Nobelin kirjallisuuspalkinto on korkein tunnustus, jonka kirjailija voi urallaan saada. Samalla se on räjähdysherkkä ruutitynnyri, joka synnyttää kiivaita keskusteluja kirjallisuuden ja sen palkitsemisen merkityksestä. Kirjoitussarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist lukee vuosien 1981–2019 Nobel-voittajia.

 

Nobelin kirjallisuuspalkinnosta oli 1900-luvun kuluessa kehittynyt vahva traditio: edes muutamat kohujen saattelemat kieltäytymiset eivät himmentäneet sen hohtoa. Nobelilla on kilpailujen keskinäisessä kilpailussa monta etua: pitkä perinne, muiden Nobel-palkintojen tuki, tuntuva rahashekki ja taattu maailmanlaajuinen huomio.

Vuosituhannen taitteessa palkinto jatkoi alueellista laajentumistaan ja moniarvoistumistaan. Ensimmäiset mustat kirjailijat saivat Nobelin, arabia ja kiina tulivat mukaan Nobel-kirjallisuuksien kielivalikoimaan ja naisten osuus palkinnonsaajista kääntyi varovaiseen nousuun. Maailmankirjallisuuden trendeistä korostuivat postkolonialismi ja Euroopan traumaattisen lähihistorian käsittely.

Nobelin palkinto tuntui olevan vahvalla pohjalla, kunnes sitä myöntävä Ruotsin Akatemia törmäsi vuodenvaihteessa 2017–2018 täysin valmistautumattomana #metoo-skandaaliin. Akatemian integriteettiä ja salaseuramaisuutta oli aiemmin pidetty Nobelin palkinnon vahvuuksina; nyt ne näyttäytyivät salakähmäisyytenä ja sisäpiirin suosimisena. Julkinen huomio kiinnittyi palkinnon saajien sijaan sen myöntäjiin.

2010-luvun skandaaleja edelsi kuitenkin pitkä, tasainen kausi palkintopäätöksiä, jotka otettiin enimmäkseen suopeasti vastaan. Akatemia tasapainotteli melko onnistuneesti palkitsemalla suuren yleisön rakastamia kirjailijoita ja heidän lomassaan tuntemattomammiksi jääneitä, merkittävän tuotannon luoneita tekijöitä.

 

Postkolonialismin nousu (1981–1990)

 

Vuoden 1981 palkittu Elias Canetti on jopa monenkirjavassa Nobel-kirjailijoiden joukossa vaikeasti lokeroitava hahmo. Hän on syntynyt Bulgariassa, oli Nobelin saadessaan Britannian kansalainen, puhui äidinkielenään espanjanjuutalaisten kieltä ladinoa mutta kirjoitti tuotantonsa saksaksi.

Ulkopuolisuuden tunnot ja edut näkyvät 1960-luvulla ilmestyneessä matkakuvauksessa Marrakešin ääniä, missä Canetti tutustuu eksoottisen arabimaan outoihin tapoihin ja ihmisiin kerjäläisistä kauppiaisiin, aasinajajista prostituoituihin.

Canetti ei marokkolaisiin tutustuessaan paljasta olevansa kirjailija, joten kohtaamisista jää puuttumaan tasavertaisuus. Siksi osa ihmisistä ripustaa häneen rasittavia, katteettomia toiveita. Toisaalta Canetti itse antaa mielikuvitukselleen vallan aina tavatessaan kauniita naisia: hän salamannopeasti olettaa, että halu on molemminpuolista ja haaveilee eroottisviritteisistä kohtaamisista.

Kirjoittajana Canetti keskittyy tenhoaviin vaikutelmiin. Kirjan Marrakeš muistuttaa enemmän tuhannen ja yhden yön tarinoiden maailmaa kuin 1900-luvun jälkipuoliskon postkoloniaalista kauppakaupunkia.

Postkoloniaalisen maailman absurdius sai värikylläisen kuvauksensa Gabriel García Márquezin (palkittu vuonna 1982) romaaneissa ja novelleissa. Pienoisromaanissa Kukapa everstille kirjoittaisi vanha eversti odottaa päivästä toiseen kirjettä, joka kertoisi hänen saaneen valtion eläkkeen. Usko ihmeeseen on vankka, ja se eristää everstin muista macondolaisista, jotka näkevät hänen kurjuutensa todellisuuden.

Yksinäisyys on Márquezin tuotannon kantava eksistentiaalinen teema, ja Nobel-luennossaan hän kytki sen kolonialismin perintöön: oman kulttuurin näkeminen sille vieraiden tulkintamallien lävitse kahlitsee ja etäännyttää, ruokkii yksinäisyyden tunnetta.

Seuraavan vuoden Nobel-palkintoa William Goldingille (1983) pidettiin hienoisena yllätyksenä. Hänen ylivoimaisesti tunnetuin teoksensa on vuonna 1955 ilmestynyt esikoisromaani Kärpästen herra, toisen maailmansodan kaikuna ihmisen pahuutta luotaava saaritrilleri.

Useiden kustantajien hylkäämästä romaanista tuli lopulta yksi 1900-luvun jälkipuolen bestsellereistä. Goldingia ei pidetä kirjallisuuden uudistajana, ja hänen tuotannossaan korostuvat peribrittiläiset (ja miehiset) lajit robinsonadista meriromaaniin ja sisäoppilaitosdraamaan.

Golding ehkä kuitenkin odottaa uutta tulemistaan. Ihmisen kyvyttömyys tehdä moraalisesti kestäviä valintoja on keskeinen dilemma eriarvoisuuden leimaamassa ja ilmastonmuutoksen uhkaamassa maailmassa.

Ihmisen kyvyttömyys tehdä moraalisesti kestäviä valintoja on keskeinen dilemma eriarvoisuuden leimaamassa ja ilmastonmuutoksen uhkaamassa maailmassa.

Lajimme raadollisuutta Golding kuvasi esihistorialliseen aikaan sijoittuvassa romaanissaan Perilliset, joka on viime vuosikymmenet ollut kirjallisuudentutkijoiden kasvavan kiinnostuksen kohteena erikoisen kerrontatekniikkansa ja post- tai ehkä pikemminkin prehumanistisen näkökulmansa vuoksi. Neandertalilaiselta Lokilta puuttuu monia käsitteitä ja skeemoja, jotka ovat meille homo sapiensin edustajille tuiki tuttuja. Hän ei pysty hahmottamaan muuttuvaa maailmaa, jossa pelko ja väkivalta hallitsevat.

Prosaistien väliin solahtava tšekkirunoilija Jaroslav Seifert (1984) on monissa runoissaan tarinankertoja. Pitkissä teksteissä matkustetaan muistoissa tai unissa, mikä avaa niiden perspektiivejä vaihtoehtoisten (ja sosialistimaan sensuuria harhauttavien) todellisuuksien suuntaan.

Nobelistigenren perushahmo, kuollut nainen, esiintyy runoissa tiuhaan – aina kukkean nuorena, eroottisena objektina. Nobel-komitean palkintoperusteissakin mainittiin Seifertin runouden ”sensuaalisuus”.

Runossa ”The Grave of Signor Casanova” (Ewald Osersin englanniksi tulkitsemana) kuollut nuori nainen on ”pyhimys”, jonka neidonrinnat olivat kuin ”kaksi ympäri käännettyä lumpeenkukkaa”, mutta hänellä on sentään pokkaa torjua runon miespuhujan tarjoama kukka (metafora, jonka lukija voi halutessaan tulkita elimellisesti).

Käännöksestä on vaikea arvioida, miten ironiset ovat terveiset, jotka tyttö liehittelijänsä kautta lähettää Casanovan haudalle, mutta lopussa mieskertoja tunnelmoi kaiken katoavaisuutta elostelijan aikaa sitten lanatun haudan partaalla.

Palkintoa Claude Simonille (1985) voi pitää onnistuneena kahden kärpäsen iskuna. Simonin proosan pitkät, aistivoimaiset virkkeet kaiuttavat Marcel Proustia samalla kun hän poetiikkansa kautta yhdistyy postmodernismin varhaisvaiheisiin kietoutuvaan uuteen romaaniin.

Simonilta luin tätä projektia varten hänen viimeiseksi jääneen teoksensa Raitiotie, hurmaavan lapsuudenkuvauksen kodin ja koulun yhdistävän ratikkareitin varrelta. Kääntäjä Juha Mannerkorpi tarjoilee Simonin polveilevat lauseet nautittavana virtana, jossa kiireettömästi jäädään tutkailemaan arkisia havaintoja ennen kuin taas juostaan kaukana jo pysäkille jarruttavaan raitiovaunuun.

Aurinkoisia lapsuusmuistoja varjostaa syöpäsairaan äidin muuttuminen eläväksi ruumiiksi, porvarillisen naapuruston ahdaskatseisuus, tulevan suursodan tunnot ja kertojan joutuminen kirjoittamisen nykyhetkellä sairaalaan, välitilaan elävien ja kuolleiden välillä. Vahva kirjallisen uran lopetus!

Yhteydet elävien ja kuolleiden maailman välillä ovat kantava teema nigerialaisen Wole Soyinkan (1986) pääteoksiin lukeutuvassa näytelmässä Death and the King’s Horseman. Se perustuu tositapahtumaan jorubapäälliköstä, jonka rituaalisen itsemurhan koloniaalinen brittihallinto onnistuu estämään. Yhteisö järkyttyy tästä uskonnollisen tradition katkaisemista, ja päällikkö suistuu häpeään omiensa silmissä.

Soyinka varoittaa näytelmän esipuheessa, ettei teosta pidä tulkita kulttuurien kamppailuna. Kyse on syvemmästä metafyysisestä dilemmasta, joka ilmenee niissä tavoissa, joilla kuolleiden ja elävien maailmat näytelmässä kohtaavat. Näytelmän hahmot ovat ristiriitaisia ja vain osittain tietoisia niistä voimista, jotka heitä liikuttavat. Syvällä sukelluksella jorubakulttuuriin alkava näytelmä päättyy universaalina tragediana.

Wole Soyinka oli ensimmäinen Nobelin saanut afrikkalaiskirjailija ja ensimmäinen musta kirjailija palkinnonsaajien joukossa. Afrikka teki nopean nousun Nobel-listoille 1980–1990-lukujen vaihteessa. Kaksi vuotta Soyinkan jälkeen palkinnon sai egyptiläinen Naguib Mahfouz (1988).

Mahfouzin romaani Miramar sijoittuu 1960-luvun Alexandriaan, missä viiden pensionaatissa asuvan miehen kohtalot kietoutuvat yhteen. Vanhukset katselevat menneeseen, mutta nuorukaiset koettavat keksiä keinoja menestyä vallankumouksen jälkeisessä, epävakaassa Egyptissä.

Egyptiläinen Naguib Mahfouz on toistaiseksi ainoa arabiankielinen kirjailija, joka on saanut Nobelin. Kuva: Wikimedia Commons.

Kulttuurinen kynnys tuntuu Miramaria lukiessa korkealta: tiedän Egyptin 1900-luvun puolivälin sisäpolitiikasta niin vähän, että monet viittaukset menevät ohi. Suomennokseen on liitetty lukijan avuksi selityksiä, jotka ovat lajissaan hämmentävimpiä, joihin olen modernin kirjallisuuden parissa törmännyt.

Toisaalta hämmennys on yhteistä lukijan ja henkilöhahmojen kokemuksille: ”Aina kun koetamme tunnustella paikkaamme maailmaksi kutsumassamme suuressa talossa, menemme vain pyörälle päästämme.” (Suom. Pekka Suni ja Mustafa Shikeben)

Pensionaatissa miesten päät saa pyörälle nuori kaunis palvelijatar Zuhra, isällisen romantiikan ja seksuaalisen ahdistelun kohde. Zuhra osaa puolustaa itseään ja halajaa pikemminkin ammattia kuin aviomiestä, mutta romaanissa toistuu symbolinen kohtaus, missä hän puhuu niin hiljaa, etteivät miehet kuule hänen sanojaan. Äänen saavat vain miehet, maailma nähdään vain miesten silmin.

Perinteisissä nobelistimiesten mielenmaisemissa liikkuu myös Camilo José Cela (1989), jonka suomentamattomassa novellissa ”Apelsinen är en vinterfrukt” (”La naranja es una fruta de invierno”) espanjalainen syrjäkylä toimii intohimorikoksen näyttämönä. Tyylillisesti novelli on kiehtova sekoitus pelkistetyn naivistista lausetta ja runollista maalailua. Kapakanpitäjä Picatel makaa väkivalloin lammaspaimen Tinton morsiamen, Tinto pahoinpitelee Picatelin ja kostona Picatel viiltelee kuoliaaksi paimenen satapäisen lammaskatraan.

Nobelistiprojektin aikana olen lukenut tarpeettoman paljon naisia eri tavoin toiseuttavia ja typistäviä kertomuksia, mutta Celan tyylipuhdas naisvihan kuvaus vetää hiljaiseksi.

Tinton raiskattua morsianta ei novellissa mainita edes nimeltä. Picatelin kärsivä vaimo saa nimen, mutta hänen tehtävänsä on vaieta ja poistua keittiöön. Lauhkeat lampaat näyttäytyvät naisellisina ja antautuvina, Picatel niiden keskellä sulttaanina, joka hekumoi alastoman haareminsa ympäröimänä.

Nobelistiprojektin aikana olen lukenut tarpeettoman paljon naisia eri tavoin toiseuttavia ja typistäviä kertomuksia, mutta Celan tyylipuhdas naisvihan kuvaus vetää hiljaiseksi. Ei auta, että Picatel esitetään novellin viime sanoissa kajahtaneena ja tekoaan katuvana. Siirtymä raiskauksesta murhaan kuvataan luonnollisena, samoin miehen omistussuhde naiseensa.

Nobelin palkinto meni kaksi kertaa peräjälkeen espanjankieliselle kirjailijalle, kun Celan jälkeen vuonna 1990 palkittiin meksikolainen runoilija Octavio Paz. Hän lukeutuu niihin nobelisteihin, joita saamme lukea suomeksi ilahduttavan runsaan kääntäjäjoukon tulkitsemana. Omasta hyllystäni löytyy jo aiemmin tässä lukuhankkeessa tarpeeseen tullut Pentti Saaritsan käännösvalikoima Salaperäinen seurue, johon sisältyy kaksi tekstiä Pazilta, runot ”Unohdus” ja ”Sarastuksen naamiot”.

”Unohdus” on kuin meditaatio omaan sisimpään ja irti kaikesta, kunnes koittaa uusi kirkkaus:

Siinä ajattomassa, pohjattomassa unohduksessa

huulet, suudelmat, rakkaus, kaikki syntyy uudestaan:

tähdet ovat yön tyttäriä.

”Sarastuksen naamiot” puolestaan on yksi maailmankirjallisuuden upeimpia Venetsian representaatioita. Surrealismista ammentavalla kuvakielellä Paz piirtää esiin rappeutuneen mutta rappiossaan edelleen loisteliaan kaupungin ja sen yöpuolen asukkaat.

Venetsia oli tärkeä kaupunki myös runoilija ja esseisti Joseph Brodskylle (1987), jonka proosateos Veden peili kuvaa suurenmoisesti tätä ”silmän kaupunkia”, jossa ylenpalttiset arkkitehtoniset yksityiskohdat viekoittelevat kulkijan eksymään katujen ja kanavien labyrinttiin.

Brodskylle Venetsian vuodenaika on talvi, jolloin tulviva vesi, acqua alta, tuo eläväpintaisen peilin kaduille ja rakennusten sisuksiin asti. Vesi kantaa mukanaan kulttuurin muistia, mutta samalla se on uhka, joka jäytää la Serenissiman perustuksia ja ehkä jonakin päivänä sulkee kaupungin kokonaan syleilyynsä kuten Atlantiksen.

Runoilijan tehtävä ei ole tarjota ratkaisuja, vaikka Brodsky niitäkin puolileikillään hatustaan heittelee, vaan kuvata kaupungin kauneutta sellaisena kuin se vielä on olemassa ja heijastaa sen kuvajainen tulevaan.

Neuvostoliiton lähtöviisumi Joseph Brodskylle vuodelta 1972. Tuleva nobelisti heitettiin maasta ulos, koska häntä pidettiin yhteiskunnalle vaarallisena parasiittina. Kuva: Wikimedia Commons.

Naisetkin kirjoittavat Nobelin arvoisesti (1991–2000)

 

”Äntligen”, kajahti Tukholman pörssisalissa, kun Ruotsin Akatemian vakituinen sihteeri julisti eteläafrikkalaisen Nadine Gordimerin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi lokakuussa 1991. Vihdoinkin Ruotsin Akatemia oli löytänyt Nobelin arvoisen naiskirjailijan. Gordimer palkittiin ”eeppisenä kirjoittajana”, vaikka hänen tuotannostaan merkittävä – ja korkealle arvostettu – osa on novelleja.

”Perjantain jalanjälki” -novelli aukeaa nimensä kautta monitahoiseksi kuvaukseksi kaipauksesta ja yhteyden kadottamisesta. Gordimer kirjoittaa tarkkaa, psykologisesti syvää proosaa, jossa arjen puurtamisen alla ammottavat synkät syvyydet. Luonnon ja ihmisen valtakamppailu, naisen alisteinen asema patriarkaalisessa yhteisössä ja afrikkalaisten sivullisuus omassa maassaan ovat valtavia teemoja, joihin Gordimer viittaa hienovaraisesti keskittyessään hotellinpitäjäpariskunnan tarinaan.

Perjantain jalanjälki on myös metafora novellin taiteelle: novelli on painallus hiekassa, konkreettinen yksityiskohta, jonka kautta avautuu kokonainen, tuntematon maailma.

Kolonialismin perintö näkyy perättäisinä vuosina palkittujen Derek Walcottin (1992) ja Toni Morrisonin (1993) tuotannoissa. Walcottin runous paikantuu hänen karibialaiselle kotisaarelleen Saint Lucialle, mutta on samalla leimallisen kosmopoliittista. Nobel-kisassa valttikortiksi osoittautui runoeepos Omeros (1990), joka jatkaa länsimaisen kirjallisuuden pitkää perinnettä Homeroksen eepoksen versioinnissa.

Kokoelmassa White Egrets (2010) kierrellään niin ikään eurooppalaisen kulttuurin kärkipaikoilla Etelä-Euroopassa, mutta myös imperialismin raunioilla. Nobel-noste näkyy runossa numero 28, jossa Walcott nostaa Tukholman kulttuurikaupungiksi Venetsian rinnalle. Valo, meri, linnut, kulttuurin monumentit ja kauneuden ylistys ovat kokoelman läpi polveilevia, ikiaikaisia teemoja.

Sorron mekanismeja kirjoittamalla murentaneet Walcott ja Morrison kuitenkin eroavat radikaalisti siinä, millaisen roolin naiset saavat heidän tuotannossaan. Walcottille naiset ovat objekteja, vartaloita, Morrisonille puolestaan eläviä, kokevia, tuntevia subjekteja.

Walcottin ongelmallinen naiskuva enteilee Ruotsin Akatemiaan ja Nobel-palkintoon 2010-luvun lopulla liittyneitä skandaaleja. Walcott jättäytyi vuonna 2009 pois Oxfordin yliopiston runouden professuurin hausta, kun useiden naisten todistajanlausunnot hänen harjoittamastaan seksuaalisesta vallankäytöstä tulivat ilmi.

Virkaan valittiin nainen, Ruth Padel, joka kuitenkin joutui skandaalin jälkimainingeissa eroamaan – Walcottin kähmäilyjen takia. Myös Ruotsin Akatemiassa yhden miehen väärinkäytökset johtivat useiden täysin syyttömien naisjäsenten eroon vuosina 2018–2019.

Professuuriskandaalin pyörteissä Walcott sai myös taakseen arvovaltaisia puolustajia, joiden mukaan miehen teot ja teokset on erotettava toisistaan, ja että vain jälkimmäisillä on kirjallisella kentällä merkitystä. Samankaltaisella argumentilla Ruotsin Akatemia perusteli vuonna 2019 Nobel-palkintoa serbien kansallismielisiä tuntoja myötäilleelle Peter Handkelle. Akatemian mukaan kirjallisuus ja politiikka voidaan eriyttää, eikä kyseenalainen poliittinen kanta ole este palkitsemiselle. Muu maailma ilmoitti äänekkäästi olevansa toista mieltä.

Nobelisti Walcott havitteli Oxfordin professuurista vielä yhtä sulkaa hattuunsa, mikä kertoo 1900-luvun loppupuolella tapahtuneesta muutoksesta nobelistikirjailijoiden ammateissa. Ylivoimaisesti suurin osa nykynobelisteista on päätoimeltaan ammattikirjailijoita, ei enää diplomaatteja, poliitikkoja tai virkamiehiä, kuten ennen. Etenkin englanninkielisistä kirjailijoista yhä useampi toimii luovan kirjoittamisen professorina yliopistoissa. Niin myös Toni Morrison, joka koulutti tulevia kirjailijoita maineikkaassa Princetonin yliopistossa.

Morrisonin pääteoksiin lukeutuvan Minun kansani, minun rakkaani -romaanin päähenkilö Sethe on yksi maailmankirjallisuuden hurjimpia äitihahmoja, rakkaudessaan väkevä ja syyllisyydessään taipumaton. Morrisonin kirjoitustapa on sinfoninen – eri äänet kietoutuvat yhteen tavalla, joka korostaa yhteisöjen voimaa.

Toni Morrison ikuistettuna graffitiin Vitoria-Gasteizissa Pohjois-Espanjassa. Kuva: Wikimedia Commons.

Siinä missä useimmat nobelistit liikkuvat kielen ylärekistereissä, Morrison ammentaa murteista ja populaarikulttuurista ja luo niistä omintakeisen, runollisen kirjallisen tyylinsä.

Morrisonin jälkeen Nobel-palkinto jatkoi maailmankiertuettaan: sen sai japanilainen Kenzaburo Oe. Oelta on käännetty vain myyttistä tarinatraditiota jatkava M/T ja kertomus metsän ihmeestä sekä Hikarin perhe, joka käsittelee kirjailijan tuotantoon syvästi vaikuttanutta, vaikeasti kehitysvammaisena syntynyttä poikaa Hikaria.

Oen tuotannon ja toiminnan poliittisuus eivät näy suomennoksissa. Kotimaassaan hän on herättänyt mielenkuohua vastustaessaan äärioikeistoa ja kieltäessään keisarin absoluuttisen valta-aseman. Hänen toistaiseksi viimeisin teoksensa Bannen Yoshikishu (2013) käsittelee Japania vuonna 2011 ravistellutta maanjäristystä ja tsunamia.

Nobel-kirjailijana Oe on poikkeus: hänen tuotantonsa ei ole palkinnon myötä noussut maailmanmenestykseksi. 2000-luvulla käännösinto on selvästi lopahtanut, vaikka kirjailija on julkaissut useita teoksia.

Vuonna 1995 palattiin taas Eurooppaan ja juurevan lyriikan ääreen. Irlantilainen Seamus Heaney möyhii runoissaan maata ja maansa kolonialistista historiaa:

Maa johon painoimme korvamme niin kauan

on nyljetty tai känsäinen, sen sisälmyksiä

peittää jumalattoman enteen teltta.

Saaremme on täynnä lohduttomia ääniä. (Suom. Jyrki Kiiskinen)

Luontoääniin sekoittuvat partioivat helikopterit, ruumiita kääritään liinoihin. Heaney on nobelistiksi poikkeuksellinen, sillä hänen teoksissaan ihminen on tiiviissä yhteydessä luontoon, maasta tullut ja maaksi jälleen tuleva, kuten runoissa esiin kaivettavat arkeologiset jäänteet kertovat. Pitkä aikaperspektiivi ja orgaaninen yhteys luontoon tuovat kuitenkin runoihin omanlaistaan rauhaa ja toiveikkuutta.

Perinteikäs kirjallisuusmaa Puola sai laskutavasta riippuen noin neljännen Nobelinsa vuonna 1996, kun Nobelilla aateloitiin Wisława Szymborska. Suomennosvalikoima Ihmisiä sillalla – kääntäjä Jussi Rostin debyytti – teki ilmestyessään minuun suuren vaikutuksen, ja on ilahduttanut siitä asti aina, kun olen runoihin jossakin yhteydessä törmännyt.

Szymborskaa lukiessa riemastuu monesta syystä: huumorista, viisaudesta, mielen nyrjähdyksistä. Runot ovat usein pieniä tarinoita, jotka eivät noudata mitään totunnaisia kaavoja.

”Lootin vaimo” käy esimerkistä: siinä Szymborska vyöryttää esiin liudan syitä, jotka saivat Lootin vaimon kääntämään päänsä vielä kerran Sodoman muureja kohti, mutta yksikään niistä ei ole niin yksinkertainen kuin Raamatun versio epäuskosta ja naisellisesta paheesta, uteliaisuudesta. Voiko ihminen itsekään täysin varmasti tietää omien tekojensa syitä? Nobel-luennossaan Szymborska korosti runoutta epävarmuuden ja ei-tietämisen taiteena.

Vuoden 1997 palkinto Dario Folle kuuluu Nobel-historian kuohuttavimpiin. Räävittömän uskonnon ja vallanpitäjien kriitikon palkitseminen närästi konservatiivipiireissä, ja kirjallisuusmaailman paavit paheksuivat esiintyvän taiteilijan nostamista kirjallisuuden kaanoniin.

Suomessa Aira Buffan käännös Fon monologinäytelmästä Mysterio Buffo on tuttu jo parille sukupolvelle teatterinkävijöitä Erkki Saarelan hersyvänä tulkintana. Fo tekee hyvin fyysistä ja tilannesidonnaista teatteria, joten pelkkä teksti paljastaa hänen taiteilijuudestaan vain osan.

Vaikka Fon palkitseminen näyttäytyi aikalaisille radikaalina, Ruotsin Akatemia itse asiassa jatkoi perinteisellä linjalla palkitsemalla kirjailijan, jonka juuret ovat syvällä eurooppalaisen kirjallisuuden traditiossa, kiertävien runolaulajien ja ilveilijöiden verbaalisessa akrobatiassa.

Ruotsin Akatemia itse asiassa jatkoi perinteisellä linjalla palkitsemalla kirjailijan, jonka juuret ovat syvällä eurooppalaisen kirjallisuuden traditiossa.

Suulliseen tarinankerrontaan johtaa juurensa myös portugalilaisen José Saramagon (1998) tuotanto. Tämä monien lukijoiden rakastama kirjailija on ollut minulle aina vaikea pala. Pitkät virkkeet jahnaavat, kerronta tuntuu tasapaksulta ja allegorian ja historian yhdistäminen jättää molemmat tasot vajavaisiksi.

Elefantin matka tuntui tästä johtuen yhtä työläältä kun sen on täytynyt olla 1500-luvullakin. Tapahtumien taustalla väijyvä omapäinen kertoja olisi saanut rivakammin ohjata elefantinmarssia ja pitää lukijalle seuraa sen käänteissä.

Vanhan Euroopan tarjoamat logistiset haasteet tarjoavat lähtökohdan myös Günter Grassin (1999) romaanille Kirjailijakokous, jossa joukko kirjailijamiehiä kokoontuu kolmikymmenvuotisen sodan loppuvaiheissa Telgten pikkukaupunkiin. Fiktiivinen kirjailijakokous heijastelee ajan vääristävässä peilissä Ryhmä 47 -nimellä tunnettua sodanjälkeistä saksalaiskirjailijoiden verkostoa, jonka piiriin kuului peräti kolme tulevaa nobelistia: Heinrich Böll, Peter Handke ja Grass.

1600-luvun kirjailijat nujakoivat, lausuvat tekstejään, juoruilevat, hörppivät makkarasoppaa ja torjuvat sekavan poliittisen tilanteen tuottamat hämmingit:

”He kyllä taitaisivat somasti kuvailla kokouksen vaaranalaista tilaa daktyylisilla sanoilla joita he aina etsiskelivät; ja vaikka maailmanloppu tulisi, nämä herrat kaiken jylyn keskelläkin vielä kiistelisivät vääristä ja oikeista runojaloista.” (Suom. Oili Suominen)

Ainoastaan tuli saa heidät unohtamaan runojalat ja ottamaan kintut alleen: tuli, joka on paperin vihollinen, ja nielee kaiken muun ohella kitaansa kirjailijoiden huolella sorvaaman rauhanjulistuksen ainoan kappaleen.

Symbolisesti tärkeä uuden vuosituhannen ensimmäinen Nobelin kirjallisuuspalkinto meni Kiinaan, valtavaan kulttuurimaahan, jolla on takanaan monituhatvuotinen kirjallisuushistoria omine lajeine ja kaanoneineen. Nobelia kiinalaiselle kirjailijalle oli osattu odottaa jo 1980-luvulta asti, jolloin Akatemia vahvisti rivejään sinologi Göran Malmqvistillä ja Kiina aloitti massiivisen kampanjan Nobelin saavuttamiseksi.

Gao Xingjianin valinta ei kuitenkaan miellyttänyt virallista Kiinaa: hän on Ranskassa asuva emigrantti, ja niinpä kansantasavallan tiedotusvälineet ilmoittivat palkinnon menneen ranskalaiskirjailijalle.

Kokoelmaan Vaarin onkivapa (suom. Riina Vuokko) sisältyvä novelli ”Merellä” on allegoria työelämän ankeuttavasta voimasta, josta päästäkseen ihminen taantuu tyhjyyteen mölisijäksi. Novellia voi tulkita niin Kiinan sosialistisen järjestelmän kuin länsimaisen kapitalismin vaikutusten kuvauksena. Novellin päähenkilöt saavuttavat hetkellisen vapauden tunteen paikoilleen ankkuroidussa veneessä, joka ei kulje minnekään, keinuttaa vain holtittomasti.

 

Euroopan arpien kirjureita ja löytöjä maailmalta (2001–2010)

 

Vuonna 2001 juhlittiin Nobelin palkintojen loisteliasta satavuotista taivalta, ja juhlallisuudet siirrettiin poikkeuksellisen suuren kutsuvierasjoukon vuoksi Tukholman uusklassisesta konserttitalosta futuristiseen Globeniin. Kirjallisuuden palkinto meni toistamiseen Karibialle, edeltäjänsä Walcottin tavoin englanniksi kirjoittavalle trinidadilaiselle V. S. Naipaulille.

Naipaulin palkintovuonna 2001 ilmestynyt romaani Half a Life (löytyy suomennettuna nimellä Elämän kuva) on nimensä mukaisesti puolikkaan elämän kuvaus – intialaissyntyisen Willie Somerset Chandranin tarina jatkuu romaanissa Magic Seeds. Willie on postkoloniaalisen subjektin prototyyppi, vieras kaikkialla ja aina altis toisten tulkinnoille.

Naipaul kuvaa Willien eksistentiaalista limboa hätkähdyttävällä tarkkuudella. Romaani on todellakin elämän kuva: se ei taivuta Willien kokemuksia juonelliseen muotoon ja antaa pitkiksi toveiksi äänen tämän perheenjäsenille, unelmiensa raunioilla katkeroituneelle isälle ja Sarojini-sisarelle, joka kaikkien yllätykseksi nai saksalaisen sotakuvaajan ja pääsee hänkin veljen tavoin maailmalle.

Seuraavien vuosien nobelistit Imre Kertész (2002) ja J. M. Coetzee (2003) ovat teoksissaan käsitelleet ankaran rehellisesti oman kotimaansa traumaattista lähihistoriaa.

Kertész nosti Unkarin palkintokartalle Auschwitzin perintöä ja totalitarismin vaikutuksia luotaavalla tuotannollaan. Hän on viimeisiä nobelisteja, jotka ovat itse kokeneet toisen maailmansodan järjettömyyden. Kaddish syntymättömälle lapselle on ankara tilinteko valinnasta olla hankkimatta lapsia ja samalla meditaatio kirjallisuuden merkityksestä merkityksettömässä maailmassa.

Kaddish syntymättömälle lapselle on ankara tilinteko valinnasta olla hankkimatta lapsia ja samalla meditaatio kirjallisuuden merkityksestä merkityksettömässä maailmassa.

Eteläafrikkalaisen Coetzeen Häpeäpaalu on rotusorron vaikutusten monumentti, asemansa klassikkona nopeasti vakiinnuttanut syväluotaus niihin psykologisiin ja yhteiskunnallisiin mekanismeihin, joita rakenteellinen eriarvoisuus synnyttää.

Kirjan päähenkilö, itsetuhoisesti naisia ahdisteleva kirjallisuuden professori David Lurie kohtaa akatemian ulkopuolella maailman, jossa hänen logiikkansa ei päde. Raiskaajan ja uhrin roolit irtoavat oletetuista kantimistaan. Coetzeen proosa on ekonomista, käänteet äkkisyviä.

Seksuaalinen vallankäyttö on keskeinen teema myös seuraavan vuoden nobelistin, itävaltalaisen Elfriede Jelinekin (2004) tuotannossa. Tyylillisesti Jelinek ja Coetzee ovat täysin erilaiset kirjailijat: Jelinek kirjoittaa hengästynyttä, assosiatiivista tekstiä, joka tahmaa lukijan sadistisella väkivallalla ja ahdistavalla myöhäiskapitalismin mielettömyydellä. Halu-romaanin päätteeksi äiti tappaa lapsensa, katkaisee napanuoran rajuimmalla mahdollisella tavalla.

2000-luvun alkupuolella palkinto annettiin vuorovuosina englanninkieliselle kirjailijalle. Imperialismin perintönä merkittävä osa kansainväliseen nosteeseen ponnistavasta maailmankirjallisuudesta on kirjoitettu englanniksi. Vuoden 2005 voittajaksi Akatemia valitsi brittiläisen näytelmäkirjailija Harold Pinterin, joka Nobel-puheessaan suomi kovasanaisesti maansa edelleen imperialistista ulkopolitiikkaa.

Pinterin laajasta tuotannosta valikoin tätä projektia varten luettavaksi näytelmän Old Times (josta on kaksi suomennostakin, Liisa Ryömän ja Juha Siltasen).

Kirjailija avasi näytelmän syntyä Nobel-puheessaan. Alussa oli vain yksi sana – dark. Pinter ei vielä tiennyt mihin se liittyi, mutta päätti tulkita sen hiusten väriksi. Tästä kirjailijan päähän pälkähtäneestä sanasta lähti kiertymään auki todellinen mysteerinäytelmä, missä aviopari Kate ja Deeley sekä Katen vanha ystävä Anna kamppailevat siitä, kenen versio menneestä on totta.

Harvoin tulee luettua tekstiä, joka mahdollistaa näin ketterästi hyvin erilaisia tulkintavaihtoehtoja kokonaisuuden kuitenkaan kärsimättä. Pinterillä on atomikellon tarkka rytmitaju ja veitsenterävä leikkaus.

Tarkasta ajoituksesta oli kyse myös Orhan Pamukin Nobel-palkinnossa vuonna 2006. Kirjailija oli juuri joutunut Turkissa äärinationalistien vainon kohteeksi ja paennut Yhdysvaltoihin. Viimeistään Nobel-palkinto nosti Pamukin maailmanlaajuisesti parrasvaloihin ja sen kehityksen symboliksi, jossa Turkki luopui aikeistaan liittyä Euroopan Unioniin ja valitsi kansallismielisen umpion.

Orhan Pamuk on vanhan liiton miehiä ja kirjoittaa kirjansa käsin. Kuva: Wikimedia Commons.

Pamukin pääteoksiin lukeutuva Nimeni on Punainen on nykynobelistin työnäytteenä harvinainen historiallinen romaani. Jorge Luis Borgesin ja Umberto Econ jalanjäljissä Pamuk luo 1500-luvun Istanbuliin sijoittuvista päällekkäisistä ja sisäkkäistä tarinoista peilimaailman, joka luotaa eri kanteilta kysymystä representaation luonteesta ja taiteen totuudesta.

Pamuk kuuluu viime vuosien suosituimpiin nobelisteihin, eikä ihme. Vaikka hän kirjoittaa raskaistakin aiheista, hänen teoksiaan kannattelee kerronnan riemu.

Vuoden 2007 palkinto Doris Lessingille oli hienoinen yllätys: 88-vuotias kirjailija oli ollut ehdolla jo vuosikymmeniä, eikä hänen mahdollisuuksiinsa tainnut uskoa enää kukaan, ei ainakaan kirjailija itse, joka otti palkinnon hivenen penseästi vastaan ja piti sitä myöhemmin ”hitonmoisena katastrofina”, koska sen mukanaan tuoma huomio vei häneltä viimeiset työvoimat.

Lessingin pääteoksiin lukeutuva Kultainen muistikirja ilmestyi jo 1960-luvulla, ja sen illuusiottoman, monikerroksisen kerronnan vaikutukset näkyvät selvästi englanninkielisessä postmodernissa kirjallisuudessa, jossa uskoa realismiin ei koskaan täysin hylätty.

Kultainen muistikirja on avoimesti ristiriitainen kuvaus naisten mahdollisuuksista maailmassa, jota ei ole tehty heitä varten. Se ei kuitenkaan ole feministinen pamfletti, vaan rosoinen ja avoin taideteos, joka haastaa ja paikoin provosoi lukijaansa.

Doris Lessingin tavoin Jean-Marie Le Clézio, vuoden 2008 nobelisti, lukeutuu eurooppalaiskirjailijoihin, joiden tuotannossa Afrikalla on merkittävä sija. Romaanissaan Kaupunki nimeltä Onitsha Le Clézio ammentaa lapsuudestaan toisen maailmansodan jälkeisessä Nigeriassa. Paikan tunne ja matkustaminen ovat keskeiset teemat kosmopoliittikirjailijan tuotannossa ja näkyvät jo varhaisen Kuume-kokoelman novelleissa.

”Minusta laiva näyttää ohjaavan saareen” -novelli on eräänlaista löytöproosaa: minäkertoja lähtee ”kadulle vähän jaloittelemaan” ja päätyy pakonomaisesti kiertämään laajan, nimeämättömän kaupungin alueita. Kulkiessaan hän kerää sattumanvaraisia havaintoja ympäriltään.

Novellin nimi on peräisin paperilapusta, jonka minäkertoja ehkä löytää katuojasta. Houreinen vaeltelu saa kafkamaisia sävyjä, kun kertoja yhdessä vaiheessa muuttuu autonrotiskoksi. Pessimismi ja sivullisuus hallitsevat minäkertojan tuntoja. Loppunsa hän saa kaupungin laidan joutomaalla, missä ”minusta jäi jäljelle pelkkä paikka, kevyt painauma, kuin kuihtunut lehti” (suom. Leila Adler).

Houreinen vaeltelu saa kafkamaisia sävyjä, kun kertoja yhdessä vaiheessa muuttuu autonrotiskoksi.

2000-luvun alun eurooppalaisessa kirjallisuudessa korostui holokaustin ja toisen maailmansodan perintö ja se näkyy myös Nobel-listoilla. Imre Kertészin tavoin romaniansaksalainen Herta Müller (2009) on kirjoissaan käsitellyt Euroopan lähihistorian arpikudosta.

Nobelisti signeeraa, kuvassa Herta Müller Prahan kirjamessuilla vuonna 2019. Kuva: Wikimedia Commons.

Sodanjälkeisessä jaetussa maailmassa kirjat pystyivät ylittämään jyrkimmätkin rajat, kuten Müller kuvaa romaaninsa Sydäneläin päähenkilöiden suulla:

”Puutarhamajojen kirjat oli salakuljetettu maahan. Ne oli kirjoitettu äidinkielellä, jossa tuuli lepäsi. Se ei ollut valtion valvomaa kieltä, kuten tässä maassa. Mutta kylien lapsensänkykieltäkään se ei ollut. Kirjoissa oli äidinkieltä, mutta kylien hiljaisuutta, joka kieltää ajattelemisen, niissä kirjoissa ei ollut. Siellä mistä nämä kirjat tulevat, siellä ajattelevat kaikki, me ajattelimme.” (suom. Raija Jänicke)

Sananvapaus on rautaesiripun takana asuneelle kirjailijalle pyhä arvo, jota hän puolustaa herkeämättä.

Kulttuurimaailman ylimpänä tunnustuksena Nobel aateloi kirjailijan – Mario Vargas Llosan (2010) tapauksessa aivan konkreettisesti, sillä Espanjan kuningas Juan Carlos I innostui Nobelin myötä myöntämään perulaiskirjailijalle markiisin arvonimen.

Vargas Llosan Tuhmassa tytössä palaamme Nobel-kirjallisuuden perusteemaan: naiseen miehen halun kohteena ja samalla miehen korkeampien tavoitteiden estäjänä. Melodramaattisen rakkaustarinan toinen osapuoli on oikukas ja etäiseksi jäävä tuhma tyttö, jonka pauloista kirjailijapäähenkilö ei koskaan vapaudu. Taustalle jäävä yhteiskuntakritiikki ei riitä perustelemaan tarinan liian tuttuja käänteitä.

Tuhmassa tytössä palaamme Nobel-kirjallisuuden perusteemaan: naiseen miehen halun kohteena ja samalla miehen korkeampien tavoitteiden estäjänä.

Romaanin lopussa nainen tietysti kuolee – tarinaformaatti ei anna hänelle muuta vaihtoehtoa. Muistan kirjan jättäneen ensilukemalta valjun olon, eikä kertaus muuta tunnelmia. Alkuteos on vuodelta 2006, eli viimeisin ennen Nobelin palkintoa. Yleensä tällaiselta teokselta odotetaan poikkeuksellista pondusta, mutta Tuhmasta tytöstä se puuttuu.

Jos vuonna 2001 Norwichin lähellä Englannissa henkilöauto ei olisi syöksynyt moottoritiellä vastaantulevan rekan alle, nobelistien lista näyttäisi hieman toiselta. Kolarissa kuoli Britanniassa pitkään asunut saksalaiskirjailija W. G. Sebald. Ruotsin Akatemian jäsenet eivät saisi paljastaa mitään yksityiskohtia ehdokasasettelusta, mutta sekä Per Wästberg että Horace Engdahl ovat kertoneet, että Nobelin palkinto oli jo pedattu Sebaldille.

Tietoinen tietovuoto Akatemian sisältä kertoo Sebaldin poikkeuksellisesta merkityksestä vuosituhannen taitteen kirjallisuudessa. Samalla se muistuttaa siitä, miten sattumalla on iso merkitys siinä, kenet kohotetaan Nobel-kastiin. Kuolo on ehtinyt korjata muitakin Nobel-kypsiä kirjailijoita ennen palkitsemista.

 

Skandaalien pyörteessä (2011–2019)

 

Vuonna 1974 Nobel jaettiin kahden Akatemian oman jäsenen, Harry Martinsonin ja Eyvind Johnsonin, välillä, mikä herätti voimakasta kritiikkiä niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Skandaalin jälkilaineissa pidettiin epätodennäköisenä, että Akatemia enää tohtisi palkita omiaan tai edes ruotsalaisia kirjailijoita ylisummaan – heitähän oli jo aiempina vuosikymmeninä palkittu aika liuta.

Vuonna 2011 Akatemia kuitenkin palkitsi runoilija Tomas Tranströmerin. Protesteja ei kuulunut, eikä ihme, sillä Tranströmer oli yksi aikansa eniten käännettyjä runoilijoita. Hänen kuulas modernistinen kielensä ei aseta ylivoimaisia esteitä taitaville kääntäjille, ja hyvinkin tarkkarajaisista aiheistaan huolimatta Tranströmerin runoissa on aina tunnistettava, yleisinhimillinen pohjavirta.

Tranströmerin Itämeriä on kokoelma, jonka luen liki vuosittain. Kukaan toinen kirjailija ei ole yhtä monisyisesti hahmotellut tämän tutun meren maisemien kerroksisuutta, kuten tässä päiväkirjanomaisessa runosarjan alussa:

”30. heinäkuuta. Ulappa on muuttunut erikoiseksi – tänään se kuhisee maneetteja ensimmäistä kertaa vuosiin, ne pumppaavat itseään eteenpäin levollisesti ja hienovaraisesti, ne kuuluvat kaikki samaan varustamoon: AURELIA, ne ajelehtivat kuin kukat merihautajaisten jälkeen. Jos ne nostetaan vedestä, niistä häviää tyystin muoto kuin kuvaamattomasta totuudesta, kun nostetaan esiin hiljaisuudesta ja muotoillaan kuolleeksi hyytelöksi, niin, mitä ei voi kääntää kielestä toiseen, niiden on pysyttävä omassa elementissään.” (Suom. Caj Westerberg)

Palkintopäätöksiin olennaisesti kuuluvat protestit kuitenkin jatkuivat seuraavana vuonna, kun Nobel myönnettiin Kiinan kansantasavallan hyväksymälle kirjailijalle Mo Yanille (2012). Esimerkiksi Mo Yanin nobelistitoveri Herta Müller kritisoi Akatemiaa vallanpitäjiä myötäilevän kirjailijan palkitsemisesta.

Tätä projektia varten lukemani, kirjallisuuslehti Grantassa julkaistu novelli ”Frogs” (Howard Goldblattin englanninnoksena) ei kuitenkaan herättänyt kriittisiä pohdintoja, päinvastoin. Nerokkaassa novellissa kertojan anarkistinen täti varastaa sanan ja sanallistaa itse oman tarinansa, vaikka muut haluavat ohjailla kertomusta toisiin suuntiin.

Niukoin vedoin Mo Yan piirtää vaikuttavan kuvan toimimattomasta järjestelmästä ja sitä vastaan kapinoivasta yksilöstä. Julkaisukontekstista ei käy ilmi, onko ”Frogs” suora ote kirjailijan suomentamattomasta romaanista (englanniksi Frog) vai itsenäinen samaa aihetta käsittelevä teos. Yhtä kaikki, hirtehinen kertomus herättää halun lukea lisää tädin vaiheista kiinalaisen terveydenhoitojärjestelmän syövereissä.

Kun seuraavan vuoden nobelistilta, kanadalaiselta Alice Munrolta (2013) kysyttiin haastattelussa, uskoiko tämä koskaan saavansa Nobelin palkintoa, Munro helähti nauramaan ja vastasi: ”En tietenkään, minähän olen nainen!” 2000-luvulla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneista kirjailijoista naisia on kuitenkin jo huimat kolmekymmentä prosenttia.

Munrosta ei siis tee epätyypillistä nobelistia hänen sukupuolensa vaan lajinsa. Kirjailijana hän on pitäytynyt yksinomaan lyhyessä muodossa ja tutkinut läpi tuotantonsa novellin mahdollisuuksia. Hän myös eroaa kosmopoliittisten Nobel-kirjailijoiden valtavirrasta tavalla, joka vie ajatukset 1900-luvun alkupuolen Nobel-päätöksiin, joissa suosittiin oman ympäristön ja kulttuurin tarkkavireisiä kuvailijoita.

Munron novellit paikantuvat Kanadan maaseudulle tai pikkukaupunkeihin. Kallis elämä -kokoelman teksteissä Munro liikuttelee elämän palikoita kevein mutta varmoin ottein.

2000-luvulla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneista kirjailijoista naisia on kuitenkin jo huimat kolmekymmentä prosenttia.

Paikan tuntu on vahva myös Patrick Modianon (2014) tuotannossa. Suomentamattoman pienoisromaanin Petite Bijou keskeinen interteksti on karttakirja Paris par arrondissement ­– niin tarkasti siinä kuvaillaan päähenkilön elämänvaiheet Pariisin katujen ja kortteleiden verkostoissa.

Kun Modiano julistetiin Nobel-voittajaksi, reaktio Akatemian tiedotustilaisuudessa oli laimea. ”Kuka Modiano”, kyselivät monet. Sittemmin Modianon mitalilta on hieman vienyt hohtoa Jean-Claude Arnault’n väite, että hän junaili palkinnon maanmiehelleen. Kirjailija on toki itse syytön tällaisiin juonitteluihin. Petite Bijou on hieno flanöörikirjallisuuden helmi, missä nuori nainen etsii kadonnutta, monien identiteettien taakse kätkeytynyttä äitiään.

Vuonna 2015 maailmalla kyseltiin jälleen ”kuka”, kun palkinto meni valkovenäläiselle Svetlana Aleksijevitšille. Tämän tuotantoa oli saatavilla vain harvoilla kielillä, mutta ruotsiksi hänen teoksiaan oli käännetty tiiviisti edellisten vuosien aikana.

Teemoiltaan Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu on taattua Nobel-kirjallisuutta mutta metodi on uusi: tavallisten ihmisten haastatteluihin perustuva teos kuvaa imperiumin sortumisen vaikutuksia ihmisten arjessa. Tarinat ovat karuja, kauheita ja koskettavia, ja Aleksijevitš orkestroi massiivisen aineistonsa kirjallisesti vaikuttavaan muotoon.

Muusikko Bob Dylan (2016) oli roikkunut Nobel-veikkauslistoilla jo useamman vuoden, mutta harva varmasti uskoi hänen mahdollisuuksiinsa voittaa palkinto. Mutta niin vain astui Akatemian vakituinen sihteeri Sara Danius ulos työhuoneestaan ja ilmoitti palkinnonsaajaksi amerikkalaismuusikon. Seurauksena oli hurraata ja hämmennystä.

Dylan on kynäillyt muutaman kirjankin, mutta palkinnon hän sai amerikkalaisen laulutradition uudistamisesta. Nobelia on aina pidetty käännettyjen kirjailijoiden ja sitä kautta myös kääntäjien palkintona, mutta vuoden 2016 nobelistin laululyriikat menettävät käännöksinä kaiken hohtonsa. J. Karjalaisen ”Lapin tyttö” -väännös ”Girl from a North Country” -biisistä kuulostaa villasukkamaisen kotoisalta iskelmältä:

Jos tiesi vie lapinmaahan ihanaan

missä puhaltaa tuulet tunturein

viehän terveisen multa lapin tytölle

hän oli mun ensirakkautein.

Toinen kysymys on sitten, mitä lyriikat menettävät irrotettuina musiikista ja esityskontekstista. WSOY vastasi Nobel-kysyntään tuomalla markkinoille paksun opuksen Dylanin runoutta englannin kielellä, mutta se tuskin oli joulun myyntihitti. Epäilen, että useimmat nauttivat Dylaninsa maestron itsensä esittämänä.

Kaksi riskaabelia nobelistia peräjälkeen, ”journalisti” Aleksijevitš ja muusikko Dylan, mitähän Ruotsin Akatemia seuraavaksi keksii? Brittiläisen Kazuo Ishiguron (2017), takuuvarman yleisösuosikin.

Ishiguro on mielestäni erinomainen valinta. Nobelistiksi hänen tuotantonsa on suppea, mutta jokaiseen teokseensa hän on kehittänyt aivan omanlaisensa lähestymistavan säilyttäen kuitenkin tunnistettavan ishiguromaisen tyylin.

Nobelia pohjusti Haudattu jättiläinen, lajirajat ketterästi ylittävä romaani muinaisesta saksien maasta, jossa lohikäärmeet hönkäilevät rikinkatkuista uhkaa ihmispolojen ylle. Tarina maanpakolaisista taipui allegoriaksi ajankohtaisille tapahtumille, Eurooppaan hyökyneelle pakolaisaallolle ja rajat sulkevalle Brexitille, vaikka ne tuskin olivat Ishigurolle kirjoittamisen lähtökohtia.

Ishiguroa juhlittiin Tukholmassa samaan aikaan kun Ruotsin Akatemia oli luisumassa kohti hallitsematonta kaaosta: paljastukset Akatemian lähipiiriin kuuluvan Jean-Claude Arnault’n seksuaalisesta häirinnästä ja suoranaisista rikoksista ryöpsähtivät täysimittaiseksi kriisiksi vuonna 2018 ja johtivat sen vuoden Nobel-palkinnon lykkäämiseen.

Palkintopäätöksen lykkääminen ei sinänsä ollut aivan poikkeuksellista: ennen toista maailmansotaa Akatemia ei toisinaan päässyt yksimielisyyteen palkinnonsaajista ja lykkäsi päätöstä vuodella eteenpäin. Vuonna 1935 päätös jäi kerrassaan tekemättä, kun soveliasta ehdokasta ei löytynyt. Mutta toisen maailmansodan jälkeen voittaja on löytynyt joka vuonna.

Skandaalin jälkeen Akatemialta odotettiin ”varmoja” valintoja: itse veikkasin vähintään toisen palkinnon menevän naiselle ja toisen kirjailijalle, joka ei tule Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta. Edellinen ennustus toteutui nimitarkasti, kun räjähdysherkkä vuoden 2018 palkinto myönnettiin puolalaiselle Olga Tokarczukille.

Tokarczuk on vahvassa vireessä oleva kirjailija, jonka kansainvälinen läpimurtoteos Päivän talo, yön talo ilmestyi vuonna 1998. Romaani koostuu lyhyistä katkelmista, joiden kirjo ulottuu pienoisesseistä sieniresepteihin, keskiaikaisista legendoista päiväkirjanomaisiin merkintöihin.

Kokonaisuus ei kuitenkaan ole tilkkutäkkimäinen, sillä Tokarczukin kuulas, runollinen tyyli muodostaa romaanin rakennuspalikoille yhteisen pohjan. Toinen erityyppisiä kirjoituksia yhdistävä tekijä on paikkaan, identiteettiin ja uniin liittyvä teemojen verkosto, joka polveilee joskus ilmeisenä, toisinaan vain heiveröisenä aavistuksena läpi koko romaanin.

Monien valloittajien jyräämässä Puolassa kansallinen identiteetti on erityisen heikoissa kantimissa, vaikka maan nykyhallitsijat toisin väittävät. Tokarczuk on Puolan nykyisen kansallismielisen politiikan äänekäs vastustaja, ja virallisen Puolan nuiva suhtautuminen hänen palkitsemiseensa tuntui paluulta kylmän sodan aikaan ja Nobel-palkintojen synnyttämiin diplomaattisiin kriiseihin.

Varsinaiset poliittiset kärhämät sytytti kuitenkin vuoden 2019 voittajaksi valittu Peter Handke. Hänen palkitsemisensa johti protestiaaltoihin useissa entisen Jugoslavian maissa, joissa mielenosoittajat piirittivät Ruotsin lähetystöjä. Kosovo julisti Handken persona non grataksi.

Handkelta luin välittömästi palkintopäätöksen jälkeen autofiktiivisen pienoisromaanin Riisuttu epätoivo, jossa kirjailija-kertoja kuvaa äitinsä elämää sen päätepisteen, itsemurhan valossa.

Kirjan aihe on mahdoton ja samalla kirjoittamiseen pakottava.

Riisuttu epätoivo on taattua Nobel-laatua. Kirjan aihe on mahdoton ja samalla kirjoittamiseen pakottava. Pojan katse äitiin on suora, armotonkin, ja samalla hän epäröi, johtaako kieli harhaan, ajautuuko teksti kulttuurin asettamiin uriin, tuleeko siitä samanlainen naiskertomus kuin muista. (Voin kertoa: ei tule.)

Nobel-palkinnon herättämän kuohun jälkeen kirjaa on kuitenkin mahdotonta lukea ”vain” kirjallisuutena. Sen autofiktiivisyys panee miettimään, missä määrin Handke peilaa 1990-luvun Serbiaa isänsä ja isäpuolensa kotimaahan, natsi-Saksaan. Riisutussa epätoivossa politiikka mainitaan ensi kertaa vasta, kun on päästy parin vuosikymmenen turvalliselle etäisyydelle Anschlussin riemukkaista tunnelmista.

Vuodenvaihteessa 2018–2019 näytti siltä kuin Ruotsin Akatemia olisi päässyt kriisin jälkeen jaloilleen: uudet akateemikot valittiin eronneiden tilalle ja vahvistettu Nobel-komitea sai Nobel-säätiöltä luvan palkintojen jakamiseen. Kuitenkin Handken valinta ja sen jälkipyykki osoittavat, että todelliset muutokset antavat vielä odottaa itseään. Kaksi viidestä Nobel-komitean ulkopuolisesta jäsenestä erosi joulukuussa 2019. Tätä kirjoittaessa ei ole tietoa siitä, ketkä istuvat Nobel-valintoja tekevässä komiteassa ja miten vuoden 2020 palkintoprosessi tullaan toteuttamaan.

 

* * *

 

Lähdin lukemaan nobelisteja aikajärjestyksessä tarkoituksenani selvittää, mitä tällainen läpiluku paljastaa. Hahmottuuko Nobel-historia eri tavalla kronologisesti läpikäytynä? Mitkä teemat, tyylit tai aihepiirit toistuvat? Paljastaako urakka yleismaailmallisen loistavan kirjallisuuden ”reseptin” vai lähinnä sen, mitä pieni herraseura Tukholmassa on kulloinkin arvostanut?

Yksi teos kultakin -taktiikalla vastaus näihin kysymyksiin on väistämättä satunnainen. Kokonaisuutena luku-urakasta jäi mieleen kolme keskeistä teemaa.

Ensimmäinen koskee kirjoittamisen taitoa. Alfred Nobelin testamenttilahjoituksen mukaan Nobelin palkintojen saajiksi piti valita ”paras kussakin kategoriassa”, ja vaikka kirjallisuudessa absoluuttista paremmuusjärjestystä on mahdotonta tehdä millään mittarilla, Nobel-palkittuja kirjailijoita yhdistää vankka kielen ja tyylin taju. Siten he edustavat oman aikansa huippukirjallisuutta.

Nobel-palkittuja kirjailijoita yhdistää vankka kielen ja tyylin taju.

Epäkiinnostavimmillaankin nobelistien teoksista on aina löytynyt kohtia, joissa kieli irtoaa totunnaisesta ja lukijan mielenkiinto virkoaa. Tästä kiitos myös kääntäjille, jotka ovat hiotulla taidolla tai reippaalla itseluottamuksella luoneet teosten maailmat uusille kielille.

Vaikka nobelistit kiistatta hallitsevat instrumenttinsa, oli kiinnostavaa havaita, ettei palkinnosta päättävällä Ruotsin Akatemialla ole missään vaiheessa ollut selkeää tyyli-ideaalia. Palkinto on voinut mennä perättäisinä vuosina maksimalistille ja minimalistille, jouhevalle kertojalle ja kertomusmuodon rikkojalle, kieltä korostavalle runoilijalle ja lukijoita puhuttelevalle keskeislyyrikolle.

Tyylillisesti Nobel-kaanon on runsaudensarvi, eikä mikään 1900-luvun läpäisseistä kirjallisuuden muotivirtauksista ole päässyt kaappaamaan sitä haltuunsa.

Toinen havaitsemani teema liittyy juuri tähän: Nobelin palkintoa leimaa konservatiivisuus. Se on kirjallisuuden alan järein tunnustus, eikä huteihin ole varaa. Siksi palkinto on useimmiten myönnetty kirjailijalle, jonka muut tahot ovat jo tunnustuksillaan hyväksyneet aikansa parhaimmistoon.

Nobelin palkintoa leimaa konservatiivisuus.

Nobelin palkinnon on usein voittanut kirjailija, jonka tuotannon huippuvuodet ovat vuosikymmenten takana. Se heijastelee harvoin oman aikansa tuoreimpia trendejä tai teemoja.

Ruotsin Akatemia on päättäväisesti pitänyt modernistit loitolla heidän huippukautenaan, suhtautunut penseästi psykoanalyyttisen kerronnan pioneereihin ja ohittanut postmodernit kotkotukset. Kun näiden suuntausten pysyvä arvo on käynyt ilmi, Akatemia on onnistuneesti paikannut aukkoja valitsemalla palkittaviksi tradition vähemmän kärkeviä jatkajia. Niinpä esimerkiksi alkuperäisistä surrealisteista kukaan ei saanut Nobelia (tai edes Nobel-ehdokkuutta), mutta surrealismin perintö on tullut moninkertaisesti palkituksi 1900-luvun jälkipuolella.

Monet kohupäätökset – kuten Dario Fon ja Bob Dylanin palkitseminen – ovat nekin näennäisestä radikaaliudestaan huolimatta konservatiivisia päätöksiä. Fo jatkaa monien muiden nobelistien lailla eurooppalaisen kirjallisuuden pitkiä perinteitä, ja Dylan oli ennen Nobelia saanut kutakuinkin kaikki tarjolla olevat tunnustukset.

Kolmas luku-urakassa korostunut teema on ahdaskatseinen mieskirjallisuus. Nobelistien joukossa on useita suosikkikirjailijoitani, ja heidän vuokseen odotin projektin tarjoavan sisällöllisesti monipuolista ja moniarvoista kirjallisuutta. Törmäsin kuitenkin usein – suorastaan järkyttävän usein – siihen, että minulle tarjoiltiin taidokkaisiin ilmaisuihin käärittynä kovin tunkkaista ja yhdenmukaista maailmankuvaa.

Tässä maailmankuvassa ihmisen prototyyppi on porvarillinen mies, jolle naiset (tai vähäisessä roolissa olevat rodullistetut ihmiset) ovat pelkkiä objekteja. Miehisen halun kohteena olevan naisen kuolema on teema, joka toistuu miesnobelistien tuotannossa 2000-luvulle asti.

Kun se yhdistyy ”kulttuurimiesten” todelliseen vallankäyttöön ja sen mahdollistamiin väärinkäytöksiin (Walcott, Arnault), paljastuu, miten rautainen ote patriarkaatilla edelleen on kulttuurielämässä. Nobel-kaanon on – kaiken muun ohella – mieskeskeisen maailmankuvan monumentti.

Nobel-kaanon on – kaiken muun ohella – mieskeskeisen maailmankuvan monumentti.

En kaiken lukemani jälkeen suhtaudu kovin luottavaisesti siihen, että Ruotsin Akatemia pystyisi notkeasti kalibroimaan perinteistä kirjallisuuskäsitystään vastaamaan moniäänisempää ja -arvoisempaa kirjallisuutta, mutta mikään ei estä meitä muita – tutkijoita, toimittajia, kriitikoita, tavallisia lukijoita – rakentamasta omia tulokulmia Nobel-kaanoniin.

Emme ole Akatemian päätösten vankeja: voimme kaivaa arkistoista kirjailijoita, jotka ovat jääneet palkinnotta, voimme ulottaa ennakkospekulaatiot koskemaan muitakin kuin valkoisia länsimaisia mieskirjailijoita, voimme luoda vaihtoehtoisia kaanoneita ja voimme rikastaa käsityksiä juhlituista nobelisteista altistamalla heidän tuotantonsa kriittiselle katselle ja tarkastelemalla heidän kirjoituksiaan laajemmissa konteksteissa.

 

Nobel-sarjan aiemmat osat löydät täältä (nobelistit aikavälillä 1901–1939) ja täältä (nobelistit vuosilta 1944–1980).

 

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija, kriitikko ja tietokirjailija. Häneltä ilmestyi syyskuussa 2019 Nobelin kirjallisuuspalkintoa käsittelevä teos Räjähdemiehen perintö: vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta (Tammi).

 

* * *

 

Lista kaikista kirjallisuuden Nobel-voittajista löytyy Nobel-palkinnon virallisilta sivuilta.

 

Keskeiset lähteet:

Kjell Espmark: Litteraturpriset: hundra år med Nobels uppdrag (Norstedts, 2001)

Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö: vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta (Tammi, 2019)

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone
bursa escort