Alva Noë:

Omituisia työkaluja – taide ja ihmisluonto (Strange Tools. Art and Human Nature, 2015)

Suom. Tapani Kilpeläinen

Niin & näin 2019, 329 s.

 

Alva Noën aiemmasta tuotannosta lienee syytä mainita Action in Perception (2004), jossa hän hahmottelee enaktiivista havainnon teoriaa. Jos ’teorialla’ tarkoitetaan kattavuutta tavoittelevaa selitysmallia, termi ei liene kaikkein osuvin, mutta mikäpä estäisi Noën edustamaa verrattain tunnustelevaa lähestymistapaa vaikuttamasta siihen, miten miellämme sellaiset näköaistin metaforiset laajentumat kuin ’teoria’ (kreikan sanasta theorein, katsoa) tai ’näkökulma’.

Kognitiotieteen ja mielenfilosofian enaktivistinen suuntaus nimittäin pyrkii näyttämään, miten mielen toiminnot ja ”sisällöt” – kuten havainnot – ovat kietoutuneet organismin toimintaan ympäristöissään ja rakentuvat tässä prosessissa. Tiivistetysti: havaitseminen on tekemistä. Tapamme asettaa näköaisti ja erityisesti tietyt näkemisen tavat muiden aistien ja etenkin tuntoaistin edelle on Noën näkemyksen mukaan ollut omiaan hämärtämään sitä, mistä aistitoiminnoissa on varsinaisesti kyse.

Omituisia työkaluja tarttuu rohkeasti kysymykseen taiteen olemuksesta ja merkityksestä ihmislajille.

Keskeinen inhimillinen elämänalue, jolla tekeminen tulee julki kokemisena ja kokemus saa (en)aktiivisen luonteen, on taide. Noën vastikään suomennettu Omituisia työkaluja – taide ja ihmisluonto tarttuu rohkeasti kysymykseen taiteen olemuksesta ja merkityksestä ihmislajille. Eräs kirjan ydinteeseistä on, että taide ja filosofia ovat olennaisesti samanlaisia käytäntöjä, tai kuten Noë toteaa, ”käytäntöjä, jotka minun sanastollani ilmaisten suuntautuvat kohti kirjoittamisen keksimistä” (s. 6).

Edellä siteeraamani esipuheen cliffhanger kenties saa odottamaan oppineita viittauksia ranskalaisiin poststrukturalisteihin, mutta Noë, jonka filosofiset juuret (erotukseksi erityistieteellisistä) ovat pikemminkin pragmatismissa, Wittgensteinin myöhäiskaudessa ja Merleau-Pontyn havaintofenomenologiassa, pitää teoreettisen viitekehyksensä verrattain kevyenä. Sen varaan hän rakentaa taidefilosofisen tutkielman, joka on samaan aikaan sekä esseistinen että vääjäämättömässä luonnosmaisuudessaankin sangen selkeälinjainen ja iskevä.

Alva Noë toimii filosofian professorina Kalifornian yliopistossa (Berkeley), mutta helpon luokiteltavuuden akateemista iloa teos ei lukijalleen suo, monenlaisia muita iloja kylläkin. Omituisia työkaluja on paitsi filosofinen alkuperäisteos myös yleistajuinen esitelmä ja eräänlainen manifesti, laajalle ja monitaustaiselle yleisölle suunnattu keskustelunavaus.

Taide näyttäytyy filosofian tapaan yhteisenä tehtävänä.

Muistelot tekijän kasvuvuosista taiteen ja taiteilijoiden ympäröimänä toimivat lisäpainona, kun teos valmistautuu sukeltamaan taidefilosofian syviin vesiin yhtä lailla poetiikan kuin (teoskeskeisen ym.) estetiikan kautta, toisin sanoen kysymään taiteen mieltä ja tehtävää tavalla, jossa taiteilijan tai taiteilijaksi aikovan ja taiteentutkijan äänet ovat enimmän aikaa sulautuneina yhdeksi. Taide näyttäytyy filosofian tapaan yhteisenä tehtävänä.

Kaikkein innostavinta Omituisissa työkaluissa onkin minusta se, kuinka huolettoman vakavasti Noë vaikuttaa ottavan kysymyksen siitä, mitä järkeä taidetta on ylipäätään tehdä. Ilahtumiseni taustalla kieltämättä väikkyvät omat kiusalliset muistoni siitä, miten aikoinaan ylioppilaskirjoituksissa osoitin sivistymättömyyteni ja keskenkasvuisuuteni viisastelemalla taiteen tarkoituksesta.

Noën esseetyyli on tuttavallisen jutusteleva. Edes käännöksessä taajaan toistuva ”pointti” ei tunnu sitä vasten niin häiritsevältä kuin miltä se tikun nokkaan nostettuna näyttää. Voi kuitenkin kysyä, onko teoksen tyylirekisteri siinä kehiteltyjen ajatusten kannalta täysin tarkoituksenmukainen: vaikka kirjan tarjoamat näkökulmanvaihdokset vaativat onnistuakseen reipasta humanismin ja antihumanismin kaikukammioitten tuulettamista, huomaan aavistelevani, ettei Noën tässä teoksessaan käyttämä sanasto välttämättä ole niin plastista ja ilmaisuvoimaista kuin aihe vaatisi.

Yleiskatsauksellisuuteen pyrkivässä ja mahtipontisiakaan analogioita kaihtamattomassa ihmisluonnon hahmottelussaan Noë lähestyy eräänlaista romanttista luonnontiedettä. Hän aloittaa kuvailemalla äidin ja lapsen vuorovaikutusta imetystilanteessa ja käyttää sitä esimerkkinä yksinkertaisesta teknologiasta ja tavasta, jolla toiminta organisoi ihmisen (vaikka ja osin juuri siksi että rinnan ja pullon erot ovat ilmeiset, suomennoksessa käytetty ”rintaimetys” on omissa korvissani pleonasmi).

Noën mukaan kaikki kulttuuriin ja teknologiaan lukeutuva, niin kuin kieli, näkeminen, tanssi ja oikeastaan kaikki, mitä taide esittää ja käsittelee, on olennaisilta osin vastaavalla tavalla organisoitunutta ja organisoivaa – ja kuten rohkenen tulkita, olemuksellisemmin spontaanisti järjestyvää kuin esim. institutionaalisesti tai normatiivisesti järjestettyä. Noë huomauttaa myös, että ihminen on tämän organisoi(tu)misen objekti pikemmin kuin subjekti.

Ihmisen on vääjäämättä kehitettävä taiteen tapaisia metateknologioita.

Noë näkee ihmisen lähtökohtaisesti teknologisena olentona, organisoituneen toimintansa ja tottumustensa tuotteena, joka ei kuitenkaan aina kykene orientoitumaan toisessa luonnossaan. Niinpä ihmisen on vääjäämättä kehitettävä taiteen tapaisia metateknologioita: ”Valmistamme omituisia työkaluja tutkiaksemme itseämme.” (s. 47)

Teoksessa avoimiksi jäävät kysymykset liittyvät ennen muuta siihen, että Noë sekä pitäytyy ylihistorialliseen näkökulmaan että jättää tarkoituksellisesti luonnon ja kulttuurin rajan sumeaksi.

Näin hän onnistuu rajaamaan ulkopuolelle varsinaisen sosiaalisen organisoitumisen koodeineen, säännöstöineen ja hierarkioineen ynnä kysymyksen siitä, miten taide toimii suhteessa näihin. Tällä tavoin kesken jäävän puheenvuoron voi varmasti tulkita ilmentävän jännittävän anarkistista tai kukkaislapsimaista asennetta, mutta päädyn muistuttamaan itseäni siitä, että kysymystä taiteen paikasta yhteisöissä ja yhteiskunnassa käsitellään lukemattomissa muissa kirjoissa.

Omituisia työkaluja on toteutettu suomeksi hillityn huolitellusti kirjan levollista kantta ja harvinaisen viehättävää takakansitekstiä myöten.

 

Kirjoittaja on runoilija.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone