Tuhkakeskiviikko aloittaa pääsiäiseen laskeutumisen, paaston. Silloin saa otsaansa tuhkaristin, katumuksen merkin. Edes Helsingin Tuomiokirkossa sitä ei tarvitse kauaa jonottaa. Kun pappi kehottaa, kuluu kauan ennen kuin ensimmäiset astuvat käytävälle.

Evankelis-luterilainen kirkko korostaa vapaaehtoisuutta: ”Halukkaat saavat otsaansa tuhkaristin.” Vapaavalintaisuus on harhaa: kristityn kuuluu katua, oli ristiä tai ei. Toisen ihmisen sormi tuntuu iholla raskaalta, tahraavalta, loukkaavalta. Tuhkaristi ei voimaannuta, se nöyryyttää. Ihmiset katsovat pitkään, kun kävelen hetkeä myöhemmin metrotunneliin.

Kolmessa pyhässä (Kirjapaja 2019) Antti Nylén kirjoittaa: ”Nöyryyden suurenmoista hyvettä harjoitetaan etsimällä nöyryytystä – ei ’olemalla nöyrä’, senhän osaavat mielistelijätkin, poliitikot esimerkiksi.” (s. 107)

Kirja ilmestyi lokakuun lopulla, kirjamessujen alla. Vastaanottoa ei ole ollut. En siteeraisi tekijän twiittiä asiasta, ellei huomio olisi osuva: ”Tämän lisäksi Kolme pyhää on arvosteltu kahdessa ns. maakuntalehdessä. Se on teos, jonka ääreltä suomenkielinen kirjallisuuskritiikki, se vähä mitä siitä on jäljellä, kääntyy surullisena pois.”

Se on sääli. Kolme pyhää ei ole vain kirja menneistä pyhistä, vaan myös aikamme polttavasta kysymyksestä, ilmastonmuutoksesta. Se huomattaisiin, jos teos luettaisiin ja siitä keskusteltaisiin. Näin ehkä kävisikin, jos kirja ei kuulostaisi niin uskonnolliselta. Yhdessäkin pyhimyksessä on sekulaarille luterilaiselle liikaa, saati kun niitä on kolme. Kenties kriitikko ei vaivaudu lukemaan edes takakantta: Greta Thunberg mainittu, luulisi tiedostavaa kansanosaa jo kiinnostavan!

Nylénin Twitter-postauksessaan jakama kirjoitus on katolisen Fides-lehden lukijapalstalta. Suuri osa tekstistä keskittyy Nylénin uskonlaadun ruodintaan. Keskipohjanmaan kritiikissä Anni Saari kirjoittaa, miten ”tekstin äkilliset leikkaukset nykypäivään tuntuvat irvokkaalta”. Kritiikin lopussa hän kirjoittaa: ”Nylén ei hetkeäkään saarnaa eikä käännytä.” Saarnaavuutta ja kiihkoa kirjassa riittää. Hyvä saarna on ihmisenkokoinen perspektiivi ihmistä suurempiin asioihin, se tiedostaa ihmisen vajavaisuuden. Jos saarnaa ilmastonmuutoksesta, joutuu kutsumaan itsensäkin parannuksen tekemiseen.

Hyvä saarna on ihmisenkokoinen perspektiivi ihmistä suurempiin asioihin, se tiedostaa ihmisen vajavaisuuden.

Kuulun epäilemättä niihin lukijoihin, jotka tarttuvat Nyléniin kristinuskon tähden, eivät siitä huolimatta. Mutta mitä vaihtoehtoja Nylénillä olisi? Kirjailijan on kirjoitettava siitä, mistä parhaiten osaa ja eniten tietää. Nylénin pyhimysproosa on opettavaista – tätä et tiennyt Franciscus Assisilaisesta, Jeanne d’Arcista ja Stefanoksesta. Kriittinen katsaus aiempiin pyhimyselämäkertoihin on itsessään miellyttävää luettavaa. Mihin lisäksi tarvitaan ilmastosaarnaa? Ehkä pelkän pyhimysproosan kirjoittaminen olisi passiivisuutta hädän hetkellä.

Nylén rinnastaa Thunbergin Jeanne d’Arciin. Jeannen neitsyys oli huomion keskipiste omana aikanaan, Thunbergin kohdalla keskipisteeksi on muodostunut hänen autisminsa. Se yhdessä nuoruuden kanssa saa ilmastotolkun aikuiset laukomaan holhoavia mietelmiään. Nylén kutsuu lukijan vaihtoehtoiseen Jeannen oikeudenkäyntiin:

”Voimme kuvitella, että Jeannen tuomareina olivat Suomen tämän hetken kommentoiduimmat ja arvostetuimmat kolumnistit ja valtamedioiden päätoimittajat. Voimme kuvitella Pierre Cauchonin tilalle Ilta-Sanomien päätoimittajan Ulla Appelsinin. Hän ei ole huono ihminen, hänellä vain sattuu olemaan paljon valtaa ja menetettävää. Voimme kuvitella, että Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi on apulaistuomarina työskentelevä tunnollinen ja herkkä dominikaaniveli eli inkvisiittori, joka raskain sydämin mutta velvollisuudesta kirkolle ja yhteiselle hyvälle toteaa Jeannen hengelliset heikkoudet. Voimme kuvitella, että yhtenä monista asessoreista palvelee kolumnisti Saska Saarikoski.” (s. 169)

Loppuviitteessä Nylén kirjoittaa hyvin, miten Thunberg tekee työtä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi ”omilla kasvoillaan, käsillään ja sanoillaan juuri nyt (papparaisten kirjoittaessa kolumnejaan)” (s. 231–232).

Perspektiivin hakeminen keskiajalta tuo syvyyttä, johon HS:n Nyt-liitteen kolmekymppisten toimittajien ”mitä Greta Thunberg kertoo Ruotsin koulujärjestelmästä” -kolumnit eivät yllä. Nylénin vastaus saarikoskille ja appelsineille on kriittisempi kuin terävinkään tekstianalyysi – nyt heidät esitetään hyväntahtoisina hölmöinä, jotka ovat halki historian toimineet yleisen edun mukaan mutta moraalisesti väärin. Nylénin sivalluksista sietäisi syntyä kohu.

Ilmastonmuutos voi aiheuttaa torjuntaa siinä missä uskontokin. Jos kirjasta nostetaan toistuvasti esiin, että se käsittelee ilmastonmuutosta, kirjan lukevat jo ilmastokriisistä huolestuneet, mutta herätyksen tarpeessa olevat kääntävät katseensa pois. Toisaalta Nylén saattaa tavoittaa niitä kristittyjä, jotka turvaavat fatalismiin: Jumala on säätänyt tuhomme. Ikään kuin ihminen menettäisi vapaan tahdon vain ilmastonmuutoksen estämisessä, mutta ei sen kiihdyttämisessä.

Ikään kuin ihminen menettäisi vapaan tahdon vain ilmastonmuutoksen estämisessä, mutta ei sen kiihdyttämisessä.

Nylén puhuu luopumisen puolesta, ja olen hyvilläni, että joku muukin puhuu. Kirjoitin taannoin esseen (eli saarnasin), miten liberaali ilmastoliike on jumissa halutessaan jokaisen luovutetun edun tilalle lohdutuspalkinnon. Lennot pitää korvata maata pitkin matkustamisella.

Kun Franciscusta pyydettiin kertomaan, mitä on ”täydellinen ilo” (kun se ei hänen mukaansa ollut filosofiassa sen enempää kuin ihmeteoissa), Franciscus pyysi kysyjää kuvittelemaan heidät taittamassa matkaa nälissään ja kylmissään ja saamaan majapaikan ovella aina vain tylymmän vastauksen, haukuista hakkaamiseen – ”ja jos he kestävät näin hirvittävän vääryyden ja julmuuden ’kärsivällisesti, iloiten ja hyvillä mielin’, niin sitä on täydellinen ilo” (s. 108).

Nylén jatkaa:

”Ilmastonmuutos on se vihainen, julma portinvartija, joka vaatii meitä luopumaan viimeisistäkin mukavuuden ja arvokkuuden rippeistämme ja painumaan yöhön, ottamaan vastaan kaiken sen kauhun ja nöyryytyksen, jota tilanteen kestäminen vaatii. Mitään helpotusta tai kohtuullistamista ei luvata. Mihinkään tekniseen ratkaisuun emme voi kohdistaa minkäänlaisia toiveita.” (s. 111)

Markkinat eivät hoida, teknologia ei pelasta. Mutta siihen tulee suhtautua, kuten Franciscus portinvartijan lyöntiin. Nylén jatkaa: ”Se on meidän täydellinen ilomme. Se itsessään on meidän täydellinen ilomme.” (s. 111)

”Nyt on pakko” on huono slogan ilmastoliikkeelle. Ongelma on, että ei ole pakko. Edelleen saa valita. Katumuksen syyt eivät poistu, vaikkei nöyryyttävää ristiä ottaisi otsaansa. ”Ilmastokriisi on meidän aikamme risti” (s. 110). Se tulisi myös taiteen ja kritiikin ottaa kannettavakseen. Mitkä ovat niiden keinot edes vähentää tuhoamista?

Vielä viime syksynä luopuminen oli monen mielestä mahdotonta. Tänään se on arkea. Enää on löydettävä luopumisen täydellinen ilo.

Kirjoittaja on kriitikko ja teologian ikuisuusopiskelija.