Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 3/2010.

 

Marko Niemi. Kuva: Olli-Pekka Tennilä

* * *

Tämä uudelleenjulkaisu omistetaan digirunoilija Marko Niemelle (1974–2019), joka menehtyi äkillisesti viime syyskuussa. Runoilija ja kirjallisuusaktivisti Niemi teki uransa aikana monenlaisia töitä, kustannustoimittamisesta lavarunouteen ja kääntämiseen. Digirunouden saralla hän oli yksi edelläkävijöistä Suomessa.

Myös Marko Niemen digitaalinen runo Kaunopuheinen saniainen (n. 2006) on nyt julkaistu uudelleen Nokturnon sivustolla.

 

* * *

 

 

 

Kritiikin ja digirunouden suhde on vielä vakiintumaton. Perinteistä kirjallisuutta arvostelemaan tottuneelle kirjallisuuskriitikolle se voi aiheuttaa ongelmia.

 

Kirjaimet pitävät pientä meteliä liikkuessaan. Ne piipittävät ja hyppivät vapautuessaan kirjoituksen perinteisistä säännöistä, sinkoilevat irrallisina ympäriinsä, törmäilevät ja kohtaavat. Sanaa, jossa kirjaimet aluksi sijaitsivat, ei enää ole, mutta on kymmeniä uusia, koko ajan muuttuvia sanoja. Itävaltalaisen Jörg Piringerin runon eläessä tietokonenäytöllä lukutapani ole enää lineaarinen, vaan muuntuva, toiminnallinen, uudelle altis.

Digirunous kehittyy ja löytää jatkuvasti uusia muotoja. Käytännön työhön tarvittava teknologia on runoilijoiden saatavilla helpommin kuin koskaan, sillä tietokoneiden hinnat ovat pudonneet ja verkossa on tarjolla ilmaisia runouden tekemiseen käyttökelpoisia ohjelmia ja välineitä. Internetin sosiaalisten verkostojen myötä digirunoilijoiden on helppo pitää yhteyttä toisiinsa ja verrata töitään.

 

Rajat ylittyvät digirunoissa

 

Käsitteenä digirunous ei ainakaan toistaiseksi ole aivan tarkkarajainen, sillä sen piiriin mahtuu monenlaisia runotyyppejä, jotka sekä eriytyvät että risteävät, muuntuvat kaiken aikaa ja toisinaan ylittävät taiteidenvälisiä rajoja. Digirunouden tyyppejä yhdistävät taiteellisen työn tekeminen tietotekniikkaa hyödyntäen sekä kirjallisen perinteen ja lukutapojen uudistaminen.

Digirunoille on ominaista pelimäinen kekseliäisyys sekä kuvan ja äänen sekoittaminen tekstiin, staattisuuden hylkääminen. Verkosta löytyy ohjelmoitua, animoitua runoa, videorunoa, interaktiivista runoa, koneellisesti tuotettua tai muunneltua äänirunoa, visuaalista runoa, tai esimerkiksi tekstigeneraattorein ja hakukonein avustettua runoa.

 

Digirunous astuu esiin

 

Marko Niemi: Little Mermaid

Vaikka 1990-luvulta lähtien yleistynyt digirunous ei ole enää aivan uusi ilmiö, Suomessa digirunous ei ole vielä vuonna 2010 kovinkaan laajan yleisön tuntema runouden laji. Tosin median kiinnostus on vähitellen kasvanut. Suurista medioista ainakin Yle, Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat ovat vuoden aikana julkaisseet yksittäisiä aiheeseen liittyviä juttuja, jotka ovat lähinnä esitelleet digirunoutta ilmiönä tai luoneet henkilökuvaa runoilijasta. Kulttuurilehdissä on vuosina 2009–2010 julkaistu muutamia videorunokritiikkejä ja digirunon lukutapoja käsitteleviä artikkeleita.

Kritiikin ja digirunouden suhde on kuitenkin vielä vakiintumaton, ja monelle perinteistä kirjallisuutta arvostelemaan tottuneelle kriitikolle digirunous tuntunee etäiseltä tai vaikealta. Syitä tähän on monia. Kotimainen digirunous on vielä kehitysvaiheessa, jossa sitä voi olla tekijöiden vähyyden vuoksi vaikea mieltää itsenäiseksi, tärkeäksi runouden alueeksi.

Arvostelun tekemistä vaikeuttaa myös se, että verkossa digirunous ei välttämättä näyttäydy kokonaisina teoksina ja siten arvosteltaviksi mielekkäinä kokonaisuuksina, mikäli teokseksi mielletään totuttu runokokoelman mittainen kirja. Nettiympäristössä digirunous saattaa sijaita niin hajallaan, että materiaali tuntuu keskeneräiseltä ja liian vaikeasti löydettävältä.

 

Koulukunnat puolustavat tonttejaan

 

Kritiikin ja digirunon välinen etäisyys vaikuttaa myös yleisen keskustelun laatuun. Kun digirunoudesta on viime aikoina keskusteltu, keskustelun kulun on saattanut arvata ennalta:

1) digirunoilijat tai digirunouden tutkijat esittelevät ilmiötä toiveikkaan innostuneesti ja todetaan, että digirunous on nousussa Suomessakin.

2) uuden teknologian ja kirjallisuuden suhde herättää sekä neutraalihkoa kiinnostusta että muutamia huolestuneita, puolipaheksuvia kommentteja, jotka kyseenalaistavat digirunouden aseman runoutena ja muistuttavat paperisen kirjaesineen tärkeydestä.

3) keskustelu jatkuu yleisenä huolestumisena kustantamojen tilasta (mikä toki on aiheellista, mutta ei välttämättä suoraan yksittäisiin digirunoteoksiin liittyvää) ja sähkökirjan tulosta markkinoille, ja sitten hymistään yhdessä siitä, että eihän perinteinen, kirjantuoksuinen kirja sentään ole katoamassa mihinkään.

 

Teosten rajat häilyvät

 

Kritiikin ammattilaisten soisi kuitenkin jo pääsevän keskustelussa uusille tasoille, jotta digirunouden kritiikkiinkin vähitellen voitaisiin yleisesti suhtautua tavallisena kriitikontyönä. Kilpailuasetelman ja vastakkainasettelun korostaminen paperille painetun runouden ja digirunouden välillä ei tunnu järkevältä, koska kyseessä ovat erilliset runouden toiminta-alueet, jotka käyttävät erilaisia työvälineitä, julkaisualustoja ja menetelmiä omiin kokeellisuuksiinsa tai perinteisyyksiinsä.

Yksittäiselläkin digirunolla voi olla tekstuaalista laajuutta ja semanttista syvyyttä jopa perinteisen runokokoelman verran. Toimiva digiruno houkuttelee viettämään aikaa parissaan, parhaassa tapauksessa yksinkertaiseltakin näyttävä teos saattaa sisältää tyhjentymättömän tulkintamahdollisuuksien keitaan. Runo voi toimia ”pelimäisesti” – niistä runoista, jotka vaativat lukijalta tavallisen lukuprosessin lisäksi toiminnallista vastuuta, tutkijat (Espen J. Aarseth jne.) käyttävät termiä ergodinen. Digirunoudessa teoksella ei myöskään välttämättä ole selvää alkua tai loppua, vaan lukija ”osallistuu” teokseen. Runo voi olla joka lukukerralla erilainen.

Hyvä esimerkki yksinkertaisen muodon ja merkityskerrostuneen sisällön yhdistelmästä on Marko Niemen runo Little Mermaid, jossa tekstiä samanaikaisesti ilmestyy ja katoaa kolmessa sinisessä sisäkkäisessä ympyrässä. Ympyrät muodostavat pelkistetyn vesipyörteen, jonka voi tulkita myös silmäksi. Ympyröissä katsetta kuljettavat sanat ovat peräisin runoon koodatusta Pieni Merenneito -sadusta, ja uusia järjestyksiä saadessaan ne synnyttävät uudelleentulkintoja vanhasta sadusta, tietokoneanimoidun oculuksen surullisesti katsoessa syvyyksiin.

Marko Niemi: Lumisade

 

Digirunous kutsuu leikkimään

 

Verkossa julkaistujen teosten kohdalla voi toisinaan olla hankala erottaa mikä on teos ja mikä ei. Esimerkiksi runoblogi voi joskus jäsentyä kokonaisteokseksi, joka yhdistelee erilaisia runomuotoja ja on teoksena vuorovaikutteinen, mutta myös luonnosmaista ainesta esiintyy verkossa paljon.

Digirunouden ymmärtäminen ja arvosteleminen vaatii kriitikolta entistä laajempaa taiteidenvälistä tietopohjaa. Kriitikon on havaittava runon suhde muuhun kulttuuriseen kontekstiin ja samalla analysoitava mikä tekee runosta laadukkaan runon eikä uudelleentoistetun, jo-nähdynoloisen palasen audiovisuaalista historiaa. Viittaussuhteiden verkosto laajenee kirjallisuudesta audiovisuaalisiin ja internet-kulttuurisiin teoksiin ja ilmiöihin. Digirunous on muun muassa valjastanut varhaisten tietokonepelien estetiikan uusiokäyttöön. Videorunoissa (Suomessa esim. J.P. Sipilän videoissa) voi nähdä sukulaisuutta musiikkivideoihin ja kuvataiteen multimediateoksiin.

 Marko Niemen upean Lumisade-runon lähdekoodista löytyy odottamaton yllätys.

Digirunouden parissa on löydettävä itsestään Homo Ludens, leikkivä ihminen, mutta silti suhtauduttava runouteen vakavasti. Verkossa liikkuva runokriitikko oppiikin uusia temppuja, esimerkiksi kurkistelemaan runojen lähdekoodeihin. Marko Niemen upean Lumisade-runon lähdekoodista löytyy odottamaton yllätys: runon käyttämä teksti on peräisin Roswell-sarjan yhden jakson kuvauksesta – siis täysin epärunollinen materiaali monitulkintaisen, lähes hypnoottisen runon perustana.

Nähtäväksi jää, miten laajoiksi ja vakaiksi digirunous ja -runoilijuus Suomessa kehittyvät. Tuleeko esimerkiksi runoilijasukupolvia, jotka eivät missään uransa vaiheessa kaavailekaan paperille painetun runokokoelman julkaisua? Yleinen runouskäsityksemme on kauan ollut kovin staattinen, osaltaan perinteisen kustannuspolitiikan vuoksi. Perinteisen kustannustoiminnan muuttuessa yhä markkinaehtoisemmin säännellyksi ja taiteelliselta tietoisuudeltaan rajoittuneemmaksi on mahdollista, että entistäkin useampi runoilija löytää taiteellisen vapautensa verkosta ja erikoistuu digirunoilijaksi. Kriitikoidenkin on siis hyvä muistaa, että teknologiaan sitoutunut, taiteidenvälisiä rajoja kyseenalaistava kirjallisuus on tullut jäädäkseen.

 

Kirjoittaja on helsinkiläinen runoilija ja kriitikko.

 

P.S. Jutun julkaisusta on miltei vuosikymmen. Tuon ajan kuluessa ”digin” merkitys on taiteessakin arkipäiväistynyt ja laajentunut entisestään, vaikka jo 2010 toki elimme digiaikaa. Nykyisin useimmat taiteilijat käyttävät digitaalisia ympäristöjä ja sovelluksia ainakin jollain tapaa työnsä osana tai ohessa, vähintäänkin töiden esittelyyn. Mielestäni tarkkaa rajaa ”digitaiteen” ja ”muun taiteen” välille ei enää nykymaailmassa ole kovin mielekästä tai kiinnostavaa tehdä. On taidetta erilaisilla alustoilla.

Marko Niemen digirunouden kohdalla on oleellista havaita sen kytkös koodaamiseen ja Niemen tapaan tutkia kielen mahdollisuuksia koodin kautta. Vaikka uudelleenjulkaistu juttu käsittelee digirunoutta, on tärkeää muistaa, että Marko Niemi oli digirunoilijuutensa ohella myös lahjakas äänirunoilija, rakkausrunoilija ja kääntäjä. Hän teki lukuisia keskeisiä runousaktiivin töitä ja oli pidetty kollega ja luotettava yhteistyökumppani monille runoilijoille.

Virpi Alanen

 

Marko Niemi: Little Mermaid

Marko Niemi: Kaunopuheinen Saniainen

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone