vaativan kuvan äärelle. Mietin, eroaako kokemus kovin paljon vaikkapa VR-lasien käytöstä museotilassa: kokemus siirtyy päänsisäiseksi ja kolmiulotteista jäljittelevät kokemuksetkin ovat lopulta kaksiulotteisempia kuin fyysiset maalaukset.

Kokemus kävelemisestä tavallisesti vilkkaalla kauppa- ja baarikadulla on muuttunut.

Tosimaailman elämyksiä janoava saa näinä päivinä tyytyä kävelylenkkeihin ja kauppareissuihin. Onkin hätkähdyttävää huomata, miten kokemus kävelemisestä tavallisesti vilkkaalla kauppa- ja baarikadulla on muuttunut. Elämä on pysähtynyt, ja suljettujen baarien ja pikkupuotien lasi-ikkunoiden keskellä käyskenteleminen tuntuu vähän siltä kuin olisi ulkomuseossa. Varsin todennäköistä onkin, että osa tästä hiipuneesta taloudellisesta toimeliaisuudesta ei koskaan toivu ennalleen, vaan kyse on historian pysäytyskuvasta.

Mukana katoaa varmasti myös paljon turhaa ja epäolennaista: nykyajan ulkomuseoon saapuva tulevaisuuden ihminen varmasti ihmettelisi suurta osaa siitä kulutuksesta ja hektisestä elämäntyylistä, jota olemme pitäneet normaalina. Kuitenkin on myös tehty valintoja, joissa konkretisoituu se, miten kulttuuria pidetään ylimääräisenä luksuksena, ei yhteiskunnan perustoimintona. Millä oikeutuksella esimerkiksi halpamuotia myyvän vaatekaupan aukiolo on välttämätön tarve ja museoiden ja kirjastojen ei? Elämän yleisestä rauhoittumisesta on vaikea nauttia, kun kulttuurielämän tulevaisuus on täysin epävarmuuden vallassa.

* * *

Pirkko Holmberg (s. 1983), FM, on toiminut mm. suomentajana ja taidekriitikkona. Julkaistuja suomennoksia ovat Schillerin Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta sekä Goethen Värioppi. Vuosina 2011-2013 hän päätoimitti taiteen verkkolehti mustekala.infoa. Hän aloittelee Jyväskylän yliopistossa filosofian väitöstutkimusta J.W. v. Goethen luonnonfilosofiasta.