Kulttuuritoimittaja Matti Rinne on koko merkittävän uransa ajan manifestoinut kulttuurin puolesta.

Matti Rinteelle, 85, kirjoittaminen on elämäntapa ja intohimo. Eläkkeelle siirtyminen ei ole sammuttanut kirjoittamisen vimmaa, pikemminkin päinvastoin. Muun muassa kiinnostavia elämäkertoja kirjoittanut, kulttuuritoimittajien eliittiin kuuluva Rinne intoutui tällä kertaa kirjoittamaan itsestään. Uusimmassa kirjassaan Kulttuuritoimittaja. Kurkistus elettyyn (into, 2019) hän kirjoittaa värikkäästä urastaan Ilta-Sanomien kulttuuritoimittajana sekä yhteiskunnallisena keskustelijana ja vaikuttajana.

– Olen kuin pakotettu kirjoittamaan, se on minulle niin tärkeää. Noudatan omaa ohjettani, jonka mukaan myös eläkkeelle jäätyä on velvollisuus käyttää ammattitaitoaan ja tietämystään yhteiseksi hyväksi eikä lässähtää. Kun tällä kertaa ei ilmaantunut muutakaan aihetta ajattelin, että voisihan sitä kirjoittaa itsestäänkin, Rinne kertoo hienoinen pilke silmäkulmassaan.

Hänen kunnianhimoisena tavoitteenansa on palauttaa kirjassa muistiin niitä 1960–70-lukujen tapahtumia, joista ei pahemmin historiikkeja ole kirjoitettu.

– Vakavasti puhuen, monet kiinnostavat tapahtumat, esimerkiksi vireä, kansainvälinen taiteilijoiden rauhanliike PAND, Rauhanjuna sekä eri järjestöjen parissa tekemäni työ sekä monet muut kulttuurikentän tapahtumat ja ilmiöt aktiiviajoiltani jäisivät helposti unhoon, ellen olisi niistä kirjoittanut.

* * *

Tietokirjailija ja tutkija, Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajana vuoteen 2018 saakka toiminut Kai Ekholm kyseli Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla, miksi ei suomalaisista kirjailijoista ja taiteilijoista kirjoiteta elämäkertoja. ”Kustantamot, julkaiskaa julkkiskirjojen sijaan välillä vaikkapa kirjailijaelämäkertoja”, hän usutti. ”Panu Rajala ja Pekka Tarkka ovat pitäneet alaa kiitettävästi kahdestaan pystyssä”, Ekholm totesi. Se nyt ei aivan eksaktisti pidä paikkaansa, mutta Ekholmin huoli on toki aiheellinen.

Tietokirjailija ja kriitikko Ville Hänninen puolestaan kantaa huolta siitä, että suomalaisten elämäkertojen ala on niin kapea. Mikä totta onkin. Toimittajien ja kriitikoiden elämäkerroissa Hänninen kaipaisi monipuolisuutta, toisenlaisia kokemuksia eletystä ajasta. Esimerkiksi Kaisu Mikkolan ja Maila-Katriina Tuomisen tai Maria Laukan muistelmat Hänninen toivottaisi todella tervetulleiksi kuten varmasti moni muukin.

Kurkistus elettyyn on kiinnostava katsaus niin kulttuurijournalismin kuin kritiikin ”kulta-aikoihin”.

Matti Rinteen omaelämäkerrallinen kirja paikkaa osaltaan tätä aukkoa. Kurkistus elettyyn on kiinnostava katsaus niin kulttuurijournalismin kuin kritiikin ”kulta-aikoihin”, jolloin lehtien kulttuurisivut kukoistivat. Se on myös selkeä manifesti, kulttuurijournalismin ja ylipäätään kulttuurin puolustuspuhe.

Kirja vilisee anekdootteja ja nimensä mukaisesti mielenkiintoisia kurkistuksia Rinteen elettyyn elämään. Arkaluontoisia paljastuksia kulttuuripiireistä Rinne ei tirkistelijöille juurikaan suo. Mutta saa kirja monin paikoin suupielet kohoamaankin, vaikkapa sellaisten velikultien kuin Paavo Rintalan, silloisen Rauhanpuolustajien puheenjohtajan, ja Christer Kihlmanin toilauksista kirjailijoiden rauhankongressissa Sofiassa. Kirjailijoille kun jäi niin sanotusti vauhti päälle.

* * *

Matti Rinne oli Ilta-Sanomien vastaava kulttuuritoimittaja, ensimmäinen lajiaan lehden historiassa, kolmekymmentä vuotta (1967–1998). Se on pitkä aika ja erinomainen näköalapaikka kuohuvaan kulttuurielämään 1960-luvulta lähtien. Vuosikymmeniin, joita värittivät kirjasodat, teatterielämän kahinat, kulttuurielämän voimakas politisoituminen ja monet muut kulttuurikentän tapahtumat.

Kulttuurielämässä vasemmistolla oli tuolloin vahva hegemonia, niinpä Rinnettäkin markkeerattiin taistolaiseksi. Hän myöntää suosineensa vasemmistohenkistä kulttuuria, myös taistolaista.

– Totta kai kirjoitin taistolaisista, koska monet maan parhaista taiteilijoista olivat tuolloin taistolaisia, monet heistä myös ystäviäni. Pienissä kulttuuripiireissä lähes kaikkihan tunsivat toisensa. Halusin olla edistämässä hyviä asioita, kuten oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja toveruutta.

Taistolaisuudesta on sittemmin tullut sylkykuppi.

Kulttuuriväki oli liikkeellä yleisesti ottaen vilpittömin mielin. Rinne ei näe taistolaisuudessa eikä työssään mitään kaduttavaa.

– Taistolaisuudesta on sittemmin tullut sylkykuppi. Nykyisin kaikki tuon ajan epäonnistumiset laitetaan taistolaisten piikkiin. Ei taistolaisuus sentään aivan niin vaikuttava poliittinen liike ollut, Rinne tuhahtaa.

Anssi Sinnemäki vertasi taistolaisia körttiläisiin. Vakaumus ilmaistiin vaatteilla. Körteillä oli miesten takissa kolmiosainen takahalkio, taistolaisilla siniset paidat. Vaatteita tärkeämpää on kuitenkin katumus. Kun körtti katuu syntejään, Jumala armahtaa, kun taistolainen katuu aatettaan, niin porvarillinen yhteiskunta armahtaa.

Aina elegantti Matti Rinne ei sonnustautunut aktiiviaikoinaan sinipaitaan, eikä muihinkaan ajan vaatimiin vermeisiin vaan tyylikkäisiin pikkutakkeihin ja huiveihin kuten aina.

Matti Rinne. Kuvat: Martti-Tapio Kuuskoski

Kulttuuritoimittajana Rinne seurasi valppaana kotimaan kulttuurielämää, ja pääsi usein juttumatkoille ulkomaillekin. Hän sai työskennellä aikana, jolloin taloudellinen niukkuus ei kurjistanut lehtien toimitustyötä. Ajankohtaisia kulttuurikentän tapahtumia seurattiin tiitterästi ja taiteen kritiikki sai lehdessä runsaasti tilaa. Rinteen kauden Ilta-Sanomien kulttuuriantia muistellaan edelleenkin haikeudella nykyiseen verraten.

Hannu Marttila jakoi Rinteen kanssa työhuoneen Ilta-Sanomissa kymmenisen vuotta.

– Matti Rinne oli kulttuuritoimittajana loistava verkottuja, juttuaiheita tuli niin sanotusti ovista ja ikkunoista. Meillä oli hyvä työnjako: Matti hoiti kulttuuripolitiikan, josta minä en ollut niin kiinnostunut. Kaikenlaiset kulttuuri- ja tiedepoliittiset väännöt saivat hänet innostumaan. Minä kirjoitin kirjallisuudesta, klassisesta musiikista, oopperasta, milloin mistäkin. Melko pian pääsin tekemään myös kulttuurihistoriaan linkittyviä reportaasimatkoja, Ilta-Sanomien vakinaisena kulttuuritoimittajana 1976–85 toiminut ja sittemmin Helsingin Sanomissa työskennellyt Marttila muistelee.

Rinteen kauden Ilta-Sanomien kulttuuriantia muistellaan edelleenkin haikeudella nykyiseen verraten.

Ilta-Sanomien kulttuuriosasto pyrki tuolloin olemaan ja olikin toisenlainen kuin muut lehdet, ei niinkään kritiikkipainotteinen. Rinteen innostamana Marttilakin alkoi miettiä toisenlaisia näkökulmia yksittäisen kirjan, konsertin tai vaikkapa oopperaesityksen arvosteluissa perinteisen kritiikin sijaan.

– Se sopi minulle hyvin, koska olin aloittanut muutamaa vuotta aikaisemmin Uuden Suomen kulttuuritoimituksessa Lassi Nummen lempeän ironisessa ohjauksessa. Lassi Nummi ja Matti Rinne olivat kumpikin tahollaan innovatiivisia toimittajia, Marttila kiittelee.

Rinteeltä ei juttuideoita puuttunut, pikemminkin kulttuurille uhratuista sivuista oli pulaa.

– Mikään tiukkapipoinen esimies Rinne ei ollut. Emme kumpikaan mieltäneet työkumppanuutta esimies–alainen-suhteeksi. Kummallakin riitti puuhaa omalla tontillaan. Matti Rinne oli ja on äärimmäisen rauhallinen, tuntui ettei hän osannut stressaantua edes silloin, kun tuli konflikteja päätoimittajan kanssa. Tiimissämme oli myös Katri Wanner ja vaihteleva määrä avustajia lehden sisältä ja ulkopuolelta, kuten Ilse Rautio, Karri Kokko, Erkki Pirtola, Martti Anhava, David Hasan ja Harri Haanpää. Yhtenä 1970-luvun kesänä kotimaan deskin kesätoimittajana oli Aki Kaurismäkikin, joka kirjoitti kärkeviä elokuvapoliittisia kommentteja ja raportoi Pori Jazzista.

– Parhaina aikoina muun muassa Jouni Kaipainen kirjoitti illan konsertista perusteellisen arvostelun seuraavan päivän lehteen hänelle ominaisella säkenöivällä kielellä. Olihan se loisteliasta aikaa, meillä oli rekrytoituna erinomainen avustajakaarti, Rinne kehaisee hänen ja Hannu Marttilan kriitikkolöytöjä.

* * *

Matti Rinteen on vaikea nostaa ketään taiteilijaa noilta ajoilta erityisesti esiin. Hetken pohdittuaan hän kuitenkin mainitsee Jouko Turkan ja Kalle Holmbergin. Se, mitä Ralf Långbacka ja Holmberg tekivät teatterinkentällä, erityisesti Turun kausilla oli hänen mielestään erittäin merkittävää. Samoin Jouko Turkan aikaansaannokset. Monet karsastivat Turkan metodeja opetuksessa ja hänen ohjaamiaan esityksiäkin, mutta tosiasiahan on, että Turkka koulutti kaikki aikamme parhaat näyttelijät, Rinne muistuttaa.

Esityksistä Suomen Kansan Teatterin Pete Q oli Rinteestä käänteentekevä.

– Pidin sitä aika sekavana, mutta ymmärsin, että se merkitsi kulttuuritaistolaisuuden loppua. Pete Q oli 1970-luvun lopun nuorelle teatteripolvelle samanlainen merkkipaalu kuin Lapualaisooppera 60-lukulaisille. Pete Q:ssa uusi teatterisukupolvi otti etäisyyttä 1970-luvun alun brechtiläiseen teatteriin ja marxilaisiin sosialistisen realismin ihanteisiin. Esityksen maalitauluna oli totalitarismi ilmansuunnista riippumatta.

* * *

Ei Rinteen työ aivan vailla yhteentörmäyksiä Ilta-Sanomissa sujunut, vaikka hän sai toimia kulttuuritoimituksessa varsin vapaasti.

Syksyllä 1975 päätoimittaja Martti Huhtamäeltä meni kuppi nurin. Hän oli saanut tarpeekseen ja päätti antaa Rinteelle kenkää. Rinne oli kirjoittanut lehden kulttuurisivulle ennakkojutun samana syksynä julkaistavasta Pertti Klemolan kirjasta Kenen asialla, SAK?, jossa kerrottiin, että SAK:n sosialidemokraatit, erityisesti Metalliliitossa olivat saaneet rahallista tukea työnantajatahoilta.

Rinteen erottamisuhka synnytti valtaisan, monet toimittajaliitot ja jotkut toimittajien ammattiosastot kattavan vastalausemyrskyn.

Toimituspäällikkö Mikko Saukkosen mielestä se oli skuupin väärti juttu, ja hän päätti iskeä jutun Ilta-Sanomien etusivulle. Se ei päätoimittaja Huhtamäelle sopinut ja hän komensi poistamaan jutun lehdestä. Kielto tuli kuitenkin niin myöhään, että lehden julisteet, joissa rahoitusväite oli nostettu lehden pääuutiseksi, oli jo ehditty painaa. Julisteet poistettiin, mutta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua. Illan TV 2:n ajankohtaislähetyksessä esiteltiin sensuroituja juttuvedoksia. Jäljet johtivat kirjan tekijään, joka oli saanut vedokset Matti Rinteeltä tarkistettavakseen. Rinteen erottamisuhka synnytti valtaisan, monet toimittajaliitot ja jotkut toimittajien ammattiosastot kattavan vastalausemyrskyn. Muun muassa Helsingin Sanomien toimitus oli valmis menemään istumalakkoon Rinteen erottamisuhkaa protestoidakseen.

Kunniallisen perääntymistien yhtiö sai siirtämällä asian liittotasolle. Neuvotteluissa asia ratkesi välittömästi Matti Rinteen eduksi.

* * *

Rauhanasia, muun muassa Rauhanjuna ja Taiteen puolesta -kampanja olivat Rinteelle joukkoineen tärkeitä. Ja he saivatkin paljon aikaiseksi kansainväliselläkin mittapuulla.

Rinteen muistelmien kuvituksena on muun muassa kuvia taiteilijoiden rauhanadressin allekirjoituksista, joista on syytäkin olla ylpeä. Nimensä vetoomukseen kirjoitti 112 kansainvälisesti tunnettua taiteilijaa, muun muassa Woody Allen, Leonard Bernstein, William Golding, Nathalie Sarraute ja Alla Pugatšova vain muutamia mainitakseni.

Suomen PAND lähetti järjestössä aktiivisesti toimineen Rinteen taiteilijoiden ja intellektuellien apartheidin vastaiseen kokoukseen Kongon Brazzavilleen itsensä Harry Belafonten edustajaksi, kuuluisan muusikon ollessa estynyt. Belafonte oli Suomessa konserttimatkalla, kun Suomen PAND perustettiin ravintola Kaisaniemessä. Hän tuli paikalle ja piti tilaisuudessa hyvän, lämminhenkisen puheen, Rinne muistelee.

Parhaimmillaan Ilta-Sanomissa oli kolme vakituista kulttuuritoimittaja ja liuta avustajia – nyt ei ole ainuttakaan. Tämä ja lehden monipuolisten kulttuurisivujen alasajo surettaa Rinnettä syystäkin.

Parhaina aikoina Helsingissä oli seitsemän päivittäin ilmestyvää sanomalehteä, joissa kaikissa oli kulttuuriosastot, joissa julkaistiin eri taiteenalojen kritiikkejä. Ja, mitä on nyt!

– Kyllähän nykyään julkaistaan hyvää kritiikkiä ja kulttuurijuttuja, mutta on todella surullista ja huolestuttavaa, että kritiikkien määrä on kutistunut printtilehdissä. Kulttuurijournalismin kenttä on kaventunut hälyttävästi. Lehtitalojen fuusioiden myötä maakuntalehdet kierrättävät samoja kritiikkejä ties, kuinka monissa eri lehdissä. Tämä on huolestuttavaa kritiikin ja sananvapauden kannalta. Parhaina aikoina Helsingissä oli seitsemän päivittäin ilmestyvää sanomalehteä, joissa kaikissa oli kulttuuriosastot, joissa julkaistiin eri taiteenalojen kritiikkejä. Ja, mitä on nyt! Rinne huudahtaa.

Internetissä julkaistavaa kritiikin vapaata virtaa Rinne ei osaa ottaa vakavasti. Hän muistuttaa, että lehdistössä kaikki jutut käyvät toimituksellisen prosessin läpi, mutta nettikirjoittelu on vapaata virtaa, jolloin jyvien erottaminen akanoista on vaikeaa. Höttökirjoittelun sijaan Rinne kaipaa enemmän vakavaa kulttuurijournalismia, jolla ei nykyisin ole juuri mitään sijaa.

Matti Rinteen kanssa samaan aikaan kulttuuritoimittajina isoissa lehdissä toimivat muun muassa legendaariset, jo edesmenneet Erkka Lehtola, Rilli Toiviainen, Jukka Kajava ja Kaisu Mikkola ja sellaiset vuoret kuin vaikkapa Pekka Tarkka ja Seppo Heikinheimo.

– Kaikkien kanssa olimme hyvissä väleissä, vaikka lehtien välillä olikin tervettä kilpailua. Omasta näkökulmastani kriitikkokunta on nykyään vaisumpaa, esiin ei enää juurikaan nouse suuria, karismaattisia persoonia – joiden merkitys taiteen kentällä on ollut kiistaton. Harmaista hiirulaisilta ei välttämättä ole ainakaan joukon johtajiksi, Rinne mietiskelee.

* * *

Ollessaan SARVin puheenjohtajana 1975–1982 Matti Rinne joukkoineen pisti tuulemaan muun muassa kansainvälisen toiminnan piirissä. Tärkeä oli myös SARVin koolle kutsuma kulttuurijärjestöjen yleiskokous, joka päätti yksimielisesti käynnistää merkittäväksi osoittautuneen Taiteen puolesta -kampanjan, silloisen kulttuuriministeri Marjatta Väänäsen johtamaa kulttuurin kurjistamispolitiikkaa vastaan. Taiteen tekemisen edellytysten ja rahoituksen puolesta taistelevaa kampanjaa toteuttamaan valittiin kaikkien eri taiteenalojen edustajia.

Taiteen puolesta -kampanjassa ajettiin myös taiteilijapalkkaa vapaiden taiteiden edustajille. Hanke eteni myötätuulessa. Taiteen keskustoimikunta ja eduskunnan sivistysvaliokunta kannattivat sitä yksimielisesti. Vaalien jälkeen kulttuuriministeriksi noussut Kalevi Kivistö sai valtion budjettiin viisitoista viisitoistavuotista taiteilija-apurahaa, mikä osaltaan syrjäytti taiteilijapalkka-hankeen, mutta oli askel eteenpäin. Tämänkin etuuden keskustapuolue onnistui myöhemmin tärvelemään Tytti Isohookana-Asunmaan ollessa opetusministerinä.

– SARVin puheenjohtajan tehtävä oli mieluinen, yhdistyyhän arvostelijan työssä taide ja journalismi. Puheenjohtajana näin keskeisenä asiana arvostelijoiden statuksen nostamisen. Tärkeintä oli ammattitaidon kehittäminen. Koulutus olikin tapetilla koko puheenjohtajakauteni.

Matti Rinne päättää kirjansa humanismin ylistykseen. Se on hänen mielestään osa ihmisen perusrakennetta, syvällä meissä, ei aina mielen eturintamassa mutta silti olemassa. Ilman sitä emme olisi selvinneet emmekä tule selviämään. hän korostaa.

”Humanismi ja kulttuuri kulkevat käsi kädessä. Niiden puolesta ole yrittänyt elää ja tehdä työtä.”

Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Matti Rinne:

Kulttuuritoimittaja. Kurkistus elettyyn.

Into 2019, 226 s.