Suomi on tuhansien taidepalkintojen maa. Jos televisioiduissa gaaloissa jaettavat Jussit, Venlat ja Emmat jätetään laskuista, lienevät näkyvimpiä kaunokirjallisuudelle jaettavat palkinnot sekä taiteen valtiopalkinnot.

Palkintoja ja tunnustuksia jakavat lukuisat seurat ja säätiöt. Muiden muassa Suomen arvostelijain liittokin jakaa vuosittain Kritiikin kannukset ja punnukset merkittävästä taiteellisesta läpimurrosta.

Jokaisen jaetun palkinnon takana on raati, joskus myös esiraati, joka siivilöi ehdokkaat suuresta määrästä taidetta ja teoksia. Raadit koostuvat asiantuntijoista, jotka käyttävät aikaa teosten läpikäymiseen ja raadissa keskustelemiseen.

Olen ollut kahtena vuonna mukana Kritiikin kannusraadissa sekä kerran parhaalle näytelmätekstille jaettavan Lea-palkinnon esiraadissa. Kokemukseni mukaan raatityö edellyttää kentän haravoinnin lisäksi palkinnon merkityksen ja historian tutkimista.

Kun palkinto annetaan taiteilijalle, niin samalla taiteilija annetaan palkinnolle.

Kun palkinto annetaan taiteilijalle, niin samalla taiteilija annetaan palkinnolle. Palkittu taiteilija muuttuu osaksi palkinnon historiaa, mikä määrittelee palkinnon arvoa ja sitä, kenelle se vastaisuudessa jaetaan.

Omaan kokemukseeni perustuen: Kun Kritiikin kannusraadissa on keskusteltu palkittavasta taiteilijasta, on tosiasiassa puhuttu palkinnosta itsestään. On puhuttu siitä, miten palkittu muovaa palkinnon arvoa ja profiilia. Melkein kuin olisimme palkitsemassa itsemme valitsemallamme taiteilijalla.

 

* * *

 

Kriitikko Maija Jelkänen on myös toiminut Kritiikin kannusraadissa ja lisäksi Runeberg-palkintoraadissa. Kysyn häneltä, millä kriteereillä Kannukset hänen mielestään jaetaan ja miten hän kokee raatityöskentelyn käytännössä.

”Kritiikin kannukset myönnetään vuosittain ansiokkaasta suorituksesta tarkasteltavan jakson aikana, tai sitten taiteellisesta läpimurrosta”, Jelkänen sanoo. ”Palkinnon säännöt luovat raamin ja raadin tehtävä on löytää kriteerejä vastaava sisältö ja palkinnonsaaja.”

Sen lisäksi, että palkittava teos täyttää palkinnon kriteerit, siinä pitää yleensä olla jotain enemmän. Pelkkä rasti ruutuun ei riitä. Jelkäsen mukaan usein myös uuden näkeminen tai tapa käsitellä asioita ovat palkittaessa oleellisia.

”Palkitsemista pitää punnita myös suhteessa palkitsemisajankohtaan: teos voi resonoida yhteiskunnallisesti, vaikkei se tekisikään mitään taiteellisesti räjäyttävää”, Jelkänen huomauttaa.

Tietyllä tapaa raadin työ on juuri tätä: kokoontua yhteen ja louhia pimeydestä esiin timantteja.

Kritiikin kannusraadissa tarkastellaan koko taidekenttää. Se on mahdollista, koska raati muodostuu taiteen asiantuntijoista. Raatityössä huomaa, miten paljon kentällä on ns. hiljaista tietoa, tekijöitä ja ilmiöitä, joiden tunnistaminen edellyttää oikeanlaisia verkostoja ja tietoa. Tietyllä tapaa raadin työ on juuri tätä: kokoontua yhteen ja louhia pimeydestä esiin timantteja.

”Monet taideinstituutiot ovat murroksessa, kuten vaikka kustantaminen. Siksi esimerkiksi lavarunoilijoiden, spoken wordia tai kirjallista esitystaidetta tekevien tuotantoa saattaa joutua etsimään Instagramista, Vimeosta, Soundcloudista tai vaikka baarista”, Jelkänen sanoo.  ”Toki toiveena on myös, että raati onnistuisi löytämään jonkun suurelle yleisölle vielä tuntemattoman taiteilijan ja nostamaan hänet esiin.”

 

* * *

 

Vuosittain helmikuussa jaettavan Runeberg-palkinnon esi- ja palkintoraadeissa on edustajat Suomen Kirjailijaliitosta ja Suomen arvostelijain liitosta. Kolmas edustaja on Uusimaa-lehden nimeämä kirjallisuuden ammattilainen: tutkija, toimittaja tai kirjailija.

Tänä vuonna Runeberg-palkinnon esiraati julkaisi ensimmäistä kertaa palkintoehdokkaista niin kutsutun longlistin eli pitkän listan, joka kattoi yhteensä 18 teosta. Niistä samainen esiraati valitsee 5-8 lopullista shortlistille päätyvää teosta. Raadin puheenjohtaja Sinikka Vuola kertoo ehdottaneensa raadille pitkän listan julkaisua lokakuussa.

”Raatiin saapui 242 teosta, ja 5-8 ehdokkaan nimeäminen suoraan niistä tuntui melko väkivaltaiselta ajatukselta”, Vuola sanoo. ”Olisi hienoa, jos pitkän listan julkaiseminen vakiintuisi Suomessakin.”

Raadin puheenjohtaja Sinikka Vuola kertoo ehdottaneensa raadille pitkän listan julkaisua lokakuussa.

Vuolan mukaan raati lukee seuraavaksi pitkälle listalle valittuja teoksia toisiaan vasten eli raatityö siirtyy käytännössä uuteen vaiheeseen. Liki kahden ja puolensadan teoksen luku-urakka hoitui Vuolan mukaan häneltä ja muilta raatilaisilta päivittäisellä lukemisella. Kirjat kulkivat mukana myös matkoilla.

”Etenkin loppuvaiheessa aloitin päivän luku-urakan varhain aamulla heti herättyäni”, Vuola toteaa.

Shortlistille valituista ehdokkaista palkinnon voittajan valitsee erillinen palkintoraati. Maija Jelkänen on toiminut Runeberg-palkintoraadissa vuonna 2019 ja esiraadissa 2017, joten myös hän on tullut käyneeksi läpi vastaavan luku-urakan.

”Olen kuullut, että joskus esiraadissa luettava on jaettu raatilaisten kesken, mikä mahdollistaa sen, että kullakin jäsenellä on vähemmän luettavaa ja hän ehtii syventyä lukemaansa paremmin”, Jelkänen sanoo. ”Olen kuitenkin iloinen, että silloin kun olin esiraadissa, urakka hoidettiin raskaimman kautta siten, että kaikki lukivat kaiken. Sillä tavoin jokainen teos sai käytännössä kolme vastaanottoa.”

”Siinä tullaan aina kuitenkin siihen omaan lukukokemukseen, omaa odotushorisonttiin ja omaan makuun”, Jelkänen lisää. ”Kun meitä oli kolme ihmistä, jotka lähestyivät kirjoja eri tavoilla ja omista ammatillisista kulmistaan, tulkintahorisontti avartui ihmeesti.”

Käytännössä Runeberg-palkinnon saaja läpäisee siis yhteensä kuuden kirjallisuuden ammattilaisen seulan, kun lasketaan yhteen esiraati ja palkintoraati.

Se, miten kriitikkona jäsennän teoksia, ei kovin paljon poikkea siitä, kuinka käsittelen kirjoja raatilaisena.

Jelkänen kertoo tehneensä luku- ja ajattelutyönsä aikana muistiinpanoja lukemistaan teoksista. Hän sanoo kirjoittamisen olevan eräänlainen ajattelemisen tapa, jonka avulla teoksia ja niiden olevaisuutta ja maailmanjärjestystä voi jäsentää ja tulkita.

”Minulla on sellainen optimistinen ajatus, että taideteoksissa olevat elementit olisivat jollakin tavalla poeettisesti tai temaattisesti perusteltuja. Kirjoittaessa tulee käytyä läpi aika järjestelmällisesti, millainen kieli, minkälainen rakenne ja muoto teoksessa on”, Jelkänen luettelee. ”Se, miten kriitikkona jäsennän teoksia, ei kovin paljon poikkea siitä, kuinka käsittelen kirjoja raatilaisena. Raadissa saa sitten altistaa omat havainnot keskustelulle.”

 

* * *

 

Minkälaiset teokset saavat palkintoja? Pohtimisen arvoista on, suosiiko usean jäsenen väliseen keskusteluun perustuva taiteen käsittelytapa tietynlaisia teoksia. Tekeekö se oikeutta esimerkiksi uhmakkaalle ja provokatiiviselle taiteelle, tai rajatulle yhteisölle suunnatulle taiteelle? Onko lopputulos aina vain laimea kompromissi?

Galleristi-kuraattori Veikko Halmetojalla on pitkä tausta taideraadeissa. Hän on toiminut 2000-luvun alussa Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon palkintoraadissa, jonka jälkeen hän on ollut jakamassa Kouvolan kaupungin kuvataidepalkintoa sekä useampana vuonna Kritiikin kannuksia. Hän muistuttaa, ettei esimerkiksi Kritiikin kannuksilla palkita niinkään teosta, vaan sen tekijä.

”Vaikka Ilja Lehtinen palkittiin viimeksi Elinvoima-esityksen käsikirjoituksesta, niin silti koen, että palkitsimme nimenomaan Ilja Lehtisen eikä sitä teosta”, Halmetoja täsmentää.

Halmetojan mukaan esittävissä taiteissa, kun joku palkitaan, niin taustalla on usein suuri määrä muitakin taiteilijoita, jotka toimivat saman esityksen tiimoilta.

”Silloin pitää pystyä irrottamaan se yksilösuoritus siitä ja tietysti näkemään, mitä se henkilö on tehnyt aikaisemmin, onko tämä hänelle jonkinlainen läpimurto esimerkiksi.”

Taiteellisen läpimurron määritteleminen onkin toistuva puheenaihe Kritiikin kannusraadissa, Halmetoja lisää.

”Keskustellaan siitä, missä määrin se tarkoittaa läpimurtoa yleiseen tunnettavuuteen ja missä määrin on kyse siitä, että henkilöllä itsellään on tapahtunut taiteessaan jokin murros tai uuden löytäminen.”

 

* * *

 

Käytännössä Kritiikin kannusraati toimii Halmetojan mukaan niin, että raadin jäsenet ehdottavat mielestään potentiaalista palkintoehdokasta. Lisäksi ehdotuksia otetaan vastaan raadin ulkopuolisilta SARVin jäseniltä. Niitä ei kommentoida, mutta ne käsitellään kokouksissa.

Raadissa työskentelevien jäsenten välisiä kohtaamisia Halmetoja kommentoi toteamalla, ettei raati koskaan pääse aloittamaan kovin puhtaalta pöydältä, sillä yleensä raatilaiset ovat jo entuudestaan tuttuja keskenään. Toisinaan sukupolvien väliset erot kuitenkin värittävät työskentelyä.

”Varsinkin vanhemmissa sukupolvissa on kokeneita raatityöntekijöitä ja niin sanottuja kulttuurivaikuttajia, jotka uskaltavat helpommin olla äänessä”, Halmetoja sanoo. ”Osittain se johtuu siitäkin, että itsensä ehkä enemmän kulttuurityöläisiksi mieltävä nuorempi polvi antaa sen tapahtua.”

Mikä vaikutus tällä on raatityöhön?

”Tietysti on havaittavissa sitä, että joihinkin populaarikulttuurin osa-alueisiin suhtaudutaan nihkeästi edelleen”, Halmetoja vastaa. ”Kyllä jännityksellä odotan sitä hetkeä, kun populaarimusiikin piiristä joku voittaa kannukset.”

Paradoksaalisesti Halmetoja kokee vaikeimmaksi tehdä Kritiikin kannusraadille ehdotuksia kuvataiteesta, jonka piirissä hän itse toimii.

Paradoksaalisesti Halmetoja kokee vaikeimmaksi tehdä Kritiikin kannusraadille ehdotuksia kuvataiteesta, jonka piirissä hän itse toimii. Sen sijaan nykytanssista, teatterista ja jonkun verran musiikistakin on helpompi ehdottaa raadille katsastettavia teoksia.

”Olen kuratoinut isoja näyttelyitä ja Suomi on niin pieni maa, että melkein jokainen ehdokas on ollut jossain kuratoimassani näyttelyssä”, Halmetoja sanoo.

Tästä huolimatta raadissa nousee usein esiin myös kuvataiteen puolelta sellaisia nimiä, jotka eivät ole Halmetojalle entuudestaan tuttuja. Ylipäätään Halmetoja sanoo raatityöllä olevan paljon apua kuratoinnille.

”Kun kokoan näyttelyitä, niin näen hirveän tärkeänä, että hahmotan muitakin ajankohtaisia taiteenlajeja. Esimerkiksi Emilia Kokon taidetta on vaikea karsinoida ja se sopii mielestäni myös kuvataidenäyttelyihin.”

 

* * *

 

Niin itsestään selviltä kuin taidepalkintojen olemassaolo tuntuukin, on taiteen ja palkitsemisen suhde jossain määrin jännitteinen. Väistämättä esiin nousee kysymyksiä taiteen arvon mitattavuudesta, vaikuttavuuden kriteereistä ja ylipäätään siitä, miten asettaa uniikkeja teoksia paremmuusjärjestykseen.

Taiteellisen problematiikan lisäksi taidepalkintoihin liittyy myös taiteen kentän rahoitusta ja rakennetta koskevia ongelmia. Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Paula Tuovinen, joka on itsekin taiteilija, on sitä mieltä, etteivät Suomessa jaettavat taidepalkinnot juurikaan eroa taiteen apurahoista – ja se on ongelma.

”Apurahat koetaan kentän arvostuksena, melkein kuten palkinnot. Mielestäni apuraha ja palkinto eivät siis merkittävästi eroa toisistaan”, Tuovinen sanoo.

Tuovisen mielestä taiteilijoiden apurahat eivät anna riittävästi sellaista vaikutelmaa, että taide olisi tässä yhteiskunnassa tärkeää. Se johtuu siitä, että apuraha ei ole palkkaa, jota maksettaisiin taiteellisen työn tekemisestä ja ne ovat yksinkertaisesti niin pieniä. Kansalaisetkin mieltävät apurahat helposti jonkinlaisena ”helppona” rahana, jota vastaan saa ”hömpötystä”. Sama pätee suurimpaan osaan palkinnoista.

Tuovisen mielestä palkintosummien tulisikin olla isompia, jotta palkinto todella olisi palkinto.

”Myös erilaiset valtion jakamat taidepalkinnot ovat menettäneet sen merkityksen, mikä niillä joskus ehkä oli. Niitä jaetaan lukuisia ja edelleen taidealakohtaisesti ja ne ovat hyvin pieniä ja siksi ne ovat mielestäni inflatoituneet”, Tuovinen sanoo. ”Jos ajattelen sitä, mikä muilla yhteiskunnan sektoreilla mielletään palkinnoksi, niin esimerkiksi teknologian puolella jaettava Millenium-palkinto on miljoona euroa. Taiteessa se on noin 14 000 euroa, joka vastaa alle vuoden apurahaa.”

Tuovisen mielestä palkintosummien tulisikin olla isompia, jotta palkinto todella olisi palkinto ja sillä olisi huomioarvoa.

”Jotta palkinto olisi palkinto, sen täytyisi erottua normaalista palkitsemisesta eli palkasta. Se ei voi olla se jokunen tuhat euroa, mikä pitäisi saada taiteilijan työstä muutenkin. Sen pitäisi olla jollakin tapaa merkittävämpi. Sillä pitäisi saada jotain aikaiseksi niin, ettei se mene heti johonkin sähkölaskuun tai velkoihin”, Tuovinen sanoo.

Jos esimerkiksi Valtion taidepalkinto jaettaisiin tietyin väliajoin vain yhdelle taiteilijalle tai ryhmälle kerrallaan, tulisi Tuovisen mukaan kenttä haravoitua tarkemmin läpi. Hän uskoo, että siten myös marginaalisemmat ja poikkitaiteelliset alat tulisivat tasavertaisemmin edustetuiksi, kun kenenkään ei tarvitse fakkiutua jokaisen perinteisen taiteenalan palkitsemiseen.

Samalla yksittäisen palkinnon arvo kasvaisi sen sijaan, että jaettaisiin loputtomasti pieniä muutaman tonnin palkintoja.

”Kokonaisuudessaan ongelma on, että aivan liian usein korkeakoulutetuille taiteilijoille maksetaan työstä erinäisinä apurahoina ja lisäksi pikku palkintoina. Se on yhteiskunnallisesti huono ja epäyhdenvertainen systeemi”, Tuovinen sanoo.

 

* * *

 

Koska Suomessa jaettavien taidepalkintojen määrä on suuri ja kenttä melko pieni, pääsee varmasti moni kentän toimija halutessaan osallistumaan johonkin palkintoraatiin. Muun muassa Suomen arvostelijain liiton jäsenillä on paljon edustuksia raadeissa. Se kertoo siitä, että kriitikoiden ammattitaitoon ja näkemykseen luotetaan. Oman kokemukseni mukaan kriitikoilta odotetaan kykyä katsoa kenttää laajalla perspektiivillä ja taitoa sanoittaa näkemäänsä.

Raatityö on tärkeää myös kriitikoille itselleen. Maija Jelkänen puhui haastattelussaan omien havaintojen altistamisesta keskustelulle. Se onkin keskeinen osa raatityötä. Raadissa joukko asiantuntijoita pääsee keskustelemaan luottamuksellisesti nimenomaan taiteen sisällöstä. Kiinnostavaksi keskustelun tekee se, että sillä on konkreettinen päämäärä, palkitseminen. Se rajaa, ja toisaalta pakottaakin jäseniä ravistelemaan käsityksiään, mieltymyksiään ja ennakkoluulojaan ja vertaamaan niitä muihin. Raadin on onnistuttava määrittelemään arvojensa mukaiset ”hyvän taiteen” kriteerit siten, että kaikki voivat seistä niiden takana. Siksi raatityössä usein tuntuu, että puhe kääntyy teoksista raatiin itseensä. Kun puhumme taiteesta, puhumme itsestämme taiteen kautta.

Raatityössä usein tuntuu, että puhe kääntyy teoksista raatiin itseensä.

Kuten mikään, ei raadinkaan tekemät päätökset ilmaise absoluuttista totuutta taiteesta ja sen laadusta. Ainakin itselleni on ollut tärkeä muistaa raadin hetkellisyys. Ajalliset puitteet rajaavat sekä ehdokaslistaa että päätöksentekoa.

Veikko Halmetoja kutsui haastattelussaan raatia hauskasti ”sosiaaliseksi kokeiluksi”. Mielestäni se on osuva kuvaus raatityöstä. Raati ei ole enempää tai vähempää kuin joukko ihmisiä pyrkimässä saavuttamaan hetkellisen yksimielisyyden taiteellisesta laadusta. Sanon ”hetkellisen”, koska en usko siinä asiassa olevan muunlaisia yksimielisyyksiä: jos sama raati kokoontuisi samojen teosten äärelle jonain toisena ajankohtana, se saattaisi päätyä eri lopputulokseen riippuen siitä, mitkä asiat ovat sillä hetkellä pinnalla yhteiskunnassa ja jäsenten yksityisessä elämässä.

Yksi asia kuitenkin toistuu samanlaisena vuodesta ja raadista toiseen: valinta on aina vaikea, mutta päätös silti yksimielinen. Raadin jäsenten vastuulla on, ettei muunlaisia päätöksiä pääse syntymään. Mahdotonta? Ehkä, mutta toisaalta juuri siinä on raatityön ydin: tehdä mahdottomia päätöksiä.

 

Kirjoittaja on toinen dialogimuotoista kritiikkiä kokeilevan Seiskan pojat -hankkeen kriitikoista.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone