Kuopiossa vuosittain järjestettävän ANTI-festivaalin teemana on tänä syksynä kuolema. Tämä on festivaaliraportin toinen osa.

 

Torin kulmalla tyhjässä liiketilassa sijaitsee The End – Future DiverCities Lab, taiteilijalaboratorio ja kohtaamispaikka. Future DiverCities Lab on neljäs ja viimeinen vuonna 2016 alkaneen hankkeen laboratorio. Se mallintaa uudenlaisia taiteellisen toiminnan ja kuratoinnin tapoja, ja on selkeästi herkkä yleisön reaktioille ja yhteistyölle.

Kuopiolainen kuvataiteilija Veera Launonen on toinen kotimaisista isännistä. Launonen työskentelee valokuvan ja liikkuvan kuvan parissa ja on minulle entuudestaan tuttu, joten nappaan hänet oppaakseni laboratorioon. Varttitunnissa saan pääni sekaisin. Veera nauraa ja sanoo, että kirjoita sitten se. Kuvataiteilija ja runoilija Lauri Hei on toinen suomalaisista isännistä ja kysyn miten hän päätyi projektiin mukaan. ”Veera pakotti!”, nauraa Lauri.

Kuvataiteilija Veera Launonen, Future DiverCities Lab. Kuva: Sari Hakala

Kahden viikon ajan kansainvälinen ryhmä on työskennellyt yhdessä. Jokin vetää itseänikin laboratorioon rotaksi ja kysyn saisinko työskennellä täällä. Saan luvan ja valtaan sohvan. Joka päivä seinälle ilmestyy actioneita ja prompteja, joiden pohjalta taiteilijat työstävät ideoitaan, valtaavat kaupunkitilaa ja osallistavat myös yleisöä.

Veera kertoo, että actionit ovat käytännön kannalta vähemmän rajattuja ajatusmalleja keskustellaan yhdessä siitä, mitä tänne voisi tuoda. Eli promptit ovatkin viime viikon satoa, ja actionit ovat meneillään nyt.

Työryhmä on viettänyt melkein kaksi viikkoa yhdessä. Sitä on edeltänyt useamman kuukauden työ, skypepalaverit ja suunnittelu. Lauri kertoo, että tila tuntui aluksi valtavalta, mutta nyt sitä tarvittaisiin kohta lisää, ja täydentää, että on mahtavaa olla tässä mukana. Veeran mielestä mahtavaa on se, että Lauri on luonteeltaan sosiaalinen ja positiivinen heittäytyjä ja hän itse on pohdiskeleva ja harkitseva.

Future DiverCities Lab #4. Kuvat: Sari Hakala

Mietimme mihin kaikkeen ja millaisiin rooleihin taiteilijan pitää revetä? Repeileminen on helpompaa, kun siitä saa kunnon palkan, ja ANTIssa saa. Juttelen kaupungilla muutaman harjoittelijan ja assistentin kanssa ja heidän puheistaan saa sen käsityksen, että ANTI pitää huolta omistaan. Puolalainen Klaudia Ulewicz kertoo, ettei hänkään ole joutunut perinteisiin kahvinkeittopuuhiin, vaan tekee tuotannossa oikeaa työtä.

ANTIn monisäikeisyys ja synergia nielaisee minutkin vaikka kuinka yritän säilyttää etäisyyteni tekijöihin ja teoksiin. Lauri näyttää laboratoriossa syntyneen videonsa Maailman hitain giljotiini. Se on valloittavan kotikutoinen. ANTIssa taidetta saa siis näinkin: yksityisesityksenä tiskin alta.

Torstaina ymmärrän, että olen unohtanut omasta aikataulustani kokonaan nukkumisen, syömisen ja kirjoittamisen, joten nyt alan tosissani jarrutella. Ehkä näin on parempi. Ehdin pysähtyä ajattelemaan ja kuuntelemaan. Kolmituntinen, itävaltalaisen Herr Finnlandin ohjaus Anna-Liisa Nesterval tuntuu etukäteen raskaalta. Sen yksi innoittaja on Minna Canth ja Minnalla on esityksessä oma roolinsa: jämäkkä oppaan ja neuvonantajan osa.

Koko päivän on satanut ja pilvet roikkuvat vieläkin antavasti alhaalla. Anna-Liisa Nesterval käynnistyy Korttelimuseon portilla. Käteen tökätään hääkutsu (joka paljastuukin hautajaiskutsuksi) ja sujautan drinkkilippuni sen väliin. Tiukkailmeinen mies johdattaa minut ja muutaman muun istumaan pubiin. Saamme ohjeet täyttää pöydät järjestyksessä, ranteeseemme merkkinauhan ja käskyn kerätä hääjuhlan leikeissä marmorikuulia joko morsiamen tai sulhasen suvun laariin. Sitten mennään ja kiireellä.

Sankt Peterin kylä vaikuttaa sisäsiittoiselta ja töykeältä ympäristöltä. Kylää on kohdannut useampi katastrofi. Pääsen porukkaan, joka on heti alusta asti mukana tosissaan. Kuljemme piileskelevän sulhasen matkassa, vaikka emme oikeastaan tiedä sitä vielä. Rymyämme Korttelimuseon puskissa hihitellen ja suojelemme sulhasta eli Johannesta. Leimaudun heti Johannekseen. Vaikka yleisöä viedään kuin sikaa säkissä, olen hänestä loppuun asti huolissani. Morsiamen kohtalo sinetöityy heti alussa ja tässä esityksessä aika kulkeekin taaksepäin! Aikajana on viikon mittainen ja vuorokauden vaihtuessa kuuluu aikamerkki ja esiintyjät alkavat kulkea takaperin.

Meitä naurattaa, kun marssimme Minnan luo ja kysymme mikä päivä nyt on.

Meillä on oppaanamme itse Minna Canth, jolta voi käydä kysymässä neuvoa milloin vain. Meitä naurattaa, kun marssimme Minnan luo ja kysymme mikä päivä nyt on. Tienaan mukavasti marmorikuulia koristelemalla mehiläisvahasta tehdyn kynttilän ja julistamalla yhdessä kohtauksessa Jumalan kuolleeksi. Kolme tuntia kuluu sujuvasti ja luulen, että jaksaisin ainakin toiset kolme tuntia lisää. Esitys huipentuu Kuopion tuomiokirkkoon jossa oma ryhmäni julistetaan voittajaksi marmorikuulaleikissä. Tarina jää aukkoiseksi ja niin on tarkoituskin. Sattuma vie yleisöä erilaisiin kohtauksiin ja aukot muodostuvat samalla tavalla kuin oikeassakin elämässä. Kaikessa ei voi olla jatkuvasti läsnä.

Puran tuntojani esityksestä useammankin ihmisen kanssa. Moni sanoo sen olleen tarpeettoman väkivaltainen ja aggressiivinen. Itse tunsin olevani turvassa, mutta tarkemmin ajatellen aggressio on pinnalla läpi esityksen ja itsekin sain sylkeä naamaani. Nesterval keikuttaa raja-aitoja ja näyttelijät tulevat kirjaimellisesti iholle ja loukkaavat katsojan koskemattomuutta fyysisesti ja henkisesti. Kyse on sisäsiittoisuudesta, vieraudesta, säännöistä ja muukalaisvihasta suljetun ja uskonnollisen yhteisön sisällä. Eihän sen pidäkään tuntua hyvältä? Jokainen meistä on muukalainen ja kirjaimellisestikin ulkopuolelta heitetty sisään esitykseen. Pahoinvointi on tervetullutta.

Myöhemmin puhun Nestervalista vielä taiteilijalaboratoriossa työskentelevän Kim Modigin kanssa. Hän nostaa saman tarpeettoman aggressiivisuuden esiin. Modigin mielestä esitys on kauttaaltaan täynnä uhoavaa äijämeinikiä. Tajuan että niin onkin, mutta tasapuolisesti, sekä miehet että naiset äijäilevät minkä ehtivät. Sekin korostaa kuvitteellisen yhteisön itselleen luomaa normia ihmisyydestä, joka näyttäytyy yksioikoisena, vähän latteanakin. Vielä perjantaina kuulen villin huhun, jonka mukaan esityksestä ei voi poistua ja yleisöä pidetään vankina korttelimuseon aidan takana. Se ei tietenkään ole totta, mutta jos joku saa esityksestä sellaisen mielikuvan, niin se kuulostaa perin terveeltä.

Yleisöä pidetään vankina korttelimuseon aidan takana. Se ei tietenkään ole totta, mutta jos joku saa esityksestä sellaisen mielikuvan, niin se kuulostaa perin terveeltä.

Otan tuleville päiville ohjenuorakseni taiteilijalaboratorion seinälle teipatun actionin: Rest (whatever way works for you). En onnistu, sillä jo illalla tappelen baarissa ANTI-festivaalista paikallisen kulttuuripersoonan kanssa, joka lyttää koko festivaalin ja samassa lauseessa 17 aiempaa. Ja kaiken lisäksi vielä tämäkin klassikko: hän ei ole nähnyt yhtäkään teosta tai esitystä festivaaleilla. Tässä keskustelussa jopa Vesa-Matti Loirin naimapuuhat jäävät toiseksi.

Oma yhteisönikin näyttäytyy ahdasmielisenä, kyräilevänä ja väkivaltaisena. Kateus ja viha synnyttävät lisää kateutta ja vihaa. Voin todella pahoin. Onneksi on ANTI.

 

Kirjoittaja on kuvataiteilijalähtöinen kriitikko ja kulttuurin sekatyöläinen.

Sunnuntaihin 15.9.2019 asti jatkuvan ANTI-festivaalin ohjelma löytyy täältä: antifestival.com/ohjelmisto

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone