Henry Parland: Kritik. Henry Parlands skrifter 3.

Toim. Per Stam.

SLS 2019, 463 s.

Ensimmäisenä Henry Parlandista (1908–1930) tulee mieleen vauhti, melkeinpä kiire. Hän kirjoittaa ylioppilaaksi Kauniaisissa, yrittää opiskella Helsingissä juridiikkaa, ajautuu boheemielämään, julkaisee runokokoelman ja proosapalasia, muuttaa enonsa luo Kaunasiin, työskentelee pikkuvirkamiehenä, aloittaa kriitikon, esseistin ja romaanikirjailijan uran – ja kuolee 22-vuotiaana tulirokkoon. Kaikki tämä tapahtuu neljän vuoden aikana.

Jos historiassa tapahtui rytminvaihdos, jos aika alkoi kiiruhtaa eteenpäin, Parland kiiruhti sen mukana.

Parlandista tuli leimallisesti oman aikansa – 1920-luvun lopun – tulkki, koska hän ei ehtinyt elää muuta aikaa kuin omansa, ”formatiiviset vuotensa”. On perusteita väittää, että tuo aika on nykykulttuurissa ja -historiassa edelleen vaikuttavien ilmiöiden ja prosessien synnyinhetki. Kun Parland kirjoittaa 20-luvun lopusta, hän kirjoittaa Walter Benjaminin tarkoittamassa mielessä ”nykyajan esihistoriasta”.

Kritik on kolmas osa Svenska litteratursällskapetin julkaisemasta neliosaisesta Henry Parlandin koottujen teosten sarjasta. Neljäs osa sisältää hänen kirjeenvaihtonsa. Sarja on luettavissa myös digitaalisessa muodossa (parland.sls.fi). Kuten aiemmissa julkaisuissa Lyrik ja Prosa, on tutkimus- ja toimitustyö tässäkin äärimmäisen huolellista. Sarjan päätoimittaja on Per Stam, muita toimittajia Elisa Veit ja Pieter Claes. He ja heidän lukuisat avustajansa ovat saaneet aikaan kauniin kunnianosoituksen nuorena kuolleelle lahjakkuudelle ja – mikä tärkeintä – ilon- ja inspiraationlähteen myös nykylukijalle.

Kun Parland kirjoittaa 20-luvun lopusta, hän kirjoittaa Walter Benjaminin tarkoittamassa mielessä ”nykyajan esihistoriasta”.

Varhaislahjakkuus Parland kieltämättä oli. Kritik-teokseen sisältyy valikoima hänen kouluaineitaan; niiden joukossa on Kauniaisten yhteiskoulun konventissa (toverikunnassa) pidetty esitelmä salapoliisiromaaneista. Sen alkupuoli on odotetun ainekirjoitusmainen huvittavan elitistisine kiteytyksineen: ”O, vad vi tycka om Sherlock Holmes. Vad det är synd, att icke Schiller skrivit hans levnadssaga!” (s. 252) Mutta sitten Parland antaa palaa. Hän asettaa Holmesin (erityisesti) ja dekkarit (yleisesti) modernin aikakauden kansaneepoksen asemaan. Tätä samaahan lukuisat kirjoittajat tulivat esittämään seuraavat sata vuotta – aina kun jokin on tarpeeksi suosittua (rock, supersankarisarjakuvat, videopelit), se on oman aikansa epiikkaa. Vaikka näkemys ei tietenkään ole Parlandin keksimä, on mielenkiintoista huomata, että hän esitti sen jo.

Parlandin kuvausta ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankareista sananmukaisesti ylösnousseina ritareina, joilla polttomoottori on korvannut ratsun ja nahkainen lentosuojus rautakypärän, on helppo pilkata – tästä huomautti esimerkiksi Tom Sandell Hufvudstadsbladetissa vuonna 1971 arvostellessaan Säginteannat-nimistä Parland-kokoelmaa (Kritik-teokseen sisältyy katsaus Parland-reseptioon). Mutta millainen lentohurma on Parlandin kirjoittaessa vuonna 1929 vallinnutkaan! Ilmailutekniikka kehittyi vääjäämättömästi: Charles Lindberg oli ylittänyt Atlantin pari vuotta aiemmin, ja Aero lensi säännöllisesti Helsingistä Tallinnaan ja Tukholmaan.

Ympyrä sulkeutuu. Lentohurma alkoi ja nyt se päättyy, mutta Parlandin suoritusta voi vain kunnioittaa. Populaareja ilmiöitä tarkastellessaan kypsymätön alle kaksikymmenvuotias kirjoittaa kypsää myyttikritiikkiä.

Suomi: rauhaton, epäkypsä ja edistyksellinen

Parlandin liki sadan vuoden takainen aikalaisanalyysi on kutsu nähdä toisin. Käsitys Suomesta jonakin perinteisen muuttumattomana, jähmeänä tai stabiilina ei saa Parlandilta vahvistusta. Hänen Suomensa on päinvastoin rauhaton, moninkertaisten vastakohtaisuuksien ja ristiriitaisuuksien maa.

”Finland har alltid varit ett land med kulturella motsatser. På den ena sidan Ryssland, på den andra Sverige. Den andliga atmosfären i Finland har därför alltid visat sig vara synnerligen labil och nervös. Detta har direkt påverkat den finska folkkaraktären…”, kirjoittaa Parland (s. 128).

Suomi poikkeaa muista Pohjoismaista nimenomaan vastakohtaisuuksien ansiosta: ”De båda motsatserna, öst- och västeuropeisk kultur, möts här, och även om Finland naturligtvis står betydligt närmare de övriga skandinaviska länderna än Ryssland så har konsten i Finland fått stimulans från båda hållen” (s. 173).

Poikkeusasema näkyy ennen kaikkea suomalaisen kirjallisuuden erityisyytenä, ja puhuessaan Suomen kirjallisuudesta Parland tarkoittaa Suomen ruotsinkielistä kirjallisuutta, joka on saavuttanut johtoaseman Pohjoismaissa. Tämä johtuu paitsi suomalaisen kulttuurin erityislaadusta myös ruotsin kielen erityislaadusta, sen ”köyhyydestä” (”Det svenska språket är ytterst fattigt på ord och nyanseringsmöjligheter”; s. 177). Runouden perinteisistä konventioista on jouduttu luopumaan, koska niiden teho kulutettiin loppuun. Kansallinen omaleimaisuus plus kielen omaleimaisuus on yhtä kuin edistys.

Parland tekee saman kuin kaikki muutkin kriitikot ja esseistit. Hän korostaa ympäröivässä todellisuudessa ominaisuuksia, jotka ovat hänen omiaan.

Tämän edistyksen kärkijoukoksi Parland eksplisiittisesti nimeää oman ”piirinsä” sikäli kuin hän ehti piireihin kuulua: runoudessa Edith Södergran, Elmer Diktonius, Gunnar Björling ja Quosego-lehti, proosassa ja näytelmäkirjallisuudessa Hagar Olsson. Suomen suomenkielisestä kirjallisuudesta Parlandilla on vähän sanottavaa, mutta kolme nimeä toistuu: Mika Valtari (kirjoitusasu Parlandin), Pentti Haanpää ja Uuno Kailas. Waltarin keskeinen ominaisuus on nuoruus, Haanpään alkuvoimaisuus ja Kailaan lupaus jota ei koskaan lunasteta.

Parland tekee saman kuin kaikki muutkin kriitikot ja esseistit. Hän korostaa ympäröivässä todellisuudessa ominaisuuksia, jotka ovat hänen omiaan: epävakaus, levottomuus, modernius, urbaanius, moni- tai ainakin kaksikulttuurisuus. Perhetaustaltaan Parland oli paitsi ruotsin- myös saksan- ja venäjänkielinen; hänen lapsuuteensa vaikutti Pietarin ja Karjalan Kannaksen moniaineksinen kulttuurimaailma.

Parlandin tarkastelemassa Suomessa hahmottuu vielä kaksi oleellista ristiriitaa. Ensimmäinen on hänelle paradoksi: siinä missä suomalainen kansallisuustunne kaiken aikaa voimistuu, erkanee ”nuorten runoilijoiden” esteettinen ohjelma yhä kauemmas nationalismista (ks. s. 174).

Kansallisuusaatteen voimakkuudesta, poliittisesta nationalismista, todistaa Parland monessa yhteydessä. Kritik-kokoelman itse asiassa avaa pitkä, alun perin liettualaisessa lehdessä julkaistu artikkeli suomalaisten suojeluskuntien kehityksestä. Parland tarkasteli niin ikään lapuanliikkeen nousua. Kirjoitusten ”tapa kertoa tapahtumista ja niissä käytetty retoriikka ovat Suomen [maailman] sotien väliselle ruotsinkieliselle porvaristolle tyypillisiä”, summataan johdannossa (s. 30).

Toinen ristiriita periytyy nationalismin historiasta, 1800-luvun kamppailuista, ja se vallitsee suomen- ja ruotsinkielisen yläluokan välillä. Kysymys on kulttuurisesta hegemoniasta. Parland kirjoittaa: ”Men det måste sägas än en gång att den finska bildade klassen ännu är för omogen och saknar kompetens att ensam leda det intellektuella livet i Finland” (s. 287).

Intellektuaalisesti suomenkielinen yläluokka oli vielä (vuonna 1929) Parlandin mielestä liian epäkypsä johtamaan kansakuntaa. Niin kuin olikin. Ja on, voisi joku lisätä.

Loistavat kipinät

Tekstikokoelmana Kritik on väistämättömän moniaineksinen: siinä on kouluaineita, puhtaaksikirjoitettuja ja puhtaaksikirjoittamattomia käsikirjoituskatkelmia, julkaistuja sanomalehtiartikkeleita, yleiskatsauksellisia analyyseja ja analyyseja yksittäisistä teemoista. ”Kritiikkejä” yksittäisiin teoksiin kohdistuvien lehtiarvosteluiden mielessä on vähän, mutta toistoa puolestaan kovasti. Kielinä ovat ruotsi ja saksa ja digitaalisessa versiossa lisäksi venäjä ja liettua. Aiheiden kirjo ulottuu juutalaisesta teatterista suhteellisuusteoriaan.

Esseisti-Parland muistetaan nykyään kirjoituksistaan elokuvasta, muodista ja yrityksestään esitellä venäläisen formalismin (tai peräti ”semiotiikan”) käsitteitä. Kritikin luettuaan voi todeta, että juuri niistä asioista hänet kannattaa muistaakin.

Esseisti-Parland muistetaan nykyään kirjoituksistaan elokuvasta, muodista ja yrityksestään esitellä venäläisen formalismin (tai peräti ”semiotiikan”) käsitteitä.

Ensimmäisessä postuumissa Parland-valikoimassa Återsken (1932) alun perin julkaistu Den modernistiska dikten ur formalistisk synpunkt oli ensimmäinen suomalainen kirjoitus venäläisestä formalismista – lähinnä kriitikko Viktor Šklovskin (1893–1984) ajattelusta. Mikä sen vaikutus oli (ja oliko sitä), on tietenkin toinen kysymys, mutta esimerkiksi Pekka Pesosen ja Timo Sunin toimittamassa antologiassa Venäläinen formalismi todetaan aiheeseen palatun seuraavan kerran vasta 1960-luvun lopulla.

Vielä pidempi väli lienee ollut muotiteorian kohdalla: kirjoittaessaan vuonna 1930 edeltäneen vuosikymmenen pukeutumistavoista Parland ottaa lähtökohdakseen saksalaisfilosofi Georg Simmelin (1858–1918) esseen. Suomessa tuo kirjoitus tuli kuuluisaksi yli puoli vuosisataa myöhemmin suomennoksensa yhteydessä (Muodin filosofia, suom. Antti Alanen, 1986). Parlandille Simmel oli kuitenkin jo ”voitettu kanta”, jonka näkemys muodista sosiaalisena erottajana ei enää pätenyt.

Rajallisen aikansa takia Parland sai syntymään vain kipinöitä, ei kokonaisvalaistusta. Tällä kertaa syy todellakin on olosuhteissa, ei kirjailijassa. Totuus on, etten hurmaannu Parlandin asiaproosasta samaan mittaan kuin hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan, ennen kaikkea hänen lyriikastaan. Joka tapauksessa on suurenmoista, että SLS on kerännyt kipinät talteen.

Kuuluisa ”nykyaika” taitaa muuten pysytellä luonteeltaan samanlaisena, riippumatta siitä mitä nykyaikaa eletään. ”Ty människan av i dag lever endast i nuet. Hon har intet sinne för det historiska”, kirjoittaa Parland huolestuneena (s. 187). Toteamus voisi olla päivän paikallislehden tekstiviestipalstalta tai mistä tahansa opettajainhuoneen kahvipöytäkeskustelusta.

Nyt keskustelijat voivat ainakin puolustautua: sanoihan sen jo Henry Parland.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.