Kritiken i den nya offentligheten – kritiken som konst- och kunskapsform

Toim. Magnus William-Olsson

Ariel 2018, s. 243.

”Kritiikki on haamu. Kritiikki on äpärä.” Näin ruotsalainen Magnus William-Olsson täräyttää alkuun toimittamansa esseekokoelman Kritiken i den nya offentligheten (”Kritiikki uudessa julkisuudessa”). Kritiikki, tämä taiteen, tieteen, intuition ja muiden hedelmöittäjän sekasikiö on läsnä kaikkialla, kaikilla tasoilla:

”Se kulkee kaikkien seinien läpi ja esiintyy yhtä itsestäänselvästi nuhjuisissa kellaritiloissa kuin peilin edessä rankan yön jälkeen, filosofisissa tutkielmissa, poliittisissa teatteriesityksissä ja juridisissa muistiinpanoissa. […] Lastentarhasta vanhainkotiin meihin iskostetaan miten tärkeää on olla kriittinen. Elämme yhä Kantin jo vuonna 1781 kuvaamaa kritiikin kulta-aikaa.”

Runoilija, esseisti, kääntäjä, kriitikko ja kritiikkiaktivisti Magnus William-Olsson on johtanut jo viidentoista vuoden ajan kritiikkiä tutkivaa ja kehittävää pohjoismaista verkostoa Fria Seminariet i Litterär Kritik.

Kymmenestä esseestä koostuva Kritiken i den nya offentligheten pohjautuu luentosarjaan, joka järjestettiin FSL:n 2016–2018 toimineessa sivuhaarassa Kritiklabbet (Kritiikkilaboratorio). Kritiklabbetissa keskityttiin uuden aikamme haasteisiin kritiikin kannalta.

Jokin on muuttumassa.

Sillä jokin on muuttumassa. Kritiikki, niin kuin me sen tunsimme, on haihtumassa haamuakin harsomaisemmaksi – olemattomaksi, tai muuttumassa joksikin minkä muotoa emme vielä tunnista. Monimutkaista ja hidasta ajattelua vaativa äpärämäisyys tai haamumaisuus ei ole huudossa tässä internetin valtaamassa ja kaikkeen vuotaneen markkinatalouden ajassa, jota elämme.

Kriisissä kritiikki on toki aina ollut. Onhan vastarinta kritiikin olemus. Mutta nämä tutkijoiden, filosofien, kirjailijoiden, kääntäjien, kielitieteilijöiden ja kriitikoiden kokoelmaan kirjoittamat esseet valottavat eri näkökulmista miten ajankohtainen kriisi saattaa todella olla lopullisempi kuin aikaisemmat.

Internet vanhan murhaajana

Harva meistä pystyy kuvittelemaan yhteiskuntaa, jossa taidetta mitataan vain rahassa ja näkyvyydessä. Elämää, jossa taide jää ilman asiantuntevaa vastaanottoa ja on olemassa ikään kuin tyhjiössä tai kaikkien internetin äänten armoille tasavertaisesti heitettynä. Tai yhteiskuntaa kokonaan ilman kritiikkiä? Mitä se edes olisi?

Toisaalta: Miksi vain harvat ja valitut saisivat esittää mielipiteitään taiteesta? Ja miksi vain tietynlaiset taidemuodot läpäisevät virallisen kritiikin seulan? On itsekin tullut osallistuttua seminaareihin, joissa ei olla päästy vanhojen aikojen haikailua pidemmälle. Niiden vanhojen hyvien aikojen, jolloin taide oli taidetta (vain lukeneille asiantuntijoille) ja kritiikki suurten miesten kirjoittamia totuuksia. Ja siinä välissä voi vähän päivitellä nykypäivän nuorisoa, joka ei LUE!

Tällaisten kokemusten takia jo tarttumiseni ankaran näköiseen Kritiken i den nya offentligheteniin tökkii.

Yllätyksekseni tässä kirjassa lähdetäänkin alusta alkaen liikkeelle siitä, että kyllä: Perinteinen taidekritiikki on jo miltei kuollut. Se ei enää tule heräämään henkiin entisellään. Piste. Piristyn. Video Killed the Radio Star ja internet murhasi kritiikin.

Entä nyt?

Horros ja palkinto

Vaikka itse olen kirjailija ja satunnainen kriitikko, eli otollisinta maaperää tälle kirjalle, luen ensin kuin horroksessa. Jotkut esseistä ovat todella raskaita ja teoreettisia, ja kun olen onnistunut luovimaan ne läpi (koska olen luvannut kirjoittaa tämän arvion), minulla herää niistä kiusallisia mietteitä elitismistä ja sulkeutuneista kuplista. He, jotka ehkä eniten tarvitsisivat ajatuksia kritiikistä, eivät tule ikinä lukemaan tätä. Onko kirja suunnattu vain toisille jo asiaan vihkiytyneille akateemikoille vai myös muille? En kaipaa disneyversiota kritiikkiteoriasta, mutta kirja tuntuu äkkiä koko kritiikin ongelman ilmentymältä, eikä se voi olla sen tarkoitus.

Ilmeisesti totun vähitellen kirjan maailmaan, tai sitten alun esseet ovat kaikkein raskaimmat: mitä pidemmälle etenen sen paremmin pääsen jyvälle. Kirja on taitavasti toimitettu, oudoista lyöntivirheistä huolimatta. Juuri kun lukijana kaipaan jotain, useimmiten henkilökohtaisempaa otetta, sitä on tarjolla. Kun mietin miten lukemiseni voikaan olla niin hidasta, Lars Erik Hjertström Lappalaisen teksti esittää hetkeä myöhemmin, että kirjoittamisen ratkaiseva tekijä on hitaus, johon se pakottaa.

Kirjoittamisen ratkaiseva tekijä on hitaus, johon se pakottaa.

Alan arvostaa sitä, että joku on sukeltanut näin syvälle yksityiskohtiin, kehdannut ajatella – yrittänyt avata jotain näin vaikeasti hahmotettavaa. Saan en niin akateemisena ihmisenä muistutuksia ja vihjeitä nimistä ja teoksista. Immanuel Kantiin, Arendtiin, Foucault’hon ja Walter Benjaminiin palaillaan, Judith Butlerin ja Catherine Malaboun kirjoitukset avartavat, Arundhati Royn mielipiteet tietyssä podcastissa mainitaan.

Kritiikin asema normien ja valtavirran vastarintana selkiintyy jokaisen esseen myötä yhä paremmin. Yksi puhuu kritiikistä yhteiskunnassa – mihin johtaa se, että kritiikistä ei enää makseta kunnon palkkaa, miten populismi hyötyy kielen köyhtymisestä jne. –, toinen taidekritiikistä vanhanaikaisessa mediassa. Joitain ruotsalaiskriitikoita tämä tasojen sekoittaminen on häirinnyt. Minusta erisuuruisten syy-yhteyksien lomittain tarkastelu syventää perspektiivejä.

Kirjallisuustietieteilijä Carin Franzén kirjoittaa kritiikistä ja alitajunnasta ja päätyy tarkastelemaan subjektiivista elämänkritiikkiä, eli halua ja vastarintaa, joka on läsnä jokaisen elämässä ja jonka tavoite on tila ja vapaus ajatusten tasolta alkaen. Hän selventää myös globaalin kapitalismin historiattomuuden – nk. vapauden – ja loputtoman sopeutumisen ideaalin seuraukset yksittäiselle ihmiselle ja esittää strategioita tilanteen muuttamiseksi. Alleviivaan melkein joka lauseen.

Filosofi ja taidekriitikko Lars-Erik Hjertström Lappalainen yrittää merkillisessä tekstissään nimetä sitä, mitä hän oikeastaan tekee kun kirjoittaa kritiikin. Ensin naivistinen tyyli ärsyttää, sitten tajuan että Hjertström Lappalainen saattaa olla uuden äärellä. Hän todella yrittää löytää tavan tavoittaa tätä prosessia kokonaan ilman asiaan liittyviä kliseitä ja käytäntöjä. Vapaana niistä teksti tuntuu kumoukselliselta.

Avarakatseisuuden edellytykset

Suomenruotsalaisen kirjailija, tutkija ja kriitikko Tatjana Brandtin essee kierii Napoleonin maasta karkottaman Madame de Staëlin (1766–1817) ympärillä. Brandt vertaa kritiikin asemaa de Staëlin pakotettuun välimatkaan suhteessa Pariisin valtaan. Teksti hurmaa kirjallisella villeydellään. Samalla se tuntuu kirjan nostalgisimmalta.

Mietin taas kerran, että olemme suomenruotsalaisina kielemme ja taiteemme osalta ahtaammalla kuin ruotsalaiset.

Mietin taas kerran, että olemme suomenruotsalaisina kielemme ja taiteemme osalta ahtaammalla kuin ruotsalaiset. Kaikki, mikä kyseenalaistaa kielemme asemaa entisestään, esimerkiksi kritiikin tilanteen muuttuminen, on todellinen riski koko olemassaolollemme. Tämä voi pahimmassa tapauksessa johtaa siihen, että voimamme riittävät vain säilömään kieltämme ja vanhaa taidettamme, emmekä enää kehitä uusia relevantteja yhteyksiä ja muotoja ruotsiksi Suomessa.

Yritystä on: Svenska Kulturfondenin kolmevuotinen megapanostus kritiikkiin yhteistyössä IFFF:n (Intresseföreningen för finlandssvenska frilanskritiker) kanssa alkaa ensi vuonna. Jokaista julkaistua kritiikkiä kohtaan säätiö maksaa puolet lisää kirjoittajalle. Tämä on totta kai hyvä juttu, mutta onko se tekohengitystä? Onneksi työpajoihin ja verkostointiin on myös varattu varoja. En tunne tilannetta suomenkielisessä Suomessa yhtä hyvin, mutta en ehkä saa kovin modernia värähtelyä sieltäkään päin? Pieni kielialue – perinteet kunniaan pelosta? Onko Ruotsista näkymät sen verran suuremmat että siellä on varaa olla rohkeampi?

Toisen lukukerran jälkeen en enää ole varma Brandtin tekstin nostalgisuudesta. Essee kulminoituu ajatukseen siitä, että periferian ja hitauden hyväksyminen ja ainaisen uusiutumisen haikailun lopettaminen voi myös olla kovin vapauttavaa.

Lopulta Kritiken i den nya offentligheten -kokoelmasta muodostuu yksi syksyn antoisimmista lukukokemuksistani.

Mutta mitä kritiikki uudessa julkisuudessa sitten on? Kirja lähestyy ongelmaa filosofisesti pikemmin kuin käytännön tasolla. Hyviä kysymyksiä ja avartavia yhdistelyjä vilisee. Utooppisen mielenkiintoisia ehdotuksia tulevaisuudelle pilkahtaa. Pamela Schultz Nybackan siteeraama tšekkiläinen mediafilosofi Vilém Flusser (1920–1991) oli ehkä jonkin jäljillä: Tulevaisuuden koodeja ei lueta vaan tulkitaan uusin tavoin.

Jäämme seuraamaan.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, näytelmäkirjailija ja koulutukseltaan toimittaja. Hänen neljäs romaaninsa Hjärtat (Sydän) ilmestyi juuri ruotsiksi ja suomeksi.

Sitaattien suomennokset kirjoittajan.