Kuluneen syksyn aikana Helsingissä pyöri useita nykytanssi- ja -teatteriesityksiä, joissa esiintyjien kasvot oli kätketty naamioin. Nykytanssin puolella erilaisia huppuasuja voidaan pitää  perinteisinä, mutta keinon vyöryminen teatteri- ja esityslähtöisiin teoksiin jäi pohdituttamaan. Mistä on kysymys, kun konteksteissa, joissa esiintyjien ilmeet ovat olleet oleellinen osa ilmaisua, jopa lähtökohta, on nyt päädytty peittämään ne joukolla?

Onko käynnissä jokin naamioteatterin uusi tuleminen? Onko maskien ja huppujen hetkellisesti korostuneessa käytössä kyse posthumanismista tai jostain muusta aatteesta tai suuntauksesta? Esteettisestä trendistä? Näyttämön valtasuhteiden muutoksesta, sattumasta vai mistä (kaikesta)?

Päädyin keskustelemaan kolmen syksyllä 2019 ensi-iltansa saaneen, esiintyjien kasvot peittäneen, teoksen työryhmän kanssa aiheesta.

 

* * *

 

B e s t i a r i o oli Jalostamo2:n tuottama, Riko Saatsin ohjaama esitys, joka ammensi keskiajan hirviökuvastoista. Kanssani teoksesta puhuivat Jalostamo2:n taiteelliset johtajat Anna Lipponen ja Petri Tuhkanen. Lipponen oli toinen syyskuussa pyörineen B e s t i a r i o:n esiintyjistä ja Tuhkanen toinen skenografeista. Kansallisteatterissa nähtävä Yuval Noah Hararin menestyskirja Sapiensin näyttämösovitus on taidekollektiivi W A U H A U S:in suurteos, joka käy läpi ihmiskunnan historiaa. W A U H A U S:ista keskusteluun osallistuivat ohjaaja Anni Klein ja äänisuunnittelija Heidi Soidinsalo. Kolmas keskustelukumppanini oli ohjaaja Anna Cadia, jonka esitys Ars Erotica tutki erotiikan ja seksuaalisuuden näyttämöllistämisen mahdollisuuksia syyskuussa Zodiakissa.

Ars Eroticassa maskit poistettiin teoksen viimeisessä osassa, muissa teoksissa kasvot pysyivät piilossa läpi esityksen. Ars Erotican esiintyjien, Emilia Kokon ja Janne Marja-ahon, puvustuksena olivat punaiset fetissiasut. Koko kehon verhoavissa lateksihaalareissa oli aukot ainoastaan silmien sekä suun kohdalla.

Myös B e s t i a r i o:ssa näyttelijät Anna Lipponen ja Tuomas Kiiliäinen oli puettu kokoasuihin: ihonmyötäiset ja -väriset sukka-asut, joihin oli painettu punaiset uimapuvut, eivät paljastaneet ihon kaistalettakaan. Sapiensissa näkyi lukuisia ihmisapina-asuja. Homo Sapiensia kuvatessa esiintyjien kasvoilla oli silikonimaskit, jotka häivyttävät esiintyjien yksilölliset piirteet tunnistamattomaksi.

Syyt ja kehityskaaret, miten maskit ovat päätyneet juuri näihin esityksiin, ovat toisistaan poikkeavat. Sukkapuvut B e s t i a r i o:on löytyivät suunnittelijoiden toimesta, assosiaatioketjun kautta. Ars Erotica käsitteli fetissejä, joista yksi on naamioituminen. Vaikka kummankin teoksen esiintyjissä on vahvaa naamionäyttelemisen osaamista, ei niiden lähtökohtana ollut tehdä naamioteatteria, joka on omalakinen teatterin muoto. Kleinilla ja Soidinsalolla naamioiden käyttö on puolestaan osa pidempää taiteellista prosessia.

Maskien tarkoitus on vieraannuttaa, outouttaa, tehdä näyttämölle henkilö tai olento, joka on ihmisen kaltainen mutta ei välttämättä ihminen.

Sekä B e s t i a r i o:ssa, Sapiensissa että Ars Eroticassa keskiössä on ihminen ja ihmisen outous, kussakin eri tavalla. Maskien tarkoitus on vieraannuttaa, outouttaa, tehdä näyttämölle henkilö tai olento, joka on ihmisen kaltainen mutta ei välttämättä ihminen. Naamioiden avulla voidaan käsitellä ihmistä yleisellä tasolla: ihmistä lajina ja/tai alleviivata, että kysymys ei ole yksilöstä. Ei esiintyjäyksilöstä eikä draaman henkilöyksilöstä.

Keskustelut olivat poukkoilevia. Anna Cadian kanssa puhuimme muun muassa supersankareista, Kanye Westistä ja vaikutteiden valumisesta taiteiden ja  muodin välillä. Taiteen tekemisen intuitiivisuus ja työryhmän välinen vuorovaikutus korostuivat Jalostamo2:n Lipposen ja Tuhkasen puheissa. Heidi Soidinsalo pohti maskien ohella möykkyjen korostunutta näkymistä nykynäyttämöillä ja muistutti Susanne Kennedyn ja Vegard Vingen töiden perinnöstä: esiintyjien peittämisessä ei ole sinänsä mitään uutta nykyesitystenkään saralla. Kaikissa keskusteluissa käsiteltiin myös suostumuksen merkittävyyttä, outouden käsitettä ja uusmaterialismia.

Keskustelujen yhteiseksi nimittäjäksi nousi ajatus näyttämön painopisteiden muuttumisesta. Näyttelijän ja ohjaajan työ tai brändi ei olekaan kaiken keskiössä, vaan esiintyjä on näyttämöllä samanarvoinen elementti kuin mitä esimerkiksi valot, äänet tai puvustus ovat.

 

Kun ihmishenkilö kyllästyttää

 

Ohjaaja Anni Klein toteaa, että hänelle henkilöt ja henkilöiden välinen kerronta draamateatterissa on ollut aina vaikeaa, jopa tylsää. Klein ja äänisuunnittelija Heidi Soidinsalo ovat tehneet töitä yhdessä useita vuosia. Ydinryhmään kuuluvat myös skenografit  Laura Haapakangas ja Jani-Matti Salo sekä näyttelijä Iida Kuningas. Ryhmä löysi kiinnostavaksi teatterin metodiksi ensin playback-näyttelemisen ja pian taustanauhalta tulevaan ääneen yhdistyivät maskit. Tämä yhdistelmä on käytössä nyt kolmatta kertaa Sapiensissa. Aiemmin sitä on hyödynnetty esityksissä WunderKinder (2016) ja Toinen Luonto (2018).

Keskusteltaessa ”huputetuista esiintyjistä” suomalaisilla näyttämöillä, muistavat muut tekijät aina mainita, kuinka Klein ja Soidinsalo kumppaneineen ovat tehneet teatteria naamioitujen esiintyjien kanssa suunnitelmallisesti ja tutkineet aihetta useamman vuoden. Heillä on ikään kuin pioneerin paikka suomalaisessa ”nykymaskiteatterin” tekemisessä. Sekä Jalostamo2:n B e s t i a r i o:ssa että Anna Cadian Ars Eroticassa naamiointi oli enemmän dramaturginen ratkaisu kuin metodi.

Kleinin toteamus draamateatterissa piilevästä henkilökerronnan puisevuudesta on vastakarvainen mutta vapauttava. Katsoessaan WunderKinderissä silikonimaskien kanssa näytteleviä esiintyjiä, Kleinista tuntui, että ihminen näyttämöllä ei ollutkaan enää itsestään selvä, vaan loputtoman outo ja mielenkiintoinen olento. Tunnistettavuuden rajoilla olevia kasvoja tuli tarkasteltua kunnolla: ”Ahaa ihminen! Mikäs se nyt onkaan!” Maski pyyhkii yksilöpsykologian pois ja korostaa, että asiat ovat ihmisten välisiä.

Maski pyyhkii yksilöpsykologian pois ja korostaa, että asiat ovat ihmisten välisiä.

Heidi Soidinsalo täydentää, että maski vie mennessään mikroilmeet, jolloin fokus siirtyy enemmän kehoon ja eleisiin, ääneen ja sen sävyihin. Tylsyyteen asti tuttu muuttuu kiinnostavaksi. Maski ikään kuin häiritsee katsojan empatiaa, mikä tekee uusille asioille tilaa nousta esiin.

Maskit vaikuttavat myös puheeseen. Niiden kanssa on usein hankala tai mahdoton puhua riittävän selvästi näyttämöllä. Jalostamo2:n Petri Tuhkanen näkee tämän kuorivan esiin lisää kerroksia ihmisyydestä. Mitkä asiat ovatkaan oleellisia ihmisessä? Miten esittää jotain, jos sitä ei pääse selittämään puheella? Miten varmistetaan, että katsojalle välittyy se kaikki, mitä hänelle halutaan kertoa? Muiden näyttämöelementtien merkitys korostuu.

Näyttelijöiden kielellisen ilmaisun ollessa karsittu tai poissa kokonaan, pitää Petri Tuhkasen mukaan rajata hyvin tarkasti, mitkä ovat ne asiat ja tavarat, joita näyttämölle tuodaan. Rajauksella hän ei tarkoita minimalismia, vaan suunnitelmallisuutta. Kun esiintyvillä hahmoilla on tarkat ääriviivat, täytyy muunkin näyttämöllä noudattaa samaa linjaa. Näin esimerkiksi ääni- ja valossuunnitteluille tulee enemmän tilaa olla muutakin kuin taustalla esiintyjien tukena.

Antiikin teatterissa naamioiden tehtävänä oli tunteiden ja sukupuolten ilmaisu. Lisäksi ne mahdollistivat näyttelijöille useiden roolien esittämisen samassa näytelmässä. Maskeihin oli rakennettu myös jonkinlainen kaikupohja ja ne paransivat puheen kuuluvuutta. 2020-luvulle tultaessa naamioiden merkitys on kääntynyt antiikin ajoista päälaelleen.

Jalostamo2, ohjaus Riko Saatsi: Bestiario (2019). Kuva: Petri Tuhkanen

 

Kukas se siellä maskin takana luuraa?

 

Hupun tai naamion kaksoismerkitys on kiinnostava: se piilottaa ja korostaa yhtä aikaa. Esiintyjäyksilö hälvenee, mutta katsojan päässä kysymys, kuka naamion takana on, voikin vahvistua.

Käytin katsojana naurettavan paljon energiaa siihen, että yritin tunnistaa esiintyjiä näyttämöltä. Miksi koin sen tiedon oleelliseksi? Ehkä siksi, että olen opetettu ja tottunut seuraamaan näyttämöltä ensisijaisesti tarinaa ja esiintyjien suoritusta. Jokin taiteen vastaanotossa mutkistui, kun en tiennyt, kuka minulle milloinkin esiintyi.

Onko sillä väliä, kuka esiintyjä maskin takana on? Voisiko Sapiensissa esimerkiksi esiintyä kuka hyvänsä koreografian osaava näyttelijä? Kyllä on, ei voisi. Jokaisella esiintyjillä on omansalaiset fyysiset ominaisuudet ja harvoin lavalle valitaan ihminen ainoastaan kasvojen perusteella. Anna Lipponen pitää mielenkiintoisimpana sitä, miten näyttelijän ajattelu näkyy nimenomaan kehossa. Kasvot piilossa esiintyjän energia ja tapa olla näyttämöllä korostuvat. Esiintyjä pääsee nimensä alta pois, kun katsoja katsoo esiintyjän tekemistä, ei esiintyjää näyttelemässä.

 

Suunnittelijoiden taide ottaa tilaansa

 

Teatterin katsojille näyttelijöiden ja ohjaajan merkitys on suuri. Tähän vaikuttaa se, keitä nostetaan markkinoinnissa keulanimiksi, keiden töitä esitellään ja arvioidaan kritiikeissä ja millainen ammattiosaaminen muutenkin tulee mediassa kirjoitetuksi auki. Viime vuosina on alettu puhua suunnittelijoiden taiteen nousemisesta näyttämötaiteissa. Tällä tarkoitetaan useimmiten sitä, että valo-, ääni-, lavastus-, puku-, video- tai muiden suunnittelijoiden taiteellinen rooli on teoksessa totuttua keskeisemmässä asemassa.

Teatteri on aina ollut suunnittelijoiden taidetta. Se on lähtökohtaisesti työryhmälaji.

Ryhmät, joita haastattelin tätä tekstiä varten, ovat kaikki hyvin suunnittelijakeskeisiä. Jalostamo2:n toiminta ei ole ohjaaja- tai näyttelijävetoista vaan suunnittelijalähtöistä. W A U H A U S on syntynyt halusta ja tarpeesta nostaa suunnittelijat samanarvoisiksi kreditoitaviksi kuin ohjaaja tai koreografi. Koska pitkä nimilista on hankala markkinoitava, sai Anni Kleinin ja Heidi Soidinsalon lisäksi Samuli Laineen, Jussi Matikaisen ja Jarkko Partasen kollektiivi nimekseen W A U H A U S. Myös Ars Erotican puku-, valo- ja tilasuunnittelusta vastannut Minttu Vesala oli teoksen suunnittelussa mukana alusta alkaen tiiviisti.

Suunnittelijoiden taiteessa tulee esiin uudenlainen tapa ajatella taiteen tekijyyttä.

Anna Cadia pohtii, että suunnittelijoiden taiteessa tulee esiin uudenlainen tapa ajatella taiteen tekijyyttä. Se poikkeaa merkittävästi perinteisestä, tarkkaan hiotusta ja aikataulutetusta tekotavasta, jossa suunnittelijat tuottavat ohjaajan näkemyksen ja tekstin tueksi elementtejä näyttämölle. Suunnittelijan taide -ajattelussa suunnittelu ei ole alisteinen muiden visioille, vaan itsenäinen palikka kokonaisuudessa, jota valmistetaan yhdessä, yhteisestä visiosta käsin.

Maailmansivut on puhuttu toisenlaisista tekemisen tavoista ja hierarkiattomuudesta teatterissa, mutta mitä aidosti tarkoittaisi, jos kaikki taiteelliset vastaavat olisivat autonomisia toimijoita? Kun kenenkään työ ei olisi alisteista toiselle? Miten se tapahtuisi? Katseet kääntyvät Teatterikorkeakouluun. Taiteilijat toivovat enemmän osastojen välistä tekemistä opiskeluaikaan, jotta ymmärrys eri taiteita ja vastuualueita kohtaan kasvaisi. Tärkeää olisi myös oppia taiteellisten prosessien alussa kommunikoimaan kunkin työryhmän pelisäännöistä ja tavoitteista. Työnkuva voi olla kitkatta autonominen, kun se on kaikille selvä.

Valtaosa katsojista valitsee teoksen joko näyttelijöiden tai ohjaajan, tutun näytelmäkirjailijan tai kiinnostusta herättävän kritiikin pohjalta. Harva menee katsomaan esityksiä esimerkiksi valosuunnittelijan tai lavastajan nimen perusteella. Tässä on taidejournalistien mahdollisuus: lahjakkaista suunnittelijoista pitäisi puhua ja leipoa tähtiä siinä missä ohjaajista ja näyttelijöistäkin!

Anni Klein huomauttaa, että nykyinen toimintakulttuuri ajaa lahjakkaita tekijöitä pois näyttämötaiteiden kentältä. Kun ei ole tilaa toteuttaa omaa taiteilijuuttaan laajasti eikä tehdystä työstä tule kreditoiduksi, siirtyvät kunnianhimoiset tekijät muille kentille kuten kuvataiteen, muodin tai elokuvan puolelle.

Lahjakkaista suunnittelijoista pitäisi puhua ja leipoa tähtiä siinä missä ohjaajista ja näyttelijöistäkin!

 

Rohkeaa, herkkää ja hidasta katsojaa ravitsemassa

 

Vaatiiko suunnittelijoiden taidetta korostava aika jotain uusia lukemisen tapoja yleisöltä tai kriitikoilta? Haastaako se meitä katsojina ottamaan uudenlaista lukutapaa tai suhdetta näyttämöön tai teatteriin taiteena?

Vaatii, sanoo skenografi Petri Tuhkanen. Tällä hetkellä vallalla on draamaa ja kirjallisuutta tunteva teatterikatsomisen ja -kritiikin eetos. Tuhkanen kaipaisi monipuolisempia lukutapoja näyttämöteoksille. Esimerkiksi visuaalisten taiteiden tuntemus korostuu aiempaa voimakkaammin tänä päivänä. Äänisuunnittelija Heidi Soidinsalo jatkaa samaa ajatusta: Eri elementtien vahvistuessa teoksista ja niiden seuraamisesta tulee kompleksisempaa. Teoksesta voi lukea useampaa tasoa, silloin kun eri palikat on ajateltu omina kaarinaan loppuun asti. Tekijät herkuttelevat ajatuksella, että voisivat lukea esityskritiikkejä, joissa puhuttaisiin ensisijaisesti vaikkapa teoksen tilasuunnittelusta tai äänimaailmasta.

Teatterin työryhmämäinen luonne pitäisi tuoda näyttämöä käsitteleviin teksteihin ja keskusteluihin vahvemmin mukaan. Suunnittelijat tai osa suunnittelijoista jätetään luvattoman usein teatterikritiikeissä mainitsematta, vaikka heidän ajattelunsa olisi näkyvää ja elimellistä teokselle. Anni Klein muistuttaa, että suunnittelijoiden taide on yhtä kuin teoksen esittämisen tapa. Tämän ymmärtäminen edellyttää katsojalta sellaista perustavanlaatuista tietoa, jota taidejournalistit voisivat tukea vahvemmin.

Nykyesitykset tarjoavat katsojille tulkinnan vapauden, johon liittyy oletus, että nämä ajattelevat omatoimisesti. Katsojilta ei voi vaatia, että nämä tuntisivat kaikki teoksen hyödyntämät viittauspisteet. Rohkeutta ajatella, sitä taiteellinen johtaja ja näyttelijä Anna Lipponen uskaltautuu vaatimaan yleisöiltä. Ohjaaja Anna Cadia summaa, että esityksiä ei tarvitse yrittää ymmärtää älyllisesti, mutta niihin voi suhtautua herkin aistein. Tätä taitoa tulisi ruokkia ja ravita taidepuheessa nykyistä enemmän.

W A U H A U S: Sapiens (2019). Kuva: Katri Naukkarinen

 

Maski osana suurempaa keskustelua

 

Anna Cadia pohtii, että esiintyjän identiteettipolitiikka on osa laajempaa yhteiskunnallista identiteettikeskustelua ja rakenteiden läpivalaisua. Kyseessä voi olla samanlainen rakenteiden tuuletus kuin esimerkiksi 2000-luvun alun innostus, jossa hylättiin juoni ja tehtiin fragmentaarisia dramaturgioita. Tänä päivänä käytössä on enemmän sekä keinoja että vaateita teatterin ja sen hierarkioiden tarkasteluun. Kysymykset ihmisen ja luonnon suhteesta ovat vahvasti esillä, samoin puhe vallasta ja sen käytöstä teattereissa. Cadia toivoo, että kyseessä on jonkinlainen iso rakenteellinen pohdinta, johon liittyy useita tulokulmia. Näistä yksi on esiintyjän peittäminen, kyseenalaistaminen, katsomisen hajottaminen ja perinteisen suhteen rikkominen siirtämällä katsetta toisaalle. Nämä kysymykset liittyvät laajempaan ajatukseen ihmisestä kaiken keskellä, osana sekä rakentamaansa kulttuuria että luontoa.

Mikä on ihminen, millainen on ihmisen ideaali ja miten se on muuttumassa? Ja mitä tämä kriisi tarkoittaa teatterille?

Anni Kleinin ohjaamissa teoksissa esiintyjien kasvojen hämärtäminen ja nauhoitettuun ääneen sidottu puhe on tuonut suunnittelijoita ja esiintyjiä riippuvaisemmiksi toisistaan. Teosten henkilöt ovat olleet erilaisista elementeistä rakentuvia ”hybridejä”. Klein näkee esittämisen tavan liittyvän posthumanistiseen ja uusmaterialistiseen keskusteluun, vaikkakaan silloin kun teossarjan ensimmäistä osaa alettiin tehdä, valintoja ei vielä osattu kiinnittää mihinkään ismiin. Tänä päivänä Klein kokee teostensa osallistuvan keskusteluun niin ihmisen kuin ihmisen kuvaamisen kriisistä. Mikä on ihminen, millainen on ihmisen ideaali ja miten se on muuttumassa? Ja mitä tämä kriisi tarkoittaa teatterille, taiteenlajille, jonka keskiössä on vuosisatojen ajan ollut ihminen?

 

Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja ja kulttuurituottaja.

 

Haastattelut

Anna Lipponen ja Petri Tuhkanen / Jalostamo2, 29.10.2019

Anna Cadia, 31.10.2019

Anni Klein ja Heidi Soidinsalo / W A U H A U S, 2.11.2019

 

Viitatut esitykset

Jalostamo2, ohjaus Riko Saatsi: Bestiario, 10.9.2019, liikehuoneisto Torikortteleissa, Helsinki

W A U H A U S: Sapiens, 11.9.2019, Kansallisteatteri, Helsinki

Anna Cadia: Ars Erotica, 29.9.2019, Uuden tanssin keskus Zodiak, Helsinki

 

 

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone