’Toimiva kertomus’ edellyttää ’toimivan’ viemäröintijärjestelmän. Putkisto on rakennettu piiloon pinnan alle, eikä sen normaalioloissa toivota ilmoittelevan itsestään. […] Joskus jätevesi valuu kielen murtumakohdista lattialle. Pahimmissa tapauksissa paska ryöppyää lattialle, peittää kylpyhuoneen seinät ja katon. Näinkin skandaalimaisesti totuus kirjallisuudesta voi joskus purkautua lukijan naamalle.

– Jaakko Yli-Juonikas, Tahdon murskatappio (s. 118)

Kertomuksia nähdään nykyään kaikkialla, sielläkin missä niitä ei kertomuksentutkijan vinkkelistä ole. Kun minua pyydettiin kirjoittamaan essee kertomuksen käytön hyödyistä ja haitoista kritiikissä, ensimmäinen ajatukseni oli, että kritiikki tekstilajina on siinä määrin analyyttisuuteen sitoutunut, että se väistämättä on kertomuksena heikko.

Kertomuksella, narratiivilla ja tarinalla viitataan milloin mihinkin. Siksi alkuun on tärkeää määritellä, mitä Kertomuksen vaarat -projektin (Koneen Säätiö 2017–2020) merkeissä puhuttaessa kertomuksella tarkoitetaan.

Kahdessa projektin usein hyödyntämässä kertomuksen määritelmässä yhteisiä kertomuksen elementtejä ovat tapahtumasarja, tavallisesta poikkeava käänne ja tarinamaailma yksityiskohtineen. David Hermanin[1] prototyyppisen kertomuksen mallissa olennaista on kertomuksen kyky osoittaa, millaista oli olla joku tietyssä hetkessä ja kokea tapahtumat. William Labov[2] taas korostaa sitä, miten kertomuksessa olennaista on sen kertomisen arvoisuus kertojalleen sekä kerrottavuus, jota rakenne tukee.

Voiko kritiikki olla muistuttamassa, että kertomus on edelleen ja ensisijaisesti taitolaji?

Kritiikki joutuu puolustamaan paikkaansa nykyisen tarinatalouden aikakaudella. Tarinataloudella tarkoitan nykyisiä mekanismeja, jotka usuttavat itse kunkin ryhtymään tarinankertojaksi ja tekevät kirjailijoista elämäntarinatuotteita – kirjoja enemmän puhuttavat kirjailijat. Kirjallisuudelta odotetaan hyödyllisyyttä ja empatian opetusta. Mutta voiko kritiikki olla muistuttamassa, että kertomus on edelleen ja ensisijaisesti taitolaji?

Kriitikko tekee tilaa lukijalle

Nuoren Voiman päätoimittaja Maaria Ylikangas vastaa lehden blogissa kritiikkiin, jota julkaisu on saanut aiheesta ”miksi Nuoressa Voimassa lytätään naisten kirjoittamia kirjoja”. Väite osoittautui lukujen valossa vääräksi mielikuvaksi. Ylikangas päättää kirjoituksen mielenkiintoiseen huomioon:

”Miten median pitäisi vastata toimitukselliseen kritiikkiin, joka esitetään Instagramin storyna – tarina on julkinen, mutta se katoaa vuorokaudessa. Ja samalla tarinat ovat Instagramissa vaikuttavaa sisältöä, niitä seurataan tiiviisti. Tarinamuotoon ei kuitenkaan voi vastata kuin yksityisesti, paitsi tekemällä oman tarinansa, joka ei kuitenkaan näy enää samalle yleisölle kuin alkuperäinen tarina. Storyt siis istuvat huonosti sellaiseen dialogiseen logiikkaan, jota kaikki aito keskustelu edellyttää.”[3]

Kirjallisuuskeskustelu on ottanut uusia alustoja haltuun. Kirjablogit ovat käyneet vanhakantaisiksi, kun keskustelu käydään #kirjagram-hashtagin alla ja storyissa Instagramissa. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta storyissa ei käsitellä kirjaa kuin parilla adjektiivilla. Puhelimen ruudun kokoiseen alaan ei mahdu pitkää sepustusta kirjan ansioista ja heikkouksista.

Story ei nimestään huolimatta ole tarina, vaan tuokiokuva – siksi se sopii parhaiten hehkutukseen, hypetykseen ja huomion hakemiseen. Kun tekijä on tägätty, tämä voi jakaa storyn eteenpäin. Kirja on ”ihana”, ”lukunautinto” ja ”löytänyt lukijansa”. Jos saa kirjasta heikon kritiikin mediassa, voi storyja jakamalla näyttää, että kirjasta oikeasti pidetään. Kriittinen keskustelu painuu sivuun ja jättää tilaa kirjagrammaajalle, joka haluaa päästä piireihin. Kirjailijasta tulee lukijan palvelija.

Kirjailijasta tulee lukijan palvelija.

”Kirjallisuudessa lukija on keskiössä”, jos uskominen on Suomen Kirjasäätiön puheenjohtaja Anna-Riikka Carlsonia, joka näin totesi tämän vuoden Finlandia-palkintotilaisuuden avajaispuheessaan. Tekijää kirjallisuudessa sentään tarvitaan ja palkitaan, mutta kriitikosta näyttää tulleen lähinnä ilonpilaaja, joka tykkää siitä mistä ei pitäisi ja on tykkäämättä siitä mistä kaikki tykkäävät. Pahimmillaan kriitikko ei edes kerro, tykkääkö.

Kirjallisuusala on huolipuhetta pullollaan. Kun Saara Turunen käsitteli Sivuhenkilö-romaanissaan Antti Majanderin Helsingin Sanomien kritiikkiä esikoisteoksestaan ja Riku Korhonen haaveili väkivalloin kostamisesta kriitikoilleen Grantan (9, Tunnustus, 2017) esseessä, huolestui Kritiikin Uutisten pääkirjoituksessa Marissa Mehr:

”Miten tällainen vaikuttaa kriitikoihin ja sitä myötä taidekritiikkiin? Pahimmillaan kritiikkien käsittely taiteessa aiheuttaa taidekritiikille haitallisia sivuvaikutuksia. Taideteoksen osana kriitikon rooli ja työ helposti yksinkertaistuu ja vääristyy. Yksi ammattikunta näyttäytyy vahvasti värittyneenä yleisölle, jolla on kenties alun alkaenkin ollut stereotyyppinen käsitys kriitikkokunnasta.”[4]

Kritiikin käsittely taiteessa luultavasti vain pidentäisi kritiikin elinkaarta. Lukijoiden olisi toki hyvä tietää kriitikon työn todellisuudesta: kulttuurilehtien pienistä palkkioista ja suurissa mediataloissa kritiikkien siirtymisestä yleismiesjantusille, jotka kolumnien ohessa lukaisevat kirjan ja kertovat, miten se kuvaa sukupolveaan.

Harva huomaisi, jos päivälehtikritiikki nykyisestä vielä vesittyisi. Esimerkiksi Majanderin juoksu ei ole parantunut. Finlandia-voittaja Pajtim Statovcin Bollan arviossa hän kirjoittaa:

”Ei siis ihme, että Bollalla on ollut enemmän kustannustoimittajia ja esilukijoita kuin muulla syksyn kotimaisella kaunokirjallisuudella yhteensä. Kosovossa syntynyt ja Porvoossa varttunut Statovci on kustantajalleen harvinainen aarre, jonka hyväksi pitää ja kannattaa tehdä ihan kaikki mahdollinen. Niin nähdäkseni nyt on menetelty. Herranjestas sentään, kaverihan on vielä alle kolmekymppinen! Käsitettä vanha viisas mies ei enää tarvita.”[5]

Arvio on pääasiassa juonireferaatti. Yllä oleva on nähty tarpeelliseksi nostoksi myös Helsingin Sanomien Finlandia-palkintojen jaon live-seurantaan. Tökeröt ylisanat kelpaavat, kun tärkeintä on kirjailijabrändi ja poikkeuksellinen lahjakkuus. En kiistä, etteikö Statovci sitä olisi – onhan hän voittanut jokaisella kolmella kirjallaan palkinnon: esikoisella Helsingin Sanomien kirjapalkinnon, sitten Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden toiselle kirjalle myönnettävän Toisinkoisen ja kolmannella teoksellaan Finlandia-palkinnon. Tiranan sydämen englanninnos oli ehdolla National Book Awardin käännöskirjallisuuden sarjassa ja nousi ns. lyhytlistalle kuuden ehdokkaan joukkoon.

Kun yksilötarinat myyvät ja vetävät, kritiikki näyttäytyy puisevana, puoliakateemisena jankutuksena, joka ei herätä tunteita kuin ollessaan täystyrmäys. Kritiikki vaatii lukemista ja lukeneisuutta, perehtymistä ja näkemystä. Haastattelun voi tehdä kirjaa lukemattakin, usein tehdäänkin.

Kun yksilötarinat myyvät ja vetävät, kritiikki näyttäytyy puisevana, puoliakateemisena jankutuksena, joka ei herätä tunteita kuin ollessaan täystyrmäys.

Statovci istuu nykyiseen tarinatalouteen: hän on nuori ja komea, sanavalmis haastateltava ja menestyy kansainvälisesti. Hänestä kelpaa kirjoittaa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen (8/2019) henkilöhaastattelu, jonka otsikko on ytimekäs: ”Menestystarina”. Jutussa niin toimittaja kuin kustantamon ihmisetkin ihastelevat Statovcin kohteliaisuutta, opiskeluintoa, ”hyvää kasvatusta” ja harkitsevaisuutta. Maininnat näyttävät kummallisilta sen valossa, että haastattelussa puhutaan sisäistetystä rasismista. Kirjoitettaisiinko protestanttisista hyveistä samaan sävyyn, jos kirjailija olisi syntynyt Kosovon Podujevon sijaan Suomen Porvoossa?

Statovci on sopivan salaperäinen ja omistautunut työlle, kuten kirjailijan odotetaan olevan. Statovci ei puhu yksityiselämästään, paitsi ihan vähän: ”Hän paljastaa pitävänsä leipomisesta. Instagram-tilillään hän on jakanut kuvia tekemistään vegaanisista kakuista.”[6]

Kirjailija kohtaamispaikalla

Kenties Statovcin kirjailijuutta korostetaan siitäkin syystä, että klassinen kirjailijuus on uhattuna. Kirjailijaksi voi tulla kuka vain. Julkkikset, uutisankkurit ja toimittajat ovat ennenkin kirjoittaneet esikoisromaanejaan, mutta nykyään kustantamo tilaa kiinnostavalta some-persoonalta kirjan. Kosmoksen proosakirjailijoista suurin osa on some-persoonia, jotka kirjoittavat kirjan tultuaan ensin tunnetuiksi.[7]

Viimeisimpänä tubettaja Sita Salminen julkaisi Kosmokselta seksinovellikirjansa Lupa (2019). Kirjan ensimmäinen painos myi loppuun julkaisupäivänä marraskuun lopussa. Kustantaja Mikko Aarne ilakoi Twitterissä, miten ”Lupa rikkoi Adlibriksen ennakkomyyntiennätyksen ja on pysynyt listaykkösenä, takanaan mm. Bolla.” Kirja-alan kilpailussa on valtti, jos saa ”talliinsa” jonkun, jolla on jo ostohalukas seuraajakunta. Lukija on asiakas ja asiakas on aina oikeassa. Bolla voi voittaa Finlandian, mutta seksi ja tubettajan nimi myyvät. Tammikuun alussa Salminen julkaisi YouTube-videon, jossa pyysi seuraajiaan ottamaan kantaa, tuleeko kirjasta ”seksinovelleja, syömishäiriötarina vai bodyposi-kirja?” Kirja on yksi tuote tubettajan fanipalvelussa.

Lupaa kuvataan seuraavasti: ”Sita Salmisen eroottiset novellit puhuvat seksipositiivisuuden puolesta. […] Kertomukset kuvaavat, miten seksi on muutakin kuin yhdyntää, ja miten joskus on parasta hellyys, toisinaan kovemmat otteet, mutta ehkä kaikkein seksikkäintä on antaa ja saada lupa.” Pohjimmiltaan fiktio on vain väline aatteen tai ajatuksen edistämiseksi. Takakansitekstissä annetaan lukijalle valmis tulkinta teoksesta. Ehkä-sana on kosmeettinen. Bahtinilaista ideologioiden moniäänisyyttä ei tarvita, kun fiktio valjastetaan voimaantumiseen.

Finlandia-voiton jälkeen haastattelussa (HS 27.11.2019) Statovci kertoo anekdootin kohtaamisesta: ”Eräs lukija tuli ennen esitystä ja sen jälkeen puhumaan siitä, miten hän on seurannut tekemisiäni jo jonkin aikaa, erityisesti sanomisiani sisäistetystä rasismista. Hän oli ymmärtänyt kärsivänsä samasta myös itse.”

Epäselväksi jää, viittaavatko tekemiset ja sanomiset romaanitaiteeseen vai lehtihaastatteluihin. Statovci jatkaa: ”Sinä hetkenä tajusin konkreettisesti, miten paljon toisinaan omalla työllään sanomisillaan voi vaikuttaa toisen ihmisen ajatuksiin, auttaa häntä sisäistämään joitakin kynnysasioita omassa elämässään. Se hetki tuntui ja tuntuu todella suurelta. On aika paljon annettu taiteilijalle, että toinen tulee kertomaan hyvin henkilökohtaisia ja intiimejä asioita itsestään, jakamaan kokemuksensa.”

Statovcin kommentista kummallisen tekee se, että lukijan kertoma kokemus menettää intiimiytensä, kun kirjailija jakaa sen eteenpäin Helsingin Sanomien haastattelussa. Opponoida voi sitäkin, onko kokemus kovinkaan ”henkilökohtainen ja intiimi”. Kun sisäistetystä rasismista kärsii moni etniseen vähemmistöön kuuluva, eikö ilmiötä kannattaisi lähestyä rakenteet, eikä yksilökokemukset edellä?

Mitä taiteilija tarkalleen ottaen saa toisen henkilökohtaisista kokemuksista – materiaalia uuteen kirjaan, syyn kirjoittaa, jotain muuta, mitä? Jakamis- ja tarinataloudessa tärkeintä valuuttaa on kokemus, sillä se kääntyy tarinaksi. Kun tarina on toisen, siitä saa edustuksellisen: työlläni on vaikutusta. Aiemmin poliitikot ovat kunnostautuneet kohtaamisista kertomisissa – äänestäjien tarinat ovat tuttua huttua puheista ja päivityksistä. Mitä vähemmän kirjailija on teoksensa ja mitä enemmän julkinen persoonansa, sitä suurempi on vaara, että kirjailijaltakin odotetaan kohtaamisia ja esiintymisiä, ei sanomistensa asettamista kirjan muotoon.

Jakamis- ja tarinataloudessa tärkeintä valuuttaa on kokemus, sillä se kääntyy tarinaksi.

Vastaavaa välineellistä hyötypuhetta edisti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon jakanut Merja Ylä-Anttila: ”Kuinka sitten kirjojen ja lukemisen käy? Perheystävämme viestitti Finlandia -palkinnonjaon innoittamana: ’Lapseni näytti yliopisto-opiskelijoiden ryhmätyötä, jonka kielestä ei saanut mitään tolkkua’.” Ensimmäinen välineellinen tehtävä, jota Ylä-Anttila kirjallisuudelle tuputtaa on luku- ja kirjoitustaidon tekninen parantaminen. Kun puheessa jaetaan jonkun toisen kokemuskertomus, liittyy sen jakamiseen usein oletus edustuksellisuudesta: näin nämä asiat yleisesti koetaan.

Lisäksi Ylä-Anttila perustelee kirjoja vastaiskuna valeuutisille:

”Nyt näyttää, että kyvystä empatiaan, myötäelämiseen ja toisen asemaan asettumisesta on pulaa. On vihapuhetta ja vääriä faktoja, totuudelle irvailua. Tarinat, kirjat, voisivat auttaa tässä. Kasvattaa kykyä ymmärtää paremmin toisiamme.”

Käy juuri niin kuin kirjallisuudentutkija ja Kertomuksen vaarat -projektin johtaja Maria Mäkelä uumoili Kirjailija tarinataloudessa -keskustelussa Tampereen Tarinatehtaalla marraskuussa 2018: kertomusmuoto on kuin hygge-viltti, jonka voi vetää suojaksi valtavaa tieto- ja affektimäärää vastaan – yksilötarina on ihmisruumiin kokoinen ja käsitettävissä toisin kuin suuret rakenteelliset muutokset ja haasteet.

Ylä-Anttila toivoo palkintopuheessaan ”tarinoiden, kirjojen” ratkaisevan väärän tiedon leviämisen ongelmat. Tällä kertaa kyse ei ole lukutaidosta. Kirjallisuuden kyky parantaa empatiaa ei ole yksiselitteinen, mutta kaunokirjallisuuden lukeminen toki parantaa eritellympää lukutaitoa ja auttaa esimerkiksi eri sävyjen huomaamisessa. Tästä ei Ylä-Anttilan toiveessa ole kuitenkaan kyse, vaan siitä, että kirjallisuus voisi toimia oppaana empatiaan. Kirjallisuus kuitenkin on monimutkaisempi järjestelmä, eikä taivu yksiselitteisesti opettajaksi.

Statovcille kaunokirjallisuus näyttäytyy välineenä jonkin asian sanoittamiselle – mutta voisiko ”kynnysasioiden” tajuamisen saada aikaan kolumnilla tai esseellä? Näkemysproosan sijaan kaipaisin kirjallisuuden kentällä kirjailijoiden puolustavan fiktiivisyyden erityislaatuisuutta – joka kaiketi näkemyksellisyyttä enemmän asettuu eri maailmankuvien koettelun puolelle. Näkemyksiä ei maailmassa varsinaisesti mikään uhkaa, mutta moniääninen romaani voi jäädä jalkoihin.

Kirjoitin kritiikin – provosoiduin

Samaisessa keskustelutilaisuudessa Mäkelä kommentoi kirjailijoiden brändäämistä: kirjailijoista on tullut elämäntarinatuotteita. Mäkelä otti esimerkiksi Ossi Nymanin romaanin Röyhkeys (Teos, 2017) ja Helsingin Sanomien haastattelun, jossa kirjailijalle annettiin liikanimi ”ideologisesti työtön”.

Liikanimi seuraa Nymania. Helsingin Sanomat otsikoi uusimman kirjan, Patriarkaatin (Teos, 2019), kritiikin seuraavasti: ”Ossi Nyman kertoi olevansa vapaaehtoisesti työtön ja sai aikaan kohun – nyt hän kirjoittaa miehuuden kriisistä, joka on täynnä naisten kiduttamista” (HS 31.8.2019). Otsikko sopii kritiikin eetokseen, jossa oikeutus haetaan ulkopuolelta. Eleonoora Riihisen kontekstointi on ilahduttavan laaja-alaista. Hän käy läpi sarjamurhaajafiktioita klassikoista nykypäivään ja siteeraa aiheesta kirjoitettua kriittistä esseistiikkaa.

Kirjailijoista on tullut elämäntarinatuotteita.

Riihinen etsii oikeutusta sarjamurhafiktion käytölle. ”Onko naisen pään irti sahaamisen kuvaus sen kuvauksen arvoista? Oikeutus jää ilmaan leijumaan.” Nuoren Voiman blogissa toinen lehden päätoimittajista, Vesa Rantama huomauttaa, että ”Nymanin melko lailla jäljittelemätön, kotimaisen modernismin pikkutarkasta havainnoinnista inspiroitunut tyyli jää kuvailematta” – sen yhdistettynä sarjamurhaajafiktioon luulisi itsessään olevan uutta.

Riihinen aloittaa tunnustuksella: ”Kirjoitin ensimmäisen version tästä kritiikistä raivon sokaisemana. Provosoiduin.” Riihisenkin mainitsema Lars von Trierin sarjamurhaajaelokuva The House that Jack Built (2019) sai Leena Virtasen kirjoittamaan arviossaan (HS 7.3.2019): ”Tässä on Trierin uran aikana siedetty yhtä jos toista, mutta nyt riitti. The House that Jack Built on vastenmielinen elokuva, joka katkoo loputkin siteet katsojan ja ohjaajan välillä. Sopimus on sanottu irti. Me ei olla enää kavereita, Lars.” Jos heitto olikin tarkoitettu humoristiseksi, ei lopputulema ole kummoinen: ”Onko Trier ajastaan jäljessä? Sarjamurhaajat on kulutettu loppuun aikapäiviä sitten.”

Uusi moraalikritiikki kysyy turhan usein, miksi teos kertoo tästä eikä tuosta, miksi mieshahmo on tällainen, naishahmo tuollainen. Samalla unohtuu, että tullakseen tunnistetuksi ja onnistuakseen lajinsa edustajana teos vaatii tietynlaisia valintoja. Sarjamurhaajan on tapettava.

Uusi moraalikritiikki kysyy turhan usein, miksi teos kertoo tästä eikä tuosta, miksi mieshahmo on tällainen, naishahmo tuollainen.

Uusi moraalikritiikki kysyy turhan usein, miksi teos kertoo tästä eikä tuosta, miksi mieshahmo on tällainen, naishahmo tuollainen.

Kirjailijaa etsimässä

Myös Nymanin romaanin vastaanoton kohdalla sekoittuivat fiktiivisen hahmon ja kirjailijan maailmankuva. Kotilieden (3.10.2019) jutun väliotsikko kysyy: ”Miksi teit naisvihamielisen kirjan, Ossi Nyman?” Samassa jutussa haastatellaan muun muassa Timo Hännikäistä (misogyyni esseistiikassa ja Facebook-kommenteissa) ja Ivan Puopoloa (maan äänekkäin antifeministi).

Nymanin joutuminen kummalliseen seuraan on omanlaisensa osoitus siitä, miten pintapuolista kirjallisuuden käsittely Suomessa voi olla: aihe ratkaisee ja tekijä on sen asialla. Epäilyttävän seuran vuoksi julkisessa keskustelussa kritisoitiin sitä, että Nyman edes suostui haastatteluun. Jos Nyman olisi kuitenkin ”hyveellisesti” kieltäytynyt, ei haastattelu tällä tapaa pelkällä olemassaolollaan osoittaisi, miten pieleen ja pintapuolisesti kirjallisuutta Suomessa vastaanotetaan.

Hyveellisyyden vaateet ovat saapuneet kirjallisuuteen. Epämiellyttävien hahmojen kirjoittaminen on haastavaa, koska myös niiden lukeminen on. Statovcikin on päässyt osalliseksi:

”Hän korostaa, ettei hyväksy minkäänlaista väkivaltaa.

’Kirjoitan väkivallasta siksi, että olen itsekin joutunut kokemaan sitä. Pidän toisia kaltoin kohtelevia ihmisiä ennen kaikkea surullisina.’”[8]

Statovci on saanut toppuutella myös omaelämäkerrallista lukemista. Toimittaja kuvaa tilannetta – Kissani Jugoslavia ”sai innostuneen mutta myös hämmentävän vastaanoton. Sitä luettiin kuten esikoisromaaneja niin usein luetaan: omaelämäkerrallisena. Mutta Kissani Jugoslavia ei ole väritettyä todellisuutta tai autofiktiota, Statovci sanoo. Se on keksitty tarina. Pajtim Statovci ei ole Bekim.”[9]

Viimeksi sanotun pitäisi olla selvää ilman, että toimittaja sen toteaa. Into omaelämäkerrallisena tulkitsemiseen johtuu Statovcin kohdalla siitä, että kirjailija on kosovolainen ja hänen hahmonsa edustavat albaanikulttuuria. Enempää ei tarvita – paitsi tietysti aikamme arvostamaa autenttisuuden etsintää, mikä tekee omaelämäkerrallisesta tulkinnasta lähtökohdan.[10] Kuukausiliitteen haastattelussa toimittaja muistuttaa: ”On kirjoissa tietysti aina myös kirjailijaa itseään. Totuuden palasia.” Totuuden ja fiktion suhde kiinnostaa minuakin, mutta ei toimittajan tarkoittamassa muodossa, jossa kyse on lähinnä kirjailijan elämäntapahtumien jäljittämisestä tekstistä.

Tanskalaistutkijat Henrik Skov Nielsen, Stefan Iversen ja nämä yhdessä Stefan Kjerkegaardin kanssa käsittelevät fiktioon kohdistuvia odotuksia, outoja ääniä ja kysymyksiä kirjailijan asemasta, esimerkkitapauksenaan dokumentaarinen fiktioteos Selvmordsaktionen (2005, ”Itsemurhatehtävä”), jonka tekijänä on pseudonyymi becknielsen.net. Tutkijat kirjoittavat, miten teoksen vastaanotossa on kiinnitetty huomiota dokumentaarisuuteen ja poliittiseen sanomaan Irakin sodasta 2004 – tai tekijään, performanssitaiteilija Claus Beck-Nielseniin.

Kirjallisten keinojen analysointi jää puuttumaan, kun teosta arvioidaan yksin sen perusteella, mitä se sanoo todellisesta maailmasta.

Nielsen huomauttaa, että merkityksenannon tasot sekä ovat teoksen sisäisiä että ulottuvat ulkoiseen maailmaan.[11] Tutkijakolmikko päätyy yhtäältä osoittamaan, miten kertomuksentutkimuksellisista välineistä olisi hyötyä tanskalaisen nykykirjallisuuden vastaanotossa ja tulkinnassa, mutta toisaalta toteaa, etteivät he ehdota teosten redusointia puhtaan esteettisiksi objekteiksi. Kuitenkin vastaanotossa kirjallisten keinojen analysointi jää puuttumaan, kun teosta arvioidaan yksin sen perusteella, mitä se sanoo todellisesta maailmasta. Muina esimerkkeinä on kaksi romaania, joiden tulkintaa on hallinnut omaelämäkerrallisuus.[12]

Markku Eskelinen tekee osuvan huomion: kirjailijoiden ja tutkijoiden akateeminen koulutustaso on lähempänä toisiaan kuin kirjailijoiden ja kriitikoiden. Eskelinen nostaa myös viitisen esimerkkiä heikoista päivälehtikritiikeistä. Hän tekee erottelun yleis- ja erityiskriitikon välille: ensin mainittu voi keskittyä kirjallisuuden hitaasti muuttuvaan valtavirtaan, jälkimmäinen kritikoida osaamisensa alueelle sijoittuvia teoksia, kuten erilaisia kokeellisuuksia edustavia teoksia. Erityiskriitikoita on, mutta erityisosaamista vaativat kirjat lykätään surutta yleiskriitikoiden käsiin.[13]

Kun kriitikko haparoi, tutkija täydentää. Eskelinen kirjoittaa Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanin vastaanotosta, jossa pian kritiikkien jälkeen teoksesta alkoi ilmestyä graduja (tätä nykyä työn alla on väitöskirjoja):

”Tällaisissa tapauksissa kritiikki ja tutkimus muodostivat kaksi vaihtoehtoista polkua. Tylymmin asian voisi sanoa niin, että ripeästi reagoinut tutkimus toi esiin ne keskeiset Neuromaanin piirteet, jotka kritiikki oli joko sivuuttanut tai ei ollut huomannut tai oli halunnut vähätellä.”[14]

Samansukuisesta toiminnasta on kyse, kun tanskalaistutkijat tarjoavat kertomusteoreettista polkua vaihtoehdoksi nykykirjallisuuden tulkintaan.

Omaelämäkerrallisuutta etsimällä kriitikko vie huomion siihen, mikä kirjallisuudessa näyttää kiinnostavan: kirjailijaan. Kirjailija on kaikkien saatavilla, kun taas kerrontaratkaisut, intertekstuaaliset viittaukset ja erinäiset kriittiset lukutavat jakavat yleisöä: liian vaikeaa, liian akateemista, liian sofistikoitunutta. Kirjailijan ja romaanihenkilön samankaltaisuudesta voi sanoa lukemalla pari henkilöhaastattelua, yhtäkään teoriaopusta ei tarvitse avata.

Kirjallisuus viemäröintijärjestelmänä

Kriittistä ajattelua on kuitenkin muuallakin kuin perinteisessä taidekritiikissä. Lopuksi haluan paneutua viime syksyn kirjallisuuskeskustelussa turhan vähälle huomiolle jääneeseen Yli-Juonikkaan Tahdon murskatappioon (Siltala, 2019).

Tahdon murskatappio on Yli-Juonikkaan ponikirjasarjan Neljä ratsastajaa toinen osa. Romaani kertoo Anusta, joka heppaharrastuksen ohella alkaa lukea Asta Ikosen kirjoittamia nuortenkirjoja. Kirjailijasta tietoa etsiessään Anu saa selville, että Ikonen on myös Suomi ensin -Facebook-ryhmän aktiivi. Tämän johdosta Anu alkaa etsiä tuotannosta merkkejä rasismista, mitä Ikosen some-kommentit pidäkkeettä ovat.

Tahdon murskatappio on eräänlainen kertomus lukemisen vaaroista – teema on tuttu jo romaanin alkuajoilta. Anulla on aloittaessa epäluuloja ponikirjallisuuden lajikonventioita kohtaan: lukijat ovat esimurrosikäisiä tyttöjä, jotka eivät syystä tai toisesta voi käydä ratsastustunneilla. Hän kuvaa ponikirjoihin koukkuun jääneitä narkomaaneiksi: ”kamalle oli jatkuva kysyntä ja kustantamoiden huumekeisarit vain rikastuivat suoltamalla markkinoille toinen toistaan kaavamaisempia ponikirjoja.”[15]

Lukija voi helposti kuitata puheet narkomaaneista ja huumekeisareista liioitteluna, mutta todeta genrekirjallisuuden kritiikin varsin osuvaksi. Samoin Asta Ikonen ja tämän teokset ovat todellisia, samoin tämän rasistiset kommentit. Anu on kuullut uutisista ”’kirja-alan kriisistä’ – nuoriso ei enää lue, myynti oli romahtanut, vuosisatoja vanha taidemuoto oli saapunut haudan partaalle”. Käsitys kirja-alasta käy yhä lohduttomammaksi: ”Kansakunnan terve enemmistö oli ymmärtänyt hyvissä ajoin ottaa etäisyyttä kirjallisuuteen […] syypää kirjan kriisiin oli kirja itse, pilaantunut mädän täplittämä elintarvike, josta olisi hankkiuduttava eroon viipymättä.”[16]

Kertomus on ymmärtämisen muoto, yksittäisen ja yleisen rajapinta.

Richard Walsh kirjoittaa, miten jakoa fiktion ja ei-fiktion välille ei tule tehdä lajin perusteella tai kategorisesti. Walsh tarjoaa tilalle retorisen fiktionaalisuuden määritelmän: fiktionaalisuus aktivoituu kerronnallisten keinojen ja kertovaa tekstiä ympäröivien paratekstien kautta. Fiktiotekstikään ei ole yksinomaan fiktionaalinen. Myöhemmin Walsh kirjoittaa, ettei kertomuksessa totuus liity niinkään vastaavuuteen kuvitellun ja toden maailman välillä, vaan kerronnalliseen oikeellisuuteen. Tällä hän viittaa sopusointuun tarinan ja laajemmin kerronnallisuuden ymmärtämisen välillä, mitä aiemmat tekstit, käsitys kertomuksen konventioista jne. tukevat. Kertomus ei ole niinkään tiedon välityksen muoto, eikä se oikeastaan välitä tietoa edes tarinastaan – vaikka siitä valeuutisten haastajaakin toivotaan. Paremminkin kertomus on ymmärtämisen muoto, yksittäisen ja yleisen rajapinta. Kertomus onnistuu sen mukaan, miten se pystyy yhdistämään tapahtumista raportoinnin ymmärryksen lisäämiseen.[17]

Näin ollen Tahdon murskatappion lukijan todellisuuteen suuntautuvat, joskin kierteiset havainnot, eivät itsessään ole totuuden mittari, vaan se, miten romaani rakentaa ne ymmärrystä lisääväksi kokonaisuudeksi.

Anu operoi sairauden ja terveyden dikotomian avulla. Tämäkin perustuu romaanin hyödyntämään pohjatekstiin: Ikosen kirjoissa tallitytöt lintsaavat koulusta ja vetoavat sairauteen, joka säännönmukaisesti on ripuli. Anu ulottaa ajattelunsa laajemmin kirjallisuuteen: ”Ehkä ripuloivat ponitytöt, maailmanlopun ratsastajat, tuovat viestin nimenomaan kirjallisuuden maailmanlopusta?”[18]

Kirjallisuuden maailmanloppu on liian sisäsiisti kielikuva. Anu selvittää myös, että häntä lapsuudessa vaivanneen kirjan kirjoittaja on tuomittu pedofiliasta. Kryptinen loppupäätelmä: ”Kun lukija kerran osuu ripulisuoneen eli löytää mustan pohjavirran, sitä ei voi peruuttaa. Se yhdistää kaikkea kirjallisuutta pinnanalaisena ripulistona.”[19] Kirjailijoiden synkät salaisuudet ovat ”kirjallisuuden ydinmehua”, niistä on kirjallisuudessakin kyse, vaikka pintapuolisesti kirjallisuus näyttäisi vaarattomalta. Anun näkökanta on se, että lukemisessa pääasia on selvittää kirjailijan taustat – missä sosiaalinen media edustaa yhtä tärkeää korpusta kuin painettu tuotanto – ja yrittää puhkaista pääsyn mustaan pohjavirtaan. Anun vallattomassa logiikassa Yli-Juonikas vie tekijävetoisen lähestymistavan synkimpään huippuunsa.

Kahdennentoista luvun päättää loppuyhteenveto: ”Vaikka äidinkielenopettajat ja kirjastotädit uskottelivat kirjojen opettavan meille mitä moninaisempia tunnetaitoja, mitään muuta Anu ei kokenut lukumaratonilla oppineensa kuin että kirjoista täytyy jatkossa pysyä kaukana.”[20] Sitaatin päättävää lukua seuraa musta aukeama, jonka jälkeen teksti kääntyy nurinpäin ja lukija kohtaa Neljä ratsastajaa –kirjasarjan kolmannen osan aloitusluvun. Lukija saa jäädä pohtimaan Anun kirjallisuuskäsityksiä.

Yli-Juonikkaan romaanissa on kyse oudoista äänistä, mitä myös tanskalaistutkijat analysoivat vaikeasti vastaanotettujen teosten kohdalla. Yksi tällainen oudon kerronnan piirre on henkilöhahmon näkökulmaan liittyvä: esimurrosikäisellä on yllättävän vankat näkemykset kirjallisuusinstituutiosta.

Yli-Juonikas vie tekijävetoisen lähestymistavan synkimpään huippuunsa.

Romaanista ei vielä joulukuun alkuun mennessä ollut ilmestynyt suurten päivälehtien kritiikkejä. Vastaanotto alkoi vuodenvaihteen tietämillä: Helsingin Sanomissa ilmestyi henkilöjuttu, jossa toimittaja soitti Yli-Juonikkaalle ja kysyi, miksi tämä on päätynyt käyttämään todellisen kirjailijan teoksia ja nettikommentteja romaanissaan.[21] Voihan kirjailijalle aina soittaa, mutta tätä ratkaisua voisi analysoida ja tulkita myös kritiikissä – todennäköisesti kiinnostavammin.

Kokeellista kirjallisuutta näkee parjattavan kokeellisuudesta kokeellisuuden vuoksi. Kuitenkin kokeellisessa kirjassa totuus kirjallisuudesta suorastaan voi suorastaan ”purkautua lukijan naamalle”. Ylen kirjallisuustoimittaja Miia Gustafsson kiitteli kolumnissaan (7.11.2019), ettei Finlandia-raati ”piinannut tänä vuonna vaikeilla kokeellisilla kirjoilla”. Tällainen asenne voi estää näkemästä terävätkin sivallukset tarinataloutta vastaan.[22]

Lopuksi

Yksi avaus kertomusta hyödyntävää kritiikkiä kohti oli Mustekala-lehden loppuvuodesta 2018 järjestämä proosamuotoisen taidekritiikin kurssi, jolla syntyneitä lyhyitä kriittisiä esseitä julkaistiin Sivusilmä-palstalla seuraavan kevään ajan. Niissä voi jo havainnoida kertomusmuodon piirteitä: kerrontatilanne on usein paikannettavissa ja eroaa tapahtumasarjasta, keskiössä on kirjoittajan kokemus taiteen äärellä ja tulkitseva arviointi. Kahdessa omassa kurssiesseessäni otin tavoitteeksi kertomusmuotoon sitoutumisen, sillä siihen harvemmin on tilaisuutta. Kertomusmuoto kritiikissä vaatii kokeilua. Lehdelle on kuitenkin uskaliasta tilata tietoisen kokeileva kritiikki: epäonnistuessaan kokeilu voi vesittää myös kritiikin arvioivan ja tulkitsevan tehtävän.

Kertomusmuoto kritiikissä vaatii kokeilua. Lehdelle on kuitenkin uskaliasta tilata tietoisen kokeileva kritiikki: epäonnistuessaan kokeilu voi vesittää myös kritiikin arvioivan ja tulkitsevan tehtävän.

Kertomuksen vaarojen yhtenä tavoitteena on korostaa kertomusta taitolajina. Oma toiveeni ei ole, että kriitikot alkaisivat tarinoimaan. Kun kriitikon työn kohteena on kertomus, se tarvitsee kyytipojakseen perustellun tulkinnan. Toki kritiikki kuuluu sanataiteen piiriin. Hyvä kritiikki on nautinnollinen luettava ilman teostakin. Osittain kritiikin ongelmat johtuvat siitä, että sitä kirjoitetaan liialti journalismi, liian vähän sanataide edellä.

Näen Eskelisen ajatuksen tutkimuksesta kritiikin ja ensimmäisen vastaanoton puutteiden paikkaajana kannatettavana. Kertomuksen vaarat -projekti on täydennyskouluttanut äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia, jotta nämä pystyisivät paremmin analysoimaan tarinabuumia opetuksessaan. Kenties kertomuksentutkijat voisivat täydennyskouluttaa kriitikoita tai olla muutoin näiden kanssa dialogissa, jotta teosten tulkinta ei jäisi yksipuoliseksi. Kirjallisuudentutkimuksella olisi työsarkaa kritiikkien kirjallisuuskäsityksen analysoinnissa.

Kritiikki joutuu tunnustamaan alempiarvoisuutensa suhteessa kertomuksiin. Tässä mielessä kritiikki muistuttaa esseistiikkaa. Esseisti luopuu vapaaehtoisesti sellaisista fiktioproosan työkaluista, jotka tekevät fiktioproosasta kiinnostavaa: tarinamaailma, luodut vastenmieliset hahmot ja juonenkäänteet. Kertomuksentutkijan ja kriitikon on syytä toivoa, ettei kuvittelun vapauksista luovu myös fiktioproosan tekijä.

Kirjoittaja on Kertomuksen vaarat -projektin tutkimusavustaja, kirjallisuustieteen maisteriopiskelija ja kriitikko.

Lähteet

Anna-Riikka Carlson, Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Anna-Riikka Carlsonin puhe vuoden 2019 Finlandia-palkintojen jakotilaisuudessa.

Alison Gibbons, The “dissolving margins” of Elena Ferrante and the Neapolitan novels. Narrative Inquiry 29(2), 2019, s. 391–417. DOI: https://doi-org.libproxy.tuni.fi/10.1075/ni.19017.gib

Miia Gustafsson, Analyysi: Nyt on lukijoille herkkua – Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat koskettavat ja niissä on poikkeuksellisen paljon tunnetta. Yle Uutiset, 7.11.2019.

 Markku Eskelinen, Kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuuden monimuotoisuus. Teoksessa Kriittinen piste: Tekstejä kritiikistä 2018 (toim. Ville Hänninen). Suomen arvostelijain liitto 2018.

David Herman, Basic elements of narrative. Wiley-Blackwell 2009.

Stefan Iversen, States of exception: decoupling, metapresentation, and strange voices in narrative fiction. Teoksessa Hansen, Per Krogh (toim.) Strange voices in narrative fiction. De Gruyter 2011.

Arla Kanerva, Nuortenkirjailija kirjoitti rasistisia kommentteja someen, ja kirjailija Jaakko Yli-Juonikas poimi ne romaaniinsa: ”Pohdin tätä todella pitkään ja monelta kantilta”. Helsingin Sanomat, 27.12.2019.

Kotiliesi, Arvostatko oikeasti ketään naista? Kysyimme asiaa miehiltä, joiden kommentit naisista ovat saaneet meidät suuttumaan – näin he vastasivat, 6.10.2019.

William Labov, Language in the inner city: Studies in the Black English vernacular. University of Pennsylvania Press 1972.

Antti Majander, Nuoret miehet rakastuvat Kosovossa sodan kauhujen kynnyksellä: Pajtim Statovcin hieno romaani kysyy, mitä jää jäljelle, jos ihmisen unelma toteutuu. Helsingin Sanomat, 1.8.2019.

Antti Majander, 29-vuotiaana Finlandia-voittajaksi noussut Pajtim Statovci kertoo HS:n haastattelussa, miten sisäistetty rasismi sysäsi hänet kirjoittajaksi. Helsingin Sanomat, 27.11.2019.

Marissa Mehr, Kun kritiikki tuli osaksi taidetta. Kritiikin Uutiset, 9.5.2018.

Maria Mäkelä, Kirjailija tarinataloudessa -luento & keskustelu Kirjailijaliiton talvipäivillä Tampereella 22.3.2019.

@mikkoaarne, Twitter-mikroblogipalvelu, 28.11.2019.

Henrik Skov Nielsen, Selvsmordsaktioner. Kultur og Klasse 104 (2007), s. 132–146.

Henrik Skov Nielsen, Stefan Iversen & Stefan Kjerkegaard, Forfatterens rolle i ny dansk litteratur. Dansk noter 2/2008, s. 7–15.

Juha Raipola, Maria Mäkelä & Aleksanteri Kovalainen, Kirjailija tarinataloudessa – keskustelu Tampereen tarinatehtaalla 16.11.2018.

Vesa Rantama, Moraalikritiikin uusi aika. Nuoren Voiman blogi, 12.9.2019.

Eleonoora Riihinen, Ossi Nyman kertoi olevansa vapaaehtoisesti työtön ja sai aikaan kohun – nyt hän kirjoittaa miehuuden kriisistä, joka on täynnä naisten kiduttamista. Helsingin Sanomat, 31.8.2019. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006223101.html

@SitaSalminen, Twitter-mikroblogipalvelu, 11.1.2019.

Noora Vaarala, Menestystarina. HS Kuukausiliite, 3.8.2019.

Richard Walsh, The rhetoric of fictionality: Narrative theory and the idea of fiction. Ohio State University Press 2007.

Leena Virtanen, Nyt riitti, Lars von Trier! Ohjaajan uran aikana on siedetty yhtä jos toista, mutta uutuuselokuva pakottaa sanomaan sopimuksen irti. Helsingin Sanomat, 7.3.2019.

Jaakko Yli-Juonikas, Tahdon murskatappio. Siltala 2019.

Maaria Ylikangas, Kriitikko ei tsemppaa kentän laidalla. Nuoren Voiman blogi, 3.10.2019.

Merja Ylä-Anttila, Vuoden 2019 kaunokirjallisuuden Finlandia-valitsija Merja Ylä-Anttilan puhe ja perustelut.

Viitteet

[1] Herman: Basic Elements of Narrative, s. 14.

[2] Labov: Language in the Inner City: Studies in the Black English Vernaculas, s. 363–370.

[3] Ylikangas: ”Kriitikko ei tsemppaa kentän laidalla”.

[4] Mehr: ”Kun kritiikki tuli osaksi taidetta”.

[5] Majander: ”Nuoret miehet rakastuvat Kosovossa sodan kauhujen kynnyksellä: Pajtim Statovcin hieno romaani kysyy, mitä jää jäljelle, jos ihmisen unelma toteutuu”.

[6] Vaarala: ”Menestystarina”.

[7] Huomion perään on sanottava, että olen itsekin julkaisemassa Kosmokselta keväällä 2020, osana 13 katseluasentoa -esseeantologian kirjoittajakatrasta.

[8] Vaarala: ”Menestystarina”.

[9] Vaarala: ”Menestystarina”.

[10] Alison Gibbons käsittelee artikkelissaan ”The ‘Dissolving Margins’ of Elena Ferrante and the Neapolitan Novels” hyvin Elena Ferranten vastaanoton kohdalla autofiktion ja autenttisuuden paikantamista ja niiden suhteita.

[11] Nielsen: Selvsmordsaktioner.

[12] Nielsen, Iversen & Kjerkegaard: ”Forfatterens rolle i ny dansk litteratur”.

[13] Eskelinen: ”Kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuuden monimuotoisuus”, s. 74–78.

[14] Emt., s. 78.

[15] Yli-Juonikas: Tahdon murskatappio, s. 63.

[16] Emt., s. 117.

[17] Walsh: The Rhetoric of Fictionality: Narrative Theory and the Idea of Fiction, s. 44–45, 146.

[18] Yli-Juonikas: Tahdon murskatappio, s. 118.

[19] Emt., s. 121.

[20] Emt., s. 123.

[21] Kanerva: ”Nuortenkirjailija kirjoitti rasistisia kommentteja someen, ja kirjailija Jaakko Yli-Juonikas poimi ne romaaniinsa: ’Pohdin tätä todella pitkään ja monelta kantilta’”.

[22] Yli-Juonikas on yhtenä vierailevana kirjoittajana syksyllä 2020 julkaistavassa Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa -tietokirjassa. Hän on kirjoittajana fiktiota ja kirjallisuuden hyötypuhetta käsittelevässä luvussa. Itse kirjoitan kirjaan luvun kirjailijasta tarinataloudessa yhdessä kirjailija Juha Itkosen kanssa.