Kuopiossa vuosittain järjestettävän ANTI-festivaalin teemana on ollut tänä syksynä kuolema. Tässä on festivaaliraportin kolmas ja viimeinen osa.

 

Jään hetkeksi jumittamaan perjantain ja lauantain väliseen yöhön ja sen surkeimpiin tunnelmiin. Paikallisen kulttuurihenkilön posketon kritiikki koko ANTI-festivaalia kohtaan puskee iholle. (Ks. II raportti) Kotikenttäetuni ei enää olekaan etu, kun väsähtänyt dialogi muuttuu töykeäksi ja ruotii henkilökohtaisuuksia. Korjaan kurssini ja keskityn hyvään. Kipakka keskustelu ANTIn ympärillä todistaa siitä, että festivaali on elävä ja uusiutuva.

Olen paikallisella Humu-klubilla, Ars Humu #2 -tapahtumassa, joka järjestetään tänä vuonna toista kertaa yhteistyössä Kuopion kuvataiteilijat ry:n kanssa. Elävää musiikkia, video- ja äänitaidetta, jokunen kiinteä teos ja Taidemanaus, jossa koko kaupunki, sen asukkaat ja tietenkin taiteilijat manataan hyväntahtoisen ja kulttuurille suotuisan kuplan sisään. Myös ANTIn taiteilijoita päätyy klubille. Ja taidemuseolla on avajaiset. Käynnissä on useampi päällekkäinen tapahtuma, joista useimmat limittyvät loppuillasta toistensa kanssa. Kalenterini mukaan olen itsekin repeytynyt neljään paikkaan samaan aikaan.

Kuoleman, lopun ja lähtemisen teemat ovat muutoinkin jatkuvasti läsnä, mutta tällä viikolla ne ovat valokeilassa.

Koko viikon olen pyöritellyt päässäni möhkälemäisiä ajatuksia. Kuoleman, lopun ja lähtemisen teemat ovat muutoinkin jatkuvasti läsnä, mutta tällä viikolla ne ovat valokeilassa. Rakkaus ja viha lepattavat taustalla ja sitten ovat vielä nämä pienen ihmisen armottoman vakavat tunteet ja kokemukset, nälkäkiukusta vajaisiin yöuniin. Olen useamman kerran ajatellut festivaaliviikkoa ja kehänä tai spiraalina. Yksinkertaisena muotona ja viivana joka lähtee piirtymään keskipisteestä ja laajenee. Keskipiste voi olla esitys tai irrallinen ajatus. Jokainen uusi kierros on uusi yhteys, sattumus, kohtaaminen tai teos. Kehälle voi muodostua lisää pisteitä ja uusi spiraali lähtee kiertymään. Kaikki on suhteessa kaikkeen. Esitykset, teokset ja kohtaamiset ovat polttoainetta aivoille. Festivaalin voi kokea toisinkin, ANTI ei pakota ajattelemaan tai työstämään omaa suhdetta festivaalin teemoihin, mutta parhaimmillaan se on kuin pitopöytä, josta voi santsata mielensä mukaan.

Takanani on työpäivä The Endissä. Muutamassa päivässä Lauri Hei nimeää istuskeluni taiteilijalaboratoriossa italialaisen toimittajan Niccolò Lucarellin kanssa writers corneriksi. Tuijotamme liikkumattomina näyttöruutujamme ja puhumme tuskin sanaakaan. Kirjoittaminen on ainakin itselleni niin yksinäistä puuhaa, että tuntuu sekä oudolta että vapauttavalta tehdä sitä näin julkisesti ja julkisessa tilassa. Vakoilen kollegaa sivusilmällä. Hän on ilmeetön, keskittynyt ja hiljaa. Juuri sopiva työpari minulle.

The End, ote. Kuva: Sari Hakala

Saksalainen Kattrin Deufert työskentelee The Endissä ja kerää materiaalia vuoden 2020 festivaalille tulevaan teokseensa. Hän on puolet taiteilijapariskunnasta deufert&plischke, joka toteuttaa teoksensa yhdessä. Sekä teksti että koreografia perustuvat usein erilaisten yhteisöjen ja yleisöjen sisällä tapahtuvaan työskentelyyn. Koreografia itsessään on tapa rakentaa yhteiskuntaa ja elää siinä, yhdessä yleisön kanssa. Vierailija saa keskustella Kattrinin kanssa pelosta ja kirjoittaa omansa paperilapulle, jonka sitten teippaa muitten pelkojen joukkoon seinälle. Seinä on täynnä lappuja: neulojen, pimeän, yksinjäämisen ja ulkopuolisuuden pelkoa. Asetelma tuntuu ensin teennäiseltä ja rajaavalta. Tilakin on ahdas. Ehkä itseäni kiusaa ennakkoluuloinen asenteeni puolivillaista keittiöpsykologiaa kohtaan, jonka uhriksi en halua antautua. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun taiteen varjolla puoskaroidaan ja tökitään ihmisen psyykettä. Väistän keskustelua ensin kiireen vuoksi, mutta palaan tilanteeseen myöhemmin.

Lopulta keskusteluni Kattrinin kanssa on antoisin ja hedelmällisin koko festivaalilla. Puheemme kulkee rinnakkain ja päällekkäin, tunnistamme toisissamme samankaltaisuuksia. Minussa puhuu taiteilija ja ihminen, nainen ja elämänkokemus. Ammennamme toisistamme ja lopulta sovimme yhteistyöstä. Kriitikko minussa pysyttelee hiljaa taustalla. Tai ehkä hän on vain siirtynyt jollekin toiselle kehälle.

Lauantaina jaetaan 2019 ANTI Festival International Prize for Live Art. Vuonna 2014 ensimmäistä kertaa jaetun palkinnon kaikki ehdokkaat teoksineen ovat tänä vuonna osa festivaaliohjelmaa. Palkinto on ainoa kansainvälinen live art -palkinto ja arvoltaan 30 000 euroa. Puolet palkinnosta on tuotantoavustusta, jolla synnyttää uusi teos seuraavan vuoden festivaalille.

Valitsen vain yhden esityksen, kanadalaisen Dana Michelin Mercurial Georgen. Teen sen puhtaasti Antizinen kuvailun pohjalta. Epämukavuus, horjuva keho ja tasapaino sopivat päivän teemaan. Jätän option vielä toisellekin esitykselle, mutta Mercurial George onnistuu sekoittamaan pääni jo ennen alkamistaan. Kävelen reippaasti läpi kaupungin ja ehdin paikalle hyvissä ajoin ennen esityksen alkua. Ikävä kyllä olen kävellyt väärään paikkaan. VR:n Konepajalla valmistaudutaan jo iltaan. Minulla on kahdeksan minuuttia aikaa ehtiä esitykseen toiselle puolelle kaupunkia. Tunnen itseni idiootiksi. Onneksi paikalla on harjoittelija Mari, jolla sytyttää heti. Hän keskeyttää työnsä ja kyyditsee minut oikeaan osoitteeseen.

Pakko myöntää, että olen aivan pihalla, kun esitys alkaa. Sali on pimeä ja kuulen jonkun liikkuvan, ehkä ryömivän jossain takanani ja sivullani. Kun näyttämö saa valoa, sille hinautuu olento tai hahmo. Se on kummallinen ja sukupuoleton ”ehkä ihminen”. Se on kaunis, lihaksikas, värisevä ja töksähtelevä lihakimpale. Mietin hetken aikaa aiemmin kontissa pilkottua valkohäntäpeuraa. (Ks. I raportti)

Dana Michel, Mercurial George. Kuva: Sari Hakala

Dana Michelin hahmon läsnäolossa on jotakin samankaltaista, vaikka tämä hahmo elääkin joka solullaan. En tiedä minkälaisessa maailmassa hahmo elää. Tai elääkö se edes ihmisenä vaikka väkisinkin tulkitsen niin, koska niin on helpointa. Tuntuu että tämä ihminen on monella tapaa haavoittunut, sekä henkisesti että fyysisesti. Ehkä vähän tärähtänyt ja silti hulluudessaan määrätietoinen. Hahmo muuntautuu, suorittaa läpi esityksen kummallisia arkeologisia kaivauksia näyttämön kätköistä, taistelee ja ähisee kahvipannun tai taikinan kanssa, jättää ne fragmentteina ilmaan roikkumaan, kyllästyy, nikottelee, mumisee ja lauleskelee. Määrätietoinen keho elää samalla omaa pakkoliikkeistä elämäänsä. Raajat eivät tottele, ote ei pidä ja sanoista ei saa kunnolla selvää.

Kielellä tai sanoilla on vahva osuus esityksessä, tai ainakin itselleni on helppo tarttua niihin. Se on jokeltelua ja etsiskelyä, loppumatonta halua tai toivoa ilmaista jotakin. Hahmo maistelee ja nieleskelee yksinkertaisia sanoja, toistaa, värittää ja häivyttää niitä. Kieli on kuitenkin rajallista, pakenevaa ja töksähtelevää. Se muistuttaa puhumaan opettelevan lapsen kieltä. Jotakin, mistä voisi syntyä kieli jolla kommunikoida, jos olisi joku jonka kanssa kommunikoida.

Tunnustan, että tämän esityksen jälkeen en ole avoin millekään.

Erityisesti esityksen loppu jää vahvana mieleen pyörimään. Hahmo on kokovalkoisissaan, kädessään punertava muovipussi, päässään valkoinen turbaani ja se lähtee kävelemään. Se tietää minne on menossa ja kiertää näyttämöllä ympyrää, määrätietoisin askelin, raajat notkahdellen ja keho tuulessa ponnistellen, mutta keskeyttämättä, luopumatta nykivästä rytmistään. Taustan kohina kasvaa kohti loppua ja sammuu juuri siinä kohtaa, jossa ajattelen, etten jaksa enempää. Tunnustan, että tämän esityksen jälkeen en ole avoin millekään.

Taiteilijalaboratoriossa odottaa peurapaisti, jonka brittiläinen Chris Higgins on valmistanut. Jaamme ajatuksen, että peura-asia on vietävä kunnialliseen loppuun asti. Mielestäni on velvollisuutemme ihmisenä, taiteilijana ja katsojana ottaa vastuu teostamme ja nuolla lautanen puhtaaksi.

Aiemmin keskusteluissa nousi esiin sellainen ajatus, että onko tämä peuran paloittelu Väinölänniemellä todellisuudessa tila- ja paikkasidonnainen esitys ollenkaan. Mitä lisäarvoa sen esittäminen juuri ANTIssa tuo esitykselle? Mietin meitä kaikkia katsojia joilla on kimpale peuranlihaa omallatunnollaan. Peura on palasina maailmalla, uusissa paikoissa ja uusissa keskusteluissa. Se on elänyt, se on kuollut ja se on omalla lautasellani. Miten puhuisin juuri tästä peurasta niin, että sen synnyttämät ajatukset avautuisivat muillekin? Pystyisinkö välittämään selkeästi ajatukseni Dear Deer –teoksen kehämäisestä laajenemisesta? Vastaan tähän, että en pysty, ainakaan vielä. Dear Deer kaikuu vielä omalla kehälläni. Esityksestä alkanut merkityksien etsiminen on kesken, paisti on vielä pakkasessa. Lupaan palata asiaan, kun aika on kypsä, kun peura on kypsä.

Kävi toisin kuin kuvittelin. Kriitikko minussa oli koko festivaalin lepotilassa, mutta ihminen ja taiteilija heräsivät eloon.

Oma ajatukseni oli alunperin vakoilla ANTIa vähän sivusta ja säilyttää ulkopuolisuuteni. Jutella yleisön kanssa ja kuulostella paikallisten näkemyksiä. Halusin pysytellä tarkkailijana ja nautiskella kuolema-teemasta, korrektisti ja itsekseni. Kävi toisin kuin kuvittelin. Kriitikko minussa oli koko festivaalin lepotilassa, mutta ihminen ja taiteilija heräsivät eloon. Puheen, ajattelun ja tiedon määrä oli yltäkylläistä. Kävin jopa Ylellä puhumassa taidekritiikistä, vaikka normaalisti väistäisin sellaista tilannetta.

The End taas tuntui uudelta alulta itselleni. Osani oli taiteilijalaboratorion sisällä hävettävän helppo, mutta jouduin silti ylittämään itselleni tärkeitä rajoja yksityisyyden, ajattelun ja oman henkisen tai fyysisen tilan suhteen. Havaintojeni mukaan sitä tekivät kaikki muutkin. Ehkä siksi päällimmäiseksi ajatukseksi jäi liike kehällä. Piirsin siitä kuvan. Se on yksinkertainen ja paljas arvioni festivaalista. Siihen kiteytyy kaikki.

ANTI Festival International Prize for Live Art -palkinnon sai Dana Michel.

Residenssikriitikon kehä. Kuva: Sari Hakala

 

 

Kirjoittaja on kuvataiteilijalähtöinen kriitikko ja kulttuurin sekatyöläinen.

Kuopiossa 10.-15.9.2019 järjestetyn ANTI-festivaalin ohjelma löytyy täältä: antifestival.com/ohjelmisto

 

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone