Reaktivaatio – spirituaalisen voiman palauttaminen teosesineelle – ei ole voodoossa mikään yleinen proseduuri, mutta sellaiseen on tullut tarve, kun voodooesineistöä palautetaan länsimaista niiden alkusijoille.

Päätoimittajan ristiriitaisia ja potentiaalisesti hereettisiä mietteitä taiteesta ja spirituaalisesta voodoon innoittamana.

Vietin talvilomani voodoon syntysijoilla Länsi-Afrikassa, Beninissä.

Animistinen voodoo on tänäkin päivänä Beninin ja viereisen Togon valtauskonto, vaikka myös kristinuskolla ja islamilla on kummassakin maassa sijansa. Mitään isoa ristiriitaa ei yleisesti nähdä siinä, että voodoon harjoittaja on myös kristitty tai muslimi. Voodoo on myös imenyt elementtejä viimemainituista omiin käytäntöihinsä.

Toisaalta voodoosta on tullut yhä enemmän oman länsiafrikkalaisen kulttuuriperinnön tiedostettua vaalimista. Tästä kertoo esimerkiksi Beninissä 10. tammikuuta vietettävä kansallinen (tai itse asiassa vieraineen kansainvälinen) voodoo-päivä, jolla on nyt parikymmenvuotinen historia. Kyseessä on valtiollinen juhla- ja lomapäivä.

Kansainvälinen voodoopäivä Gbeconin kylässä, Beninissä 10.1.2020. Mami Wata ja Heviosso -jumaluuksia edustavat mestarit tanssitoimissaan. Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski

Kyseisenä päivänä järjestetään ympäri maata suuria voodoo-festivaaleja, joista merkittävimmät merenrantakylissä ja -kaupungeissa, kuten Gbeconin kylässä Grand-Popossa sekä Ouidahissa. Niihin osallistuu tuhansittain ihmisiä. Myös kulttuurisesti merkittävässä Porto Novossa, joka on lähinnä vain nimellisesti Beninin pääkaupunki, juhlaan suhtaudutaan kaupungin kulttuuritoimijoiden taholta itsetietoisella ylpeydellä.

Juhlassa ei ole kyse varsinaisesta uskonnon tai rituaalien harjoittamisesta, vaan sananmukaisesti festivaaleista, eräänlaisista voodoon kokoontumisajoista, joissa alueen voodoo-yhteisöt ja -ryhmät esittäytyvät ja verkostoituvat.

Zangbeto on yön vartija -jumaluus. Tässä yksi monista Zangbeto-ryhmistä esittäytymässä teltallaan voodoo-festivaaleilla Gbeconissa 10.1.2020. Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski

Voodoon harjoittaminen rituaaleineen on merkittävältä osaltaan yhteisöllistä, mutta se on myös yksityistä. Vuosittaista juhlaa edeltävänä päivänä voodoolle uhrataan omassa kotipiirissä. Pirskotellaan ja ripotellaan oman kotialttarin fetissien päälle esimerkiksi palmuöljyä, parfyymejä, viinaa, verta sekä erilaisia jauheita – kullekin jumaluudelle sopivalla tavalla – ja uhrataan vaikkapa kana.

Toisaalta eräs paikallinen ystäväni, joka matkustaa paljon ja jonka kanssa puhuin usean kerran voodoon perimmäisestä luonteesta, oli sitä mieltä, että voodoosta on yleisesti vallalla täysin väärä käsitys: alkuperäinen voodoo on lehdissä, ei fetisseissä.

Toisin sanoen parantavissa kasveissa. Alkujaan nämä hoitavat, voimakkaat kasvit on ymmärretty pyhiksi, ja vasta sitten animistiset (kaikissa asioissa on henki) ja uskonnolliset ajattelurakenteet ovat alkaneet laajemmin nousta tämän ytimen ympärille.

Näkökulma on kiinnostava, eikä syntyteoria varmasti osu pahasti harhaan, onhan luonnonlääketiede keskeinen osa voodoota. Ystäväni harjoitti joka tapauksessa voodoota ilman fetissejä – kantoi vain pieniä suojelevia lehtikääröjä mukanaan. Näistä luonnon tarjoamista amuleteista hän sai tarvittavan voiman ja yhteyden luontoon.

Mutta palataan kulttuuriperintö-teemaan.

Voiko mainitulla kulttuuriperinnöksi määrittämisellä ja voodoon puhtaiksi uskottujen kulttuuristen ilmentymismuotojen vaalimisella, millä luonnollisesti pyritään vahvistamaan perinnön olemassaoloa, olla lopulta voodoon spirituaalisuutta ja elävyyttä heikentävä vaikutus? Onko vaarana museaalistuminen?

Sinänsä en tähän lähitulevaisuudessa usko, niin vahvana voodoo elää ihmisten elämän käytännöissä, eikä Beninin valtion 15-vuotinen marxilainen kausikaan vuosituhantista uskoa onnistunut kumoamaan (sittemmin voodoo on siis ollut valtion suojeluksessa, josta kansallinen festivaalipäivä esimerkkinä).

Mutta ehkä kysymyksen voi esittää, ja pohtia paralleeleja erilaisten ja eri aikojen ihmisyhteisöjen ja kulttuurien kehityskuluissa.

* * *

Matti-Juhani Karila, Beninin Grand-Popossa sijaitsevan suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskuksen Villa Karon aktiivi ja muutenkin kokenut Afrikan-kävijä, keräsi parinkymmenen vuoden ajan yksityiskokoelmaansa Mami Wata -patsaita – jonkinlaisesta sattuman oikusta, hän itse kertoo. Mami Wata on voodoossa meren jumaluus, joka useimmiten ymmärretään feminiinisenä voimana, mutta jumaluus voidaan kuvata yhtä lailla myös mieshahmoisena.

Patsaita ehti kertyä Karilan kokoelmiin lopulta noin 120 kappaletta, lähinnä Togosta ja Beninistä, mutta myös muualta Länsi-Afrikasta.

Yksi meren jumalatar Mami Watan ilmentymistä – käärme tuo elinvoimaa. Matti-Juhani Karilan Afrikkaan palauttaman laajan Mami Wata -kokoelman teoksia. Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski

Vuonna 2012 Karilan Mami Wata -kokoelma oli esillä Amos Andersenin museossa, ja rituaaliesineiden silloista muuttumista taiteeksi Karila kuvaa seuraavasti: ”Uudessa ympäristössä ne saivat uuden merkityksen, syttyivät uuteen elämään. Arkisten käyttöesineitten muuttuminen taideteoksiksi oli magiaa.”*

Kansainvälinen keskustelu (”etnografisesti”) arvokkaan kulttuuriesineistön palauttamisesta omille kotisijoilleen sai Karilan kuitenkin näyttämään esimerkkiä: Hän halusi luovuttaa patsaskokoelmansa takaisin Guineanlahden rannikolle. Toiseen Villa Karon museorakennuksista pystytettiin Mami Watan paluu -näyttely, Mami Wata – Le retour en Afrique, maaliskuussa 2019.

Uskonnolliset käyttöesineet kävivät kääntymässä länsimaissa, ja saivat näin taiteellisen statuksen! Ja miksipä ei, ovathan teokset mielettömän mielikuvituksekkaita ja usein taitavaa käsityötä. Tosin tällaiset seikat eivät voodoon käytännössä ole lähtökohtaisesti mikään erityinen arvo.

Toisaalta satuin näkemään Porto Novon voodoo-museossa (Musée d’art et du vodun, Ișębayé) vaikuttavan erikoisnäyttelyn parantavia juomia sisältävistä pulloista – häkellyttävän taidokkaita, villejä luomuksia, joissa esteettinen näyttävyys on ilmiselvästi osa voodoon spirituaalista voimaa.

Erilaisten parantavien juomien säilytykseen suunniteltuja pulloja. Musee d’art et du vodun (Ișębayé), Porto Novo, 2020. Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski

Mami Wata -patsaiden kokoelma Villa Karossa on herättänyt Beninissä suurta mielenkiintoa ja arvostusta: on merkityksellistä, että paikallista kulttuuria näin arvostetaan, ja – kuten kuuluu museologiseen arvo-oppiin (eurooppalaista vientitavaraa toki tämäkin) – nyt on nähtävillä monipuolinen kokoelma erilaisia variaatioita yhdestä keskeisestä voodoon jumaluudesta, ja tällä itsessään on säilyttävä, aikaa uhmaava, historiatietoa välittävä merkityksensä.

Mutta kun spirituaalisista käyttöesineistä on tullut, eräänlaisen monikulttuurisen metamorfoosin kautta, taide-esineitä, onko jotain olennaista päässyt katoamaan? Ennen kaikkea, elääkö meren jumalatar Mami Watan henki enää näissä patsaissa?

Näin todellakin on päässyt käymään: museoituessaan patsaat ovat menettäneet käyttövoimansa, niistä on kadonnut alkuperäinen voodoon henki, jota ne ovat aikanaan kantaneet. Mutta toivo ei suinkaan ole menetetty. Voodoon käytännöllinen puoli nousee esiin: patsaalle on mahdollista palauttaa spirituaalinen voima niin sanotun reaktivaation avulla.

Hengenelvytystyö vaatii pitkällisen proseduurin toteutuakseen, mutta tällainen on nyt aloitettu yhdelle Karilan Beniniin lahjoittaman Mami Wata -kokoelman fetisseistä. Työ on tarkoitus saattaa loppuun tämän kevään aikana. Tavoitteena on, että kyseinen Mami Wata saa reaktivaation myötä asumuksekseen itselleen luontevan sijan, meren jumaluudelle omistetun temppelin.

Reaktivoitavan Mami Wata -patsaan luovutus voodoo-papittarelle. Villa Karon puolesta patsasta luovuttamassa Georgette Singbe. Kuva: Johanna Hyrkäs

* * *

Jos laajennetaan näkökulmaa voodoosta ja spirituaalisen katoamisesta länsimaisen taiteen ja taidefilosofian alueelle, niin esimerkiksi Walter Benjaminin pohtima auran käsite ja auran katoaminen taiteesta mekaanisen uusinnettavuuden myötä voisi tulla varsin lähelle käsiteltyä teemaa. Benjamin oli huolissaan ainutkertaisuuden katoamisesta taiteessa. Monistettavissa oleva teos on hengetön.

En voi tässä yhteydessä olla nostamatta esiin myöskään Richard Wagnerin näkemystä, jonka mukaan uskonnot väistämättä rappeutuvat ja menettävät ajan myötä elävän sisältönsä, jolloin niillä ei ole yhteisöllisestä näkökulmasta kuin turmiollisia vaikutuksia. Wagneria itseään inspiroi ajatus, että taide voisi toimia tervehdyttävällä tavalla yhteisöllisenä merkityksen antajana uskontojen sijasta.

Toisaalta Wagner kantoi jatkuvasti huolta siitä, että myös taiteella on taipumus degeneroitua trivialiteeteiksi ja päätyä kulttuurin kuolleeksi kuvaksi. Taide on elävää vain silloin kun se synnyttää kokijassaan uusia ajattelunmuotoja, omissa muodoissaan itsekin uusiutuen.

Kulttuuri on ikuista tasapainoilua progressiivisten ja säilyttävien elementtien välillä. Ja reaktivaatio on tässä spirituaalis-kulttuurisessa prosessissa mitä olennaisin osa – Wagner itse toki käytti termejä Regeneration ja Wiedergeburt (regeneraatio, uudelleensynty).

Yllä oleva tiivistys Wagnerin esteettisestä ajattelusta, jota hän varioi koko elämänsä taidefilosofisissa kirjoituksissaan, ei sekään vielä tyynnytä mieltäni, sillä en yksinkertaisesti saa pois päästäni erästä modernin taidemaailman klassista esimerkkiä (lopussa seuraa farssi, lienee tämäkin varsin yleispätevä kulttuurin ja taiteen kehityskulkuja koskeva maksiimi):

Mikäli kaikille tuttu taidepiireissä käynyt pisuaari reaktivoitaisiin, ja esineelle palautettaisiin sen alkuperäinen voima, niin millainen rituaali siitä kehkeytyisi? Viittaan luonnollisesti Marcel Duchampin teokseen, joka tunnetaan nimellä Suihkulähde (La Fontaine, 1917). En jatka kyseistä ajatuskulkua tämän pidemmälle.

Alkuperäisessä käytössään esine ei tietenkään ole ollut erityisen spirituaalinen, mutta hienosti muotoiltu esine joka tapauksessa! Ja museoitaessa alkuperäisestä reproduktion sfääristä potentiaalisen auran, ainutkertaisuuden, piiriin initioitu.

Joka tapauksessa, kaikille modernin maailman esineille, riippumatta niiden statuksesta, tulisi antaa se henkinen lataus, että ne ovat muovattua materiaa, jota tällä maapallolla ei ole loputtomasti kertakäyttöistä kulutusta varten.

Niin esineille kuin teoksille, elintärkeästä luonnosta puhumattakaan, tulisi palauttaa, jossain filosofi Martin Heideggerin ajattelemassa mielessä, niiden olemisen paino, ja samalla toki myös niiden henki ja historia. Ne ovat kaikki työkaluja, kulttuurisen kommunikaation välineitä. Tämä tietoisuus on välttämättömyys elämälle tällä maapallolla.

Villa Karon Mami Wata -näyttelyn loputtoman erilaisia jumaluuden variaatioita. Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski.

* * *

On varsin selvää, että kulttuuri- ja taidekritiikillä on merkittävä osansa kulttuurisessa reaktivaatiossa. Vaikkapa vain jo historian havinaan painuneiden taideteosten uudelleenkäsittelyn kautta.

Kritiikin Uutiset aloittaakin 2020-lukunsa tällä teemalla. Tulossa on viimeinen osa Sanna Nyqvistin kunnianhimoisesta, kolmiosaisesta Nobel-tekstisarjasta, jossa Nyqvist käy läpi kaikki 120 vuoden aikana Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneet tekijät, arvottaen heidän teoksiaan tämän päivän näkökulmasta.

Henry Parland on toinen lähitulevaisuuden reaktivaation kohde: Svenska litteratursällskapet on julkaisemassa Parlandin tuotannon koko laajuudessaan (nyt on ilmestynyt kolmas osa neljästä opuksesta), ja Veli-Matti Huhta tulee tarkastelemaan hänen merkitystään lehdessä. Myös Johann Wolfgang von Goethen kuuluisaan, paljon ja pitkään parjattuun, mutta nyt vasta suomennettuun Värioppiin (1810) tullaan tarjoamaan nykyarvio (Virpi Alanen).

Entä some-meemit, onko niillä jos minkälaista spirittiä? Tämän paljastaa aihetta läpikotaisin pöyhinyt Jenna Jauhiainen omassa esseessään. Alkuvuodesta Kritiikin Uutisissa reaktivoidaan lyhyen juttusarjan muodossa myös viime vuonna esillä ollut tekoäly ja kritiikki -aihe.

Kirjoittaja on Kritiikin Uutisten päätoimittaja.

VIITE:

* Karila-lainaukset Villa Karon Petit Muséen näyttelykirjasesta, 2019.