Kuolema ANTI-festivaaleilla – I raportti: Onko joku teistä tulossa vesijumppaan?

Kuopiossa vuosittain järjestettävän ANTI-festivaalin teemana on tänä syksynä kuolema. Tämä on festivaaliraportin ensimmäinen osa.

Makaan sängyssäni maanantain ja tiistain välissä, keskiyöllä, ikkuna auki kohti kuuta ja yön pimeydessä vaanivaa syksyä. Kaupunki horisee omiaan ja jostakin kuuluu takomista, aivan kuin valtavaa peltilevyä hakattaisiin huvin vuoksi. Se kaikuu yli kaupungin. Kuvittelen sen äänitaiteeksi tai esitykseksi. Silloin sitä on helpompi sietää, vaikka se häiriköi kehoa ja mieltä.

ANTI-festivaali on vaikuttanut Kuopiossa jo 18 vuotta. Muutamassa vuodessa se kehittyi kaupungissa ja julkisissa tiloissa toimivaksi live art -festivaaliksi, tila- ja paikkasidonnaiseksi palapeliksi, joka muuntautuu uudeksi joka vuosi. Nyt se on täysi-ikäinen, verkottunut ja laajentunut. Voisi sanoa että vakiintunut, mutta en sano, sillä ANTI ei ole tyypillinen vakiintuja ja sitoutuja. Se elää ja etsii. Se häiriköi positiivisesti, toisinaan piilotellen, toisinaan taas iholle liimautuen. Tänä vuonna teemana on kuolema. Sen lähemmäksi kaiken elävän ja orgaanisen yhteistä kokemusta ei taida päästä mikään muu asia maailmassa.

ANTI ei ole tyypillinen vakiintuja ja sitoutuja. Se elää ja etsii. Se häiriköi positiivisesti.

Ville Kumpulainen: Last Words, 2019. Kuva: Sari Hakala

Kotini lähellä sijaitsee beigensävyinen ja nuutuneilla muovikukilla somistettu palvelukeskus. Sen ruokailutilassa leijuu aikoja sitten lämmitetyn ruoan tuoksu. Ruokailutilan takana sijaitsee kokoushuone, se on näyttämönä australialaisen Lara Thomsin teokselle The Director. Pääosassa on tekijä itse, sekä hautausurakoitsijana lähes 30 vuotta toiminut Scott Turnbull.

Yleisön siirtyessä katsomoon, joku kysyy takanamme, onko kukaan meistä tulossa vesijumppaan? Tämä on tyypillistä ANTIlle. Voit olla täysin tietämätön vieressäsi tapahtuvasta teoksesta, melkein osa sitä. Vielä tyypillisempää olisi se, että esityksen ja vesijumpan jonot lopulta yhdistyisivät samaan uima-altaaseen.

The Director on vapauttava. Se käsittelee kuolemaa mutkattomasti. Mitä meille tapahtuu kun kuolemme? Esimerkiksi ihmisruumiin krematointi havainnollistuu weetabixien ja mikroaaltouunin avulla. Äänitehosteet ja Turnbullin asiantunteva selostus mikkiin pauhaavat kalmon tuhkaksi. Vaikka esitys on pääasiassa hauska, se rytmittyy hienovaraisesti melankolian ja naurunkiherryksen molemmin puolin.

Ihmisruumiin krematointi havainnollistuu weetabixien ja mikroaaltouunin avulla.

Unohdan roolini tyynenä kriitikkokatsojana: Itken spontaanisti ja halaan lähtiessäni Turnbullia. The Director sisältää kohtauksen, jossa soi sikermä mahdollista hautajaismusiikkia. Celine Dionin hirviömäinen My Heart Will Go On soi päässäni koko kotimatkan. Illalla lisään sen omaan Spotify-yhteissoittolistaan, Funeral Party Mixiin ja linkitän listan facebookiin. Ihmiset alkavat lisäillä omia biisejään. Tässä kiteytyy se, mitä elävässä taiteessa rakastan. Toimintaa joka seuraa hyvää kokemusta ja sitä kaikkea hallitsematontakin, mihin se voi johtaa.

Keskiviikkoaamuna olen turisti ja tutkimusmatkailija kotikaupungissani. Istun paitahihasillani aurinkoisella torilla jättimäisen kahvin ja Antizinen kanssa. Olen bongannut kävellessäni keskustaan Moth/In The FAce of Death/The Art of Dying -teoksen osasia, jotka kehottavat keskustelemaan kuolemasta läheisten kanssa. Teen sen heti ja soitan kasvattiäidilleni. Tuntuu kornilta sanoa, että kuolema-teema toi mieleeni sinut, mutta turha sitä on kierrellä. Äidillä on paljon kokemusta kuolemasta. Se on väijynyt hänen liepeillään jo vuoden ja sen nimi on syöpä. Se on lähettänyt etäpesäkkeitä ja luonut uusia keskustelunsäikeitä meidän lasten kesken. Niin kuin elämässä verkostoidumme myös kuolemassa. Emme puhu äidin kanssa taiteesta tai kuolemasta kuin sivulauseessa. Kuvailen Mothin symboleita, että nää on tämmösiä pelkistettyjä, kärpässieni ja kello. Äiti sanoo joo. Kuoleman sijaan puhumme elämästä ja imuroimisesta.

Kun puhumme elämästä, puhumme elämästä. Kun puhumme kuolemasta, puhumme elämästä, sanoo myöhemmin tutkija Anja Terkamo-Moisio Hyvä paha kuolema -tiedekävelyllä. Puhe alkaa puuduttaa ja mennä ohi korvien.

Lucy Willow (UK): The Mourner – Lamentation In Dust. Kuva: Sari Hakala

Olen vielä henkisesti VR:n konepajan hiljaisuudessa, jossa brittiläisen Lucy Willown The Mourner – Lamentation In Dust on käynnissä neljänä päivänä. Kaikki tilassa leijuva pöly ja sieltä löytyvät roskat seuloutuvat taiteilijan herkässä otteessa. Rakennus tarjoaa itsensä taiteilijalle, joka surupukuisena ja hunnutettuna lakaisee ja lajittelee roskaa ja pölyä. Kuollutta materiaa josta osa on joskus ollut elävää. Elämän ja kuoleman suhde on tässä häilyvä. Varon tallomasta siististi viikattujen pahvilaatikoiden päälle. Koneöljy ja pöly tuntuvat kurkussa.

Seison pimeässä Väinölänniemellä, kädessäni kimpale juuri nyljettyä ja paloiteltua valkohäntäpeuraa.

Keskiviikkoiltana, kun seison pimeässä Väinölänniemellä, kädessäni kimpale juuri nyljettyä ja paloiteltua valkohäntäpeuraa, olen hämmentynyt. Olen muuttanut hotelliin residenssiin, mutta pidän kädessäni kylmää lihapalaa ja se on nyt pakko viedä kotiin pakkaseen. Mimosa Norjan Dear Deer on kestänyt puolitoista tuntia.

Mimosa Norja: Dear Deer. Kuva: Sari Hakala

Taitavasti työskennellyt lihanleikkaaja on nylkenyt peuran, paloitellut osiin ja pakannut. Lopuksi se jaetaan yleisölle. Olen halunnut lähteä kesken kaiken pois, vain koska varpaani ovat umpijäässä. Toisaalta olen ajatellut, että lähteminen olisi törkeää ja turhamaista. Toimitus on pyhä ja rauhaisa. Mies työskentelee kontissa ja leikkaa lihaa melkein hellästi, mutta silti määrätietoisesti ja järjestelmällisesti. Tilanteesta ei voi lähteä. Peurahan on tapettu minua varten. Tuttava vieressäni sanoo, että tuo peura voisi olla me. Kun toimitus on ohi, painan vaistomaisesti kylmän lihapalan poskeani vasten. Tunnen häpeää ja kiitollisuutta. Häpeä estää palelemasta ja kuljen vihdoinkin kiirettä kotiinpäin, lihapala kädessäni.

Vielä ennen yötä hirvittävä väsymyksen tunne alkaa naurattaa. Nyt pitäisi vähän jarrutella, mutta olen jo lupautunut osallistumaan The Endiin – Future Diversities Labiin tavallani, käynyt äänittämässä viimeiset sanani The Endistä löytyvään Ville Kumpulaisen Last Words teokseen ja nyt minulla on tämä peura käsissäni.