Art is the greatest game, the supreme entertainment, because you discover the game as you play it. There is only one rule, as we learn in Orphée: Astonish us! In all art we look and listen for what we have not experienced quite that way before. We want to see, to feel, to understand, to respond a new way.

– Pauline Kael

 

Tämänvuotisen Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaalin yhteydessä järjestettiin 22.9.2019 Bio Rexissä kriitikko Helena Yläsen (1943–2018) kunniaksi ja muistoksi keskustelutilaisuus ”Mitä Helena sanoisi?”

Keskustelemassa olivat Yläsen entiset työtoverit, YLE Kulttuurin tuottaja Kati Sinisalo ja Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Veli-Pekka Lehtonen sekä keskustelun moderaattorina toiminut, Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin toiminnanjohtaja Anna Möttölä.

Ennen keskustelua festivaaleilla nähtiin elokuva What She Said: The Art of Pauline Kael (2019), dokumentti Pauline Kaelista (1919–2001), yhdysvaltalaisen elokuvakritiikin ikonisesta nimestä.

 

* * *

 

Mitä kaipaat Helenan kirjoittajanäänessä? Ja miksi olet jäänyt sitä kaipaamaan?

 

Kati Sinisalo: Ehkä tuo kysymys jo itsessään vastaa esittämäänsä kysymykseen: Juuri sitä ääntä. Helenalla oli oma ääni, eikä ole toista samanlaista. Ei ollut, eikä ole. Jos sitten miettii, mistä se ääni koostuu, mikä siitä teki niin ainutlaatuisen, tai sellaisen jota kaipaa, niin varmasti löytyy monta erilaista osatekijää. Ensinnäkin Helena oli aivan erinomainen, suorastaan loistava kirjoittaja. Hän todella hallitsi sanankäytön. Toiseksi: hän oli vankka journalisti, hänellä oli toimittajaneetos. Ja samalla hän oli harvinaisella tavalla ja nimenomaisesti kriitikko. Helena todella rakasti elokuvaa. Lisäksi hän suhtautui maailmaan ymmärtäjän ja tiedonetsijän roolissa. Samalla tavalla hän suhtautui elokuviin: hän halusi ymmärtää, hän etsi aina tietä näkemänsä elokuvan äärelle.

 

Veli-Pekka Lehtonen: Itse olen saanut huomata välillä, että olen yrittänyt jopa matkia Helenan tyyliä. Se nyt ei tietenkään onnistu, mutta yritystä on ollut. Helena oli ns. kynämies, tai kynänainen, vertaansa vailla. Kirjoittaminen on ajattelua, totesi Pauline Kael tuossa äskeisessä dokumentissa. Se oli hieno tiivistys aiheesta.

Joskus sata vuotta sitten elokuvaohjaaja Rouben Mamoulian luetteli kolme seikkaa, jotka hänen mielestään tekevät hyvän elokuvakriitikon. Kriitikon pitää olla elokuvan ystävä, ei sen vihollinen. Ei siis tekijöiden ystävä, vaan elokuvan taiteena. Lisäksi pitää pystyä säilyttämään lapsenomainen innostus tarinoihin. Kolmanneksi pitää ymmärtää myös itse elokuvien tekemistä: pitää tietää miten niitä tehdään ja tajuta miten tarina elokuvassa syntyy. Helenassa oli kaikki nämä kolme piirrettä – plus se neljäs, jota Mamoulian ei osannut huomioida: hyvä kirjoittaminen.

Hän todella hallitsi sanankäytön.

Anna Möttölä: Myös minulle tärkeintä Helenan äänessä on hänen taitonsa kirjoittaa. Luen usein Helenan kirjaa Sata parasta elokuvaa – ja kymmenen kehnoa kaupan päälle (2005), jonka Kati yhdessä Helenan kanssa kokosi Helenan kritiikeistä hänen eläkkeelle siirtymisensä aikoihin. Tietysti muistan myös muuten hänen arvioitaan, ja joskus olen törmännyt sellaiseen asiaan, että muutamassa tekstikappaleessa Helena onnistuu sanomaan jostain elokuvasta niin hienosti ja tiiviisti – suomen kielen pysyessä hänellä täydellisesti hallussa – jotain sellaista, mitä itse en ole onnistunut tavoittamaan, vaikka samasta elokuvasta olen samaa asiaa yrittänyt selittää parikin sivua. Tuollaisesta saattaa herätä epätoivon hetkiä, mutta Helena ei haluaisi tällaista kuulla: hän halusi innostaa.

Uskon, että Helenan viesti nuoremmalle kirjoittajapolvelle olisi: suhteen elokuvaan taiteenlajina on hyvä olla rakastava. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että jos joku tekee jotain ihan hirveää kuraa, siis rikoksen rakastamaasi taiteenlajia vastaan, mitään sellaista pitäisi hyväksyä. Minusta tuntuu, että Helena meni aina pressinäytökseen avomielin ja innoissaan. On varmasti tuhansia ja tuhansia elokuvia, jotka ovat välittyneet suomalaiselle yleisölle hänen katseensa kautta. Tietenkin joskus sattuu tuollaisessa eteen se huonokin päivä.

 

Millaisia yhtäläisyyksiä tai eroja näet Helenassa suhteessa Pauline Kaeliin?

 

Veli-Pekka Lehtonen: Vaikka Helena oli suuren lehden kriitikkona tietenkin vallankäyttäjä, niin en koskaan näkisi häntä aivan samanlaisena vallankäyttäjänä kuin oli Pauline Kael. Ja muistan Helenan paljon suurempana humoristina kuin Kael tuossa dokumentissa näyttäytyi. Toisaalta yhteistä heille oli se, että heillä oli taito löytää. Kriitikon työn suurimpia, antoisimpia hetkiä on löytää joku leffa, joka on valtavan hieno, ja yrittää sitten päästä sen elokuvan tasolle. Tämähän Helenalta onnistui, ja ylikin. Kumpainenkin kriitikko löysi hienoja teoksia ja tekijöitä, joita sitten nostivat voimakkaasti esiin. Kuten Helena esimerkiksi Aki Kaurismäen.

 

Kati Sinisalo: Kael oli mukana ns. Uuden Hollywoodin nousussa. Hän lähti ajamaan amerikkalaisen uuden aallon elokuvan asiaa. Helena rakasti tätä samaa uutta amerikkalaista elokuvaa, mutta tuli kriitikkona myöhemmin kehiin. Helena teki kuitenkin Suomessa vastaavanlaisen liikkeen: aivan ensimmäisten joukossa hän näki Kaurismäkien ja erityisesti Aki Kaurismäen arvon. Valehtelijasta (1981, ohj. Mika Kaurismäki) alkaen Helena kirjoitti todella ymmärtäviä kritiikkejä tästä uudenlaisesta Suomi-elokuvasta. On itse asiassa ollut yllättävää tajuta se, miten Helenalla Kaurismäkien arvostus on ollut sellaista, että hän oli jopa oppositioasemassa Hesarin yleisen linjan kanssa. Ymmärtääkseni Helsingin Sanomien johto ei ollut lainkaan ilahtunut siitä, että Helena ymmärsi ja ajoi heidän asiaansa.

Olen samaa mieltä Veli-Pekan kanssa, että huumorintajua Helenalla oli todella paljon. Helena oli myös haltioituja, hän intoutui ja innostui toisinaan aivan valtavasti, sai todella siivet ja lähti lentoon. Sain häneltä välillä aivan hurmioituneina puhelinsoittoja jostain Cannesista tai vastaavilta elokuvafestivaaleilta.

 

Anna Möttölä: Helenalla oli kohtalaisen laaja Paulina Kael -kirjakokoelma, jonka kiitollisena perin häneltä. Kealin ehkä kuuluisin teos on I Lost It at the Movies -kokoelma vuodelta 1965. Tässä kirjassa on luku, jonka nimi on ”Is there a cure for film criticism”, ja täältä Helena on alleviivannut pari lausetta, jotka kuuluvat näin: ”Art is the greatest game, the surpreme entertainment. […] There is only one rule, as we learn in Orphée: astonish us.” Minusta tuntuu, että tämä sitaatti kuvastaa hyvin sitä, mitä Helena etsi elokuvista elokuvakritiikkiä kirjoittaessaan.

 

Oliko Helena liian kiltti suomalaiselle elokuvalle? Saako elokuvakriitikolla olla omia selkeitä suosikkeja?

 

Veli-Pekka Lehtonen: Jatkan vielä tuosta Helenan ja Kaurismäkien yhteydestä. Vielä 1980-luvun puolivälissä elokuvan ammattilehdistä löytyy – olikohan kyseessä Kinolehti – laajoja artikkeleita, joissa oltiin huolestuneita siitä, että suomalainen elokuva on menossa Kaurismäkien suuntaan. Heidän valta-asemaansa pelättiin siinä mielessä, että suomalainen elokuva menettää katsojat. Helena sen sijaan puolusti heitä, ja itse asiassa hän myös kuratoi Kaurismäkien kansainvälistä uraa alkuun valikoidessaan suomalaisia elokuvia Lyypekin elokuvapäiville. Sitä kautta Kaurismäet pääsivät Berliiniin, ja sieltä Cannesiin.

 

Kati Sinisalo: Ei kai kriitikko oikein voi sille mitään, että hänellä on suosikkeja. Objektiivinen kriitikkous on aika vaikea käsite. Mutta oliko Helena liian kiltti kotimaista elokuvaa kohtaan? Kun itse toimin elokuvatoimittajana ja -kriitikkona, muun muassa Hesarissa, kirjoitin lopulta tosi vähän kotimaisesta elokuvasta. Se ei ole pienessä maassa helppoa, ymmärrän sen vaikeuden. Helena osasi asian, sillä hän oli luonteeltaan ymmärtäjä. Hän todella yritti ymmärtää, ja sitten kun hän ymmärsi, että joku tapaus on ihan toivoton, niin kyllä hän silloin antoi myös sen sanan säilän viuhua. Toisaalta silloin kun tähdet tulivat elokuva-arvosteluihin, Helena koki tällaisen numeraalisen arvostelun loukkaavana. Niinpä Helena antoi niitä mieluummin liikaa kuin liian vähän.

 

Anna Möttölä: Uskoisin tässä vaikuttaneen sen, että Helenan mielestä suomalainen elokuva oli lähtökohtaisesti jollain lailla kiinnostavaa – tai ainakin sen pitäisi olla kiinnostavaa. Että siinä on jotain meistä suomalaisista. Eihän Helena tosiaan aina ollut myötämielinen, esimerkkinä vaikkapa Pedon merkki (1981, ohj. Jaakko Pakkasvirta). Samoihin aikoihin valmistui Kaurismäkien Saimaa-ilmiö (1981), jonka Helena taas otti hyvin myötämielisesti vastaan. Kun Helenalta sitten kysyttiin, miksi Saimaa-ilmiö on niin hyvä, mikä sen tarkoitus on, vastasi Helena: ”No, en mä usko että sillä mitään muuta tarkoitusta on kuin sanoa, että suomalainen rock’n’roll on hyvää.” (Haastattelu löytyy Yle Areenasta.) Juuri tässä tulee esiin se, että Helena osasi löytää aina teoksesta sen yksinkertaisen ansion. Hän oli hyvä näkemään saavuttaako elokuva sen, mitä se lähtee hakemaan.

 

Kati Sinisalo: Helenalla oli myös hyvä tutka teeskentelyyn. Uskon, että se oli yksi niitä kantavia piirteitä hänessä ihmisenä ja varmasti myös toimittajana ja kriitikkona. Teeskentely ei miellyttänyt häntä yhtään, ja hän oli aika tarkka sen suhteen, siis myös taiteellisen teeskentelyn suhteen.

 

Helena Ylänen Cannesissa 2001. Kuva: Kati Sinisalo

Millainen Helena oli vallankäyttäjänä? Miten hän siihen suhtautui?

 

Veli-Pekka Lehtonen: Minusta hän käytti valtaansa vastuullisesti, mutta saattaahan jokainen tehdä myös virhearvioita. Näyttää Pauline Kaelkin tehneen muutamia merkittäviä virhearvioita. Kotimaisen elokuvan suosiminen johtui osittain siitäkin, että suomalaista leffaa tehtiin 1980–90-luvulla vähemmän kuin nykyään. On perusteltua, että sitä aluetta myös käsiteltiin laajemmin. Vaikka tämä saattaa välillä näyttää ylihoidolta, siinä on järkevä kulttuuripoliittinen peruste: jos eivät suomalaiset itse omia leffojaan arvioi, niin kuka ne sitten arvioi, ruotsalaiset vai?

 

Kati Sinisalo: Minusta tuntuu, että kyllä Helena tiesi sen, kuinka paljon hänellä ja hänen kritiikeillään ja mielipiteillään oli valtaa. Varmaan senkin takia hänen suhtautumisensa kotimaiseen elokuvaan oli niin ymmärtävä. Toisaalta hän oli myös sitä mieltä, että kun on Helsingin Sanomien kriitikko, se riittää. Hän suhtautui hyvin kielteisesti kaikkiin – näihinhän itse kukin helposti sekaantuu – Jussi-raateihin ja muihin erilaisiin apuraha- ja palkintolautakuntiin. Hän ajatteli, että hänen ei kuulu sellaisissa istua. Hänelle riitti oma kriitikon asema ja valta.

 

Mikä on Helenan perintö elokuvakritiikille? Mitä hän jätti erityisesti jälkeensä suomalaiseen elokuvakulttuuriin?

 

Anna Möttölä: Voisin itse vastata R&A:han liittyen – esimerkkinä siitä, miten Helena oli aina kiinnostunut mitä elokuvakulttuurissa kulloinkin tapahtuu. Rakkautta & Anarkiaa järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1988, ja kun sinä vuonna tai seuraavana järjestettiin lehdistötilaisuus, niin Helena oli ainut kriitikko tai toimittaja, joka sinne lehdistötilaisuuteen tuli. Ja Helena kirjoitti: ”Tapahtuma on suomalaisista elokuvapippaloista sympaattisimpia. Järjestäjien itsekkäiden mielitekojen leimaama hupsu, snobi ja kummallisen kiihkeä tilaisuus.” Hän osasi nähdä heti tapahtuman luonteen.

 

Veli-Pekka Lehtonen: Perintö on merkittävä, se on ihan selvä. Lisäksi on hyvä huomata, että niin Pauline Kael kuin Helenakin toimivat kriitikoina sellaiseen aikaan, jolloin – sen lisäksi että sanomalehdistö eli kulta-aikaansa – myös leffassa oli hyviä vuosikymmeniä. Nämä kaksi asiaa sopivat hyvin yhteen, se oli median kulta-aikaa. 1980-luvun alussa mukaan kuvioon astui sellainen laite kuin VHS, jonka myötä elokuvien katselu muuttui niin, että vanhanaikaisten portinvartijoiden paikka alkoi vähän kadota: kuka tahansa pystyi katsomaan mitä elokuvia tahansa koska tahansa keneltäkään mitään kysymättä. Tässä mielessä kriitikoiden aika silloin oli vähän toisenlainen kuin nykyään. Vaikkei kritiikki mihinkään kuollut ole, pitää kriitikon nykyään tavallaan keksiä itsensä uudestaan. Se mitä vielä joskus 1990-luvulla tehtiin, ei enää toimi.

 

Kati Sinisalo: Helenasta on jäänyt voimakkaasti mieleen hänen hyvin laaja elokuva- ja kulttuurinäkemyksensä. Hän itse korosti sitä, että ei voi olla päivälehtikriitikko, jos ei pidä kaikenlaisesta elokuvasta, ja että suuren yleisön elokuvat luonnollisesti kuuluvat päivälehtikritiikkiin. Mutta Helenan ystävät ja myös lukijat muistavat, että hän rakasti yli kaiken ”haurasta taide-elokuvaa”, kuten hän sen itse määritteli: jos hän innostuikin Tähtien sodasta tai vaikkapa Vareksesta, niin hän rakasti kaikenlaisia hämäräperäisiä essee-elokuvia ja outoja dokumentteja, ja mahdollisuuksien rajoissa kirjoitti myös niistä, sekä unohdetuista klassikoista. Mitä elokuva on ja mitä se voi olla? Joku tällainen iso kuva Helenan työssä oli koko ajan läsnä.

Kun Helena jäi eläkkeelle vuonna 2005, tehtiin tuo Sata parasta elokuvaa -kirja, mutta toinen samoihin aikoihin sattunut tapahtuma oli se, että hän antoi todella kauniin, syvällisen haastattelun Filmihulluun, toinen haastattelija on muuten täällä,* ja näin tässä haastattelussa myös vahvaa symboliikkaa – olihan Helena ison päivälehden kriitikko, eikä välttämättä mikään Filmihullu-lehden rakastama hahmo. Näin kauniin kaaren sulkeutuvan. Helena puhui haastattelussa niin tunteikkaasti elokuvasta, ja elokuvista, kirjoittamisesta… Ja sitten hän mainitsi siitä, miten nettiin kirjoittaminen on antanut kaikille mahdollisuuden olla kriitikoita. Hän näki tämän hyvänä asiana. Luen lyhyen sitaatin täältä: ”Antaahan se mahdollisuuden kirjoittaa hyvin, yhtä paljon kuin se antaa mahdollisuuden kirjoittaa huonosti. Ja kirjoittamisesta kritiikissä luultavasti tulee jatkossakin olemaan kysymys, sekä järjen, tunteen, ja ammattitaidon kokonaistoiminnasta.” Tämä on minusta aika hieno perintö.

 

Anna Möttölä: On kyllä. Vielä yksi proosallisempi pointti Helenan perinnöstä: Helenahan vaikutti paljon siihen, että erilaisia populaarikulttuuriaiheita elokuvasta musiikkiin alettiin käsitellä Helsingin Sanomissa laajasti 1980-luvulta eteenpäin. Siis siinä mielessä, että nämä kulttuurin alueet pitää ottaa vakavasti, vaikka siellä voikin olla paljon huonoa.

Elokuvan magiikka vei Helenan mukanaan.

Veli-Pekka Lehtonen: Tuli mieleen se Vares-tapaus, jossa Helena antoi ensimmäiselle Vares-elokuvalle täydet viisi tähteä. Minustakin se oli vähän älytöntä. Vasta myöhemmin ymmärsin, mistä siinä oli kysymys. Helena oli ollut kesälomalla eikä ollut käynyt pitkään aikaan elokuvissa. Sitten hän meni Varesta katsomaan. Ja niin siinä sitten kävi, että elokuvan magiikka vei Helenan mukanaan. On maaginen hetki mennä elokuvateatteriin, vaikka se elokuva itsessään ei niin tajuntaa laajentava olisi ollutkaan.

 

Mika Siltala (yleisöstä): Helena onnistui jutuissaan luomaan sen fiiliksen, että on juhlaa kun menee elokuviin. Elokuvateatteri on pyhä paikka, siis hauskalla tavalla. Mietin Helenaa, kun näin Amazing Gracen: paikka, jossa Aretha Franklin esiintyy, on vanha elokuvateatteri, josta on tehty kirkko. Leffassa on kuvaa sieltä vanhan konehuoneen luukusta kirkkoon, pyhään paikkaan jossa juhlitaan jotain. Se on mahtavaa.

 

Kati Sinisalo: Kun keskustelun otsikko on ”Mitä Helena sanoisi?”, niin voi että, miten hienoa olisi lukea Amazing Grace -elokuvan arvio, jonka Helena olisi kirjoittanut. Terveisiä sinne jonnekin, että voi kun saataisiin se teksti tänne!

 

 

* Kati Sinisalo viittaa allekirjoittaneen yhdessä Eero Tammen kanssa Helena Yläsestä 16.1.2006 tekemään juhlahaastatteluun ”Armoitetuille filmihulluille”, joka ilmestyi Filmihullu-lehden elokuvakritiikki-teemanumerossa 1/2006.

 

* * *

 

Helena Ylänen, 2005. Kuva: Malla Hukkanen

 

Kritiikin Uutiset esitti myös muutamille muille Helena Yläsen tunteneille ja elokuvakritiikin parissa toimineille tai toimiville kysymyksen: Mikä on se asia, jota nyt kaipaatte Helenan äänessä?

 

Antti Alanen (ohjelmistosuunnittelija, KAVI):

Tokaisua: ”Vihaan huumoria”.
Sydämellisesti, samalla tuohtuneesti.

 

Matti Apunen (aik. Aamulehden elokuvakriitikko; työelämäprofessori TUI):

Tuimana nuorena kriitikkona etsin elokuvista aina sanomaa, avointa tai kätkettyä. Helenaa se vähän huvitti. Hän kehotti katsomaan asetelmaa, ei aina sitä mitä ihmiset sanovat, vaan sitä mistä asemasta he puhuvat.

Helena puhui Roomasta, Pariisista ja Manhattanin seurapiireistä sivistyneen ihmisen kepeydellä. Sen rinnalla nykykriitikoiden moraaliselostukset ovat jäykkiä, uuvuttavia saarnoja ahneuden Sodomasta ja Gomorrasta.

Esitelmöin Helenalle neuvostoelokuvasta ja sain vaihdossa yläluokan hienovireiset kuvaukset, Joe Mankiewiczin ja Whit Stillmanin, musikaalit ja Audrey Hepburnin, eurooppalaisen kamarielokuvan ja Theo Angelopouloksen. Ei huono vaihtokurssi.

 

Eija Niskanen (elokuvakirjoittaja ja -tapahtumakoordinaattori, SARVin elokuvajaoksen jäsen):

Helena tunsi myös hyvin kirjallisuutta, mikä heijastui hänen elokuvakritiikeissään. Tällaista vanhan liiton yleissivistyneisyyttä kaipaisi enemmän elokuvakriitikoilta.

 

Marita Nyrhinen (toimittaja-kriitikko, SARVin hallituksen ja elokuvajaoksen jäsen):

Luin aina Helenan jutut. Hänen kirjoituksensa olivat määrätietoisia ja hauskojakin. Olin useimmiten samaa mieltä hänen kanssaan. Sen jälkeen kun hän jäi eläkkeelle, Helsingin Sanomien kirjoittajakunta laajeni niin paljon, etten  enää löytänyt ns. omaa kriitikkoa.

 

Antti Selkokari (elokuvakriitikko, SARVin elokuvajaoksen jäsen):

Kaipaan Helenan ronskia realismia, sitä joka osasi mennä asian ytimeen sen kummemmitta selittelyittä.

 

Eero Tammi (elokuvakriitikko ja -leikkaaja): 

Terävää kynää, kansainvälistä perspektiiviä, halua jakaa tietoa ja tehdä tuntemattomia ilmiöitä tunnetuksi, kykyä erottaa ainutkertainen triviaalista ja ihan omin avuin. Festariraportit, haastattelut, isot jutut ”oudoista” klassikoista (India Song), arkistonäytösten esiinnostot tyylillä (Syberberg). Jotain sivistystä siinä lähti.

 

Leena Virtanen (toimittaja-kriitikko, SARVin jäsen):

Kaipaan ehkä eniten Helenan kielellistä ilmaisua, huolellisuutta ja – ajattelua. Kokonaisvaltaista elokuvanäkemystä: hän ei juuttunut yksityiskohtiin vaan pyrki aina näkemään elokuvat laajemmin kuin osien summana.

 

* * *

 

”MITÄ HELENA SANOISI?” -AIHEESEEN LIITTYEN:

Anna Möttölä, Kati Sinisalo ja Veli-Pekka Lehtonen: Mestarikriitikkoa muistaen (R&A-sivustolla, 21.9.2019)

Viiden tähden kriitikko. Helsingin Sanomien 20.9.2019 julkaisema kooste Helena Yläsen kritiikeistä, jotka hän kirjoitti seitsemästä suosikkielokuvastaan.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone