Kun Juliana Hyrri löysi sarjakuvataiteen, hän tajusi voivansa sen avulla yhdistää kaiken mitä parhaiten osasi. Hyrri palkittiin Kritiikin Kannukset 2020 -tunnustuksella esikoiskirjastaan Satakieli joka ei laulanut.

Viaton pahuus. Siitä taiteilija Juliana Hyrri on kiinnostunut. Vaikeasti määriteltävistä ja ristiriitaisista tunteista, jotka moni haluaa tukahduttaa. Juuri ennen koronaepidemian puhkeamista Aalto-yliopistosta valmistunut taiteilija on viime aikoina maalannut ”paratiiseja” – ihania kuvia, joissa syvemmin tarkasteltuna vaaniikin vaara.

Ihmeellisyys ja kamaluus, nostalgia ja traumat likistyvät toisiinsa ja sekoittuvat Hyrrin ensimmäisessä kirjassa, sarjakuvan muotoon tehdyssä novellikokoelmassa Satakieli joka ei laulanut (Suuri Kurpitsa, 2019), josta hänet nyt palkittiin Kritiikin Kannukset -palkinnolla. Suomen arvostelijain liiton tunnustus annetaan vuosittain nuoren taiteilijan taiteellisesta läpimurrosta tai siihen verrattavissa olevasta tapauksesta.

”Minua kiinnostaa, miten lapsista puhutaan viattomina ja hyviksinä, mutta oikeasti monilla on lapsuudesta myös kyseenalaisia kokemuksia, jotka ehkä haluaisi unohtaa tai joista on tajunnut vasta aikuisena, mitä ne tarkoittavat”, taiteilija pohtii. Häntä kiehtoo lapsen toiseus. ”Kun itse olin pieni, olin omissa maailmoissani, sellainen outo lapsi. Lasten maailma poikkeaa aikuisista tosi paljon, mutta lapset ymmärtävät asioista enemmän kuin aikuiset luulevat.”

Kuva: Juliana Hyrri

Satakieli joka ei laulanut syntyi alunperin halusta tavoittaa omassa lapsuudessa piileviä viattoman pahuuden hetkiä. Ristiriitaisten ja vahvojen tunteiden spontaani ilmaus on aina kiinnostanut Hyrriä, ja sarjakuvakirja antoi tälle kaikelle sopivan alustan. Itse asiassa sarjakuvataiteen löytäminen loksautti kerralla Hyrrin taiteilijuuden palaset kohdalleen.

Aalto-yliopistossa hän teki ensin kandidaatintutkinnon taidekasvatuksessa. Maalaus oli tässä vaiheessa keskeisin ilmaisumuoto, kunnes sarjakuvapedagogiikan kurssi, jonne Hyrri päätti mennä ”lähinnä saadakseen täytettä kalenteriin” paljasti aarteen: sarjakuvassa hän pystyisi yhdistämään kaiken itseään kiinnostavan.

Taiteilija on viime aikoina maalannut ”paratiiseja” – ihania kuvia, joissa syvemmin tarkasteltuna vaaniikin vaara.

”Maalauksen, piirustuksen, tarinankerronnan… Sen sijaan että tekisit yhtä isoa kuvaa joka sitten on kaikki, sarjakuvan teko on jatkuvaa. Pieniä kuvia syntyy paljon ja tekeminen on hyvin toisenlaista.”

Hyrri kertoo, ettei aiemmin olisi osannut edes kuvitella itseään sarjakuvataiteilijana.

”Olen ehkä aina mennyt vaikeimman kautta”, hän nauraa ja kuvailee itseään ”haahuilijaksi”. ”Äiti pisti aina piirtämään joulukortteja ja olin siinä hyvä. Siitä hän sai idean, että voisin mennä kuvataidepainotteiselle yläasteelle. Se oli hirveää ja ajattelin jo etten tee tätä enää ikinä!”

Lukion jälkeen Hyrri kuitenkin hakeutui taidekouluun. Pitkään mikään ei tuntunut selkeältä.

”Vielä joitain vuosia sitten olin kiikun kaakun, että tuleeko tästä mitään.” Vuonna 2016 tapahtui käänne, kun hän sarjakuvan löydettyään päätti tehdä siitä itselleen sivuaineen. Eräällä kurssilla oli mahdollisuus tehdä kirjaprojekti. Tällöin sai alkunsa kirja, josta – jälleen mutkien kautta – kehittyi Satakieli joka ei laulanut.

Sarjakuva avasi uusia ovia, ja pian meneillään oli paljon: näyttelyitä, kuvituksia ja yhteistyönä tehtyjä kirjoja. Kokonainen uusi maailma avautui. Aalto-yliopistossa Hyrri teki vielä maisterintutkinnon visuaalisen viestinnän muotoilusta. Kun hänen ensimmäinen apurahahakunsa tärppäsi ykkösellä, tuli tunne että kaikki olisi mahdollista.

”Ihan kuin tämä tunnustuspalkintokin! En olisi ikinä osannut kuvitella tätä. Se on todiste, että sinuun uskotaan. Sellaista tarvitsee tällaisella epävarmalla alalla.”

Itsevarmuutta tarvitsee, jotta uskaltaa hakeutua hankkeisiin, hakea apurahoja, ottaa selvää asioista ja järjestää näyttelyitä.

Hyrri kertoo jännittävänsä kritiikkiä mutta myös odottavansa sitä.

”Olen herkkä, mutta pystyn myös olemaan eri mieltä. Kehuja on vaikea ottaa vastaan. Arvioiden saaminen on tärkeää ja ruokkivaa – huomiota aina toivoo vaikka sitä pelkäisikin. Taas tällainen ristiriitainen tunne!”

Tunteet alkavat elää piirtämällä

Juliana Hyrri ei ajattele, että hänen taiteellinen kädenjälkensä olisi ratkaisevasti muuttunut sarjakuvan myötä, mutta se antoi ilmaisulle uuden, selkeämmän hahmon. Nyt hän kertoo alkaneensa ajatella maalauksiakin enemmän tarinoina.

”Aina maalauksissani on ollut tarinaa mukana, mutta ennen ajattelin vain sitä yhtä kuvaa. Nyt ajattelen teoksiakin sarjoina”, hän tuumii.

Myös tekotapa on muuttunut. Mukaan on tullut kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, joka sallii etsiskelyn. Satakieli-kirjahankkeen edetessä Hyrri oppi, että tarinan voi antaa muuttua matkan varrella. Vaikka tekstikäsikirjoitus – usein tajunnanvirtamainen – oli olemassa, hän halusi edetä tarinan ehdoilla.

”Kirjaa tehdessä en useinkaan tiennyt, miten kukin tarina loppuu. Tarina määrää tahdin, menen tarinan armoilla.”

Hyrrin teoksille on tyypillistä spontaanius ja suoruus. Hän kertoo, että on kyseessä sitten maalaus, piirros tai sarjakuva, hän etenee varsinaiseen tekemiseen suoraviivaisesti.

Hyrrin teoksille on tyypillistä spontaanius ja suoruus.

”Tunne ja intensiteetti välittyy sillä, ettei luonnostele hirveästi etukäteen vaan menee mahdollisimman suoraan siihen että vain teen, siihen liikkeeseen. Saatan tehdä ihan kevyitä hahmotelmia, mutta yhtäkkiä sitten tiedän mitä olen tekemässä.”

Suunnitteleminen, luonnostelu ja korjailu tekisivät hänen mukaansa kuvasta heti staattisemman. Hän haluaa kuvan hengittävän.

”Jos teen jotain väärin, se on ok ja voi olla osa teosta. Olen oppinut hyväksymään sen, että voin jättää asioita sillä lailla kuin ne ovat. Kaikkea ei tarvitse fiksata siten kuin alunperin ajattelin. Menen työn ehdoilla enemmän kuin itseni ehdoilla.”

Satakieli joka ei laulanut heittää lukijan keskelle reilusti viuhuvaa lyijykynäviivaa ja monikerroksisia, hetkessä väriseviä kuvia lapsuuden pienistä tilanteista, häpeän ja innostuksen leimaamista leikeistä, järkytyksen kokemuksista ja arjen aarteista. Kritiikin Kannusten palkintoraati kiitteli Hyrriä teoksen persoonallisesta ja monipuolisesta piirrosjäljestä, joilla kirja saa kiinni jonkin perimmäisen ja tunnistettavan: ”Viattomuuden murtumisen, väkivallan liian varhaisen läsnäolon, tuskanhikisen häpeän, ensimmäiset orastavat menetyksen ja poissaolon ajatukset.”

Hyrri kertoo halunneensa saada kiinni joistakin sellaisista tunteista, joita on itse kokenut, poimia niitä sarjakuvaruutuihin. Työskennellessään hän eli tunteita uudelleen. Taustalla ovat omat kokemukset; Satakielen tarkoituksena on tuntua omaelämäkerralliselta, mutta tosiasiassa tarinat ovat usein keksittyjä, tai kerronnassa sekoittuvat todellisuus ja kuvittelu.

”Silloin tiedän olevani jonkin hyvän äärellä, jos pystyn eläytymään tarinaan täysillä ja se tuntuu todelta vaikka olisikin fiktiota”, kertoo Hyrri.

Hän toivoo, että ihmiset voisivat kohdata lapsuutensa vaikeatkin kokemukset. Kirjan sytykkeenä olivat itseä vaivaamaan jääneet muistot, mutta jonkinlaisesta itsen terapoimisesta teoksessa ei ollut kyse.

Palkintoraati kiitteli Hyrriä teoksen persoonallisesta ja monipuolisesta piirrosjäljestä, joilla kirja saa kiinni jonkin perimmäisen ja tunnistettavan.

”En ehkä niinkään käsitellyt omia juttujani, vaan halusin tuoda ne kuuluviin tietäen että muillakin on usein vastaavia kokemuksia. Ne eivät välttämättä ole aina suuria tai vakavia, mutta ne ovat olemassa, ne elävät ja niihin saattaa aikuisenakin palata. Jonkun kokemukset eivät välttämättä koskaan tule esiin, mutta toisten vastaavista lukemalla ne voivat muistua mieleen – on se sitten hyvä  tai huono asia.”

Kirja on intiimi objekti

Viattomaan pahuuteen liittyvät usein arkiset, pienet yksityiskohdat, ja ne Hyrriä kiinnostavat. Jokin mikä tuntuu merkityksettömältä, mutta onkin painanut paljon. Satakielen kerronta etenee tyypillisesti tunnetilojen ja yksityiskohtien kautta: tunne kylpylän avainlenkistä jalassa, kauhu muurahaisten syömästä linnunpoikasesta. Kirjan tarinat eivät useinkaan etene suoraviivaisesti, vaan tekstiääni ja kuvakerronta ilmentävät hieman eri kokemuksia, jotka risteävät hienovaraisesti.

Hyrri paljastaa, että nyt tekeillä olevassa uudessa sarjakuvakirjassaan hän halua kehittää tätä tekniikkaa yhä pidemmälle.

”Minua kiinnostaa tarinoiden päällekkäisyys. Aina en välttämättä suunnitellut sitä mitenkään – joskus vain kokeilin laittaa tietyn tekstitarinan ja kuvallisen tarinan päällekkäin, jotka sitten synnyttävät keskenään oman tarinan.” Kerroksisuus korostaa ristiriitoja ja monitulkintaisuutta – idylliä, jolla on kääntöpuoli.

Uusi kirja tulee jälleen kertomaan lapsuudesta – tällä kertaa suoremmin Hyrrin omasta, ja novellikokoelman sijaan romaanimuodossa. Hyrrin perhe saapui Suomeen Virosta Julianan ollessa nelivuotias, eikä kukaan osannut suomea. Tarkoitus on hahmotella siirtymään liittyviä kokemuksia niin omien muistojen kuin isoäidin näkökulman kautta.

Kustantajansa Suuren Kurpitsan kanssa Hyrri on tehnyt myös lastensarjakuvakirjan Kalle, pallo ja sello sekä ollut mukana sarjakuva-antologiassa Mutta suurin on rakkaus.

”Tykkään siitä, että kirja on intiimi objekti, sen voi ottaa käteen, sitä voi lukea omalla ajallaan, selata ja palata taaksepäin”, hän innostuu. ”Lukijalla on suuri valta päättää miten kirjan voi vastaanottaa.”

Kuva: Juliana Hyrri

Hyrrin ei kuitenkaan ole tarkoitus päästää irti maalaamisesta. Ilmaisumuodot täydentävät ja ruokkivat toisiaan, ovat vuoropuhelussa.

Viime aikoina Juliana Hyrri on paljon miettinyt sitä, missä olisi nyt jos ei olisi aikoinaan sattunut päätymään sarjakuvan pariin.

”En tiedä mitä silloin tekisin. Sarjakuva on avannut niin paljon mahdollisuuksia.”

Alkuvuodesta Hyrri sai esimerkiksi kutsun Ranskan Angoulêmen legendaarisella sarjakuvafestivaalilla järjestettyyn työpajaan.

”Mukana oli tosi kovia nimiä, mutta en välttämättä edes tuntenut heitä, koska olen vielä niin noviisi tällä kentällä”, Hyrri nauraa. ”Mutta silloin pystyin tutustumaan heihin ennen kaikkea ihmisinä. Onneksi festivaali ehdittiin järjestää.”

Kirjoittaja on helsinkiläinen musiikkitoimittaja ja runoilija.