Nobelin kirjallisuuspalkinto on korkein tunnustus, jonka kirjailija voi urallaan saada. Lokakuussa 2019 julkistetaan kahden uuden nobelistin nimet. Millaiseen seuraan he liittyvät?

 

Parhaimmuus kirjallisuudessa tiivistyy yhteen sanaan: Nobel.

Vaikka kuinka suhtautuisi kirjallisuuspalkintoihin skeptisesti, niiden merkitys kirjailijoiden luokittelussa, arvottamisessa, jälkimaineessa ja kanonisoinnissa on valtava. Eikä minkään palkinnon merkitys ole lähellekään yhtä painava kuin Nobelin.

Kun Toni Morrison kuoli elokuussa 2019, jokaisessa uutisjutussa muistettiin mainita hänen olleen ensimmäinen musta amerikkalainen ja ensimmäinen musta nainen, joka sai Nobelin palkinnon. Kun Amos Oz kuoli joulukuussa 2018, kaikissa nekrologeissa mainittiin hänen olleen kestoehdokas Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Nobel on niin raskaan sarjan tunnustus, että täpärästi palkinnotta jääminenkin nousee kirjailijan uran keskeiseksi meriitiksi.

Nobelin kirjallisuuspalkinto on maailman tunnetuin kulttuuripalkinto. Se on myös yksi pitkäikäisimmistä ja pysyvimmistä kirjallisuuspalkinnoista. Se on jaettu samojen periaatteiden mukaisesti vuodesta 1901 lähtien, ja koska sen tuomaristo uudistuu hitaasti, myös valintaperusteiden tulkinnat muuttuvat verkkaisesti. Toisin kuin muissa palkinnoissa, joissa palkitsemisperusteet ovat poukkoilevia, Nobel-palkitut kirjailijat muodostavat jollakin tapaa loogisen sarjan.

Vai muodostavatko?

Olen seurannut palkintoa ja sen vastaanottoa jo pidempään. Viimeiset pari vuotta olen aktiivisesti viettänyt aikaa nobelistien parissa kirjoittaessani kirjaani Räjähdemiehen perintö: vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta.

Palkittujen lista herättää paljon kysymyksiä. Siinä tulee vastaan nimiä, joihin en ole juuri missään muussa yhteydessä törmännyt: Sully Prudhomme, Paul Heyse, Karl Gjellerup, Samuel Josef Agnon… Näitä kirjailijoita ei opeteta kirjallisuushistorian kursseilla, heidän teoksiaan ei löydy kirjakaupoista eikä heihin viitata kirjallisuuskeskusteluissa. Miksi he sitten olivat Ruotsin Akatemian jäsenten mielestä oman aikansa tärkeimpiä kirjailijoita?

Nobelin palkintoa ei myönnetä parhaudesta, vaikka se julkisuudessa niin ymmärretäänkin. Räjähdetehtailija Alfred Nobel määräsi testamentissaan, että palkinnon tuli mennä kirjailijalle, jonka teokset parhaiten ilmentävät ”ideaalista suuntausta”. Semanttinen vääntö lausuman tosiasiallisesta sisällöstä jatkuu edelleen. Palkinnonsaajasta päättävä Ruotsin Akatemia on käytännössä venyttänyt kriteeriä sopimaan kunkin vuoden voittajan tuotantoon.

Nobelin palkintoa ei myönnetä parhaudesta, vaikka se julkisuudessa niin ymmärretäänkin.

Ideaalisuus on siis liian epämääräinen käsite nobelisteja yhdistämään. Onko heillä kirjailijoina muuta yhteistä kuin Nobel-palkinto? Jos kirjailijoita lukee aikajärjestyksessä, hahmottuuko palkintopäätösten logiikka? Millainen ”laji” on Nobel-kirjallisuus? Nämä kysymykset mielessäni päätin ”kerätä koko sarjan”, lukea läpi nobelistit vuodesta 1901 aina tänä syksynä julkistettaviin vuosien 2018 ja 2019 nobelisteihin saakka.

Koska aika on rajallista ja nobelisteja on paljon, otin alkutaipaleelle avuksi Valitut Palat. Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi yhdessä Valittujen Palojen kanssa Nobelin palkintojen 75-vuotisjuhlan kunniaksi neliosaisen Nobel-kirjailijat -sarjan (1977). Sarjaan on koottu lyhyitä teoksia jokaiselta nobelistilta Sully Prudhommesta Saul Bellow’hun. Saatteeksi on laitettu Nobel-komitean kirjaama muutaman rivin palkintoperuste sekä pieni elämäkertavinjetti, jossa näkyy Otavan tietosanakirjatoimituksen kädenjälki.

Päätin ”kerätä koko sarjan”, lukea läpi nobelistit.

Tummanvihreisiin tekonahkakansiin pakattu, kultakirjaimin otsikoitu teossarja henkii viehättävällä tavalla mennyttä aikaa. Lukijalle ei kerrota, kuka teosnäytteet on valikoinut ja millaisin perustein. Teksteihin ei romaanikatkelmia lukuun ottamatta ole minkäänlaista taustoitusta. Ehkä ne eivät toimittajien mielestä kaivanneet selityksiä. Ovathan ne Nobel-kirjailijoiden teoksia, siis itsestään selvästi mestarikirjallisuutta!

Kokonaisuus on sekava – ja samalla virkistävän radikaali. Tässä ei liikoja palvella lukijaa.

1970-luvun puolivälin epämääräisillä kriteereillä tehdyt poiminnat nobelistien tuotannosta eivät tietenkään ole kovin reilu tapa lähestyä nobelistien tuotantoa vuonna 2019. Mutta tuoreempia kokoelmia ei liiemmin ole tarjolla suomeksi tai muillakaan kielillä, ja kokonaisina teoksina suoritettuna nobelistilukuprojekti olisi olennaisesti raskaampi urakka.

Pahiten antologisoinnista kärsivät prosaistit: monilta eeppisiltä prosaisteilta on Nobel-kirjailijoissa mukana vain teoskatkelma tai kepoinen novelli. Runoilijoilta sentään mahtuu mukaan useampi näyte, joskaan käännösten laatu ei aina ole kummoinen.

Silti: jopa valittuina paloina nobelistien tekstit vakuuttavat ainakin yhdestä asiasta. Palkinto on aina mennyt kirjailijalle, joka todella osaa kirjoittaa. Aiheet voivat tuntua nykyvinkkelistä tunkkaisilta, rakenteetkin jäädä välillä puolitekoisiksi, mutta kieltä nobelistit osaavat käyttää, se välittyy jopa tasoltaan vaihtelevissa suomennoksissakin.

 

Kangerrellen käyntiin (1901–1910)

 

Nobel-palkinnon historia alkoi likilaskuisesti. Jälkikätisissä arvioissa ensimmäisen vuosikymmenen nobelisteja ei pidetä kovin hohdokkaina, ja jo aikalaiset protestoivat Sully Prudhommen valintaa ensimmäiseksi nobelistiksi. Ranskalaisrunoilijan synkistelevät tunnot ja luonnonkauneuden ylevämielinen ylistys eivät sykäytä nykylukijaakaan. Kirjailijana Prudhommen sukulaissielu on vuonna 1906 palkittu italialainen Giosuè Carducci: ”Näin väistyy muusa hymyillen runolle, jossa värisee / tyhjä toivo kauneuden aikain muinaisten.” (Suom. Jaakko Ahokas)

Jälkikäteen parjattuihin valintoihin sukeutuu myös vuoden 1902 voittaja, historioitsija Theodor Mommsen. Vuonna 1817 syntynyt saksalaisprofessori palkittiin ”nykyajan historiallisen esityksen suurimpana elossa olevana mestarina”. Hänen pääteoksensa Römische Geschichte (osat 1–3 ja osa 5, nelonen jäi välistä) ilmestyi pääosin 1850-luvulla eli palkinto tuli puolen vuosisadan takaisesta suorituksesta. Toisin kuin usein kuvitellaan, Nobelin palkintoa ei ole rajattu vain kaunokirjailijoihin, vaan tunnustus on mennyt muidenkin lajien edustajille – tai vaikkapa muusikolle, kuten Bob Dylanille vuonna 2016.

Penseät arviot on todellakin syytä tarkistaa itse.

Penseät arviot on todellakin syytä tarkistaa itse. Mommsen ei nimittäin ole lainkaan sellainen pölyttynyt jäärä, jollaisena hänet esitetään. Valittuihin Paloihin on valittu Römische Geschichtestä katkelma, missä Mommsen syväluotaa Caesarin elämää ja luonnetta. En muista, koska olisin viimeksi lukenut yhtä pysähtynyttä, toisteista ja samalla lavean vuolassanaista tekstiä, joka elegantin raskassoutuisesti pyörteilee aiheensa ympärillä. Monen sivun jälkeen seuraa johtopäätös: ”…kaikkea tätä oli Caesar, todellinen ja täydellinen mies. Juuri siksi häneltä puuttuvatkin selvemmin kuin keneltäkään toiselta historian henkilöhahmolta niin kutsutut ominaispiirteet, jotka eivät itse asiassa olekaan mitään muuta kuin poikkeamia ihmisen luontaisesta kehityksestä.” (suom. Markku Mannila)

Miten viehättävän kaksiulotteinen maailma! Jokainen palanen loksahtaa kohdilleen, kun Mommsenin kirkasvalolamppu valaisee menneisyyden hämärän. Tällaista tyylitietoista proosaa lukisin mielelläni pidempääkin, tosin en ehkä neljän teoksen verran.

Oksitaaniksi kirjoittaneen Frédéric Mistralin Mireillen kujeileva ja nykyvinkkelistä tunkkainen eroottisuus toi kirjailijalle jaetun Nobelin vuonna 1904. Hänen kanssaan kunnian jakoi baskikirjailija José Echegaray y Eizaguerre, jonka näytelmästä Suuri Galeoto ei näytteen pohjalta oikein saa otetta. Alku on luontevaa dialogia ja metakirjallista pohdintaa, mutta prologin jälkeen näytelmä jatkuu vanhahtavassa runomitassa. Sinänsä on merkittävää, että Ruotsin Akatemia palkitsi Nobelin alkuvuosina Euroopan etnisiin ja kielellisiin vähemmistöihin kuuluvia kirjailijoita.

Norjalaiselta Bjørnstjerne Bjørnsonilta (1903) kokoelmaan valittu novelli ”Morsiusmarssi” muistuttaa monia Selma Lagerlöfin (1909) teoksia, joissa realismin kehys murtuu taikauskon tai fantasian suuntaan. Molempien kirjailijoiden tuotannossa on samaa juurevaa talonpoikaisyhteiskunnan kuvausta kuin suomalaisten aikalaiskertojien teoksissa, mutta suomalaiset pitäytyvät tiukemmin realismin raameissa.

Bjørnson ja Lagerlöf ovat yhä lukukelpoisia kirjailijoita. Lagerlöfin fantasiaviritteisistä novelleista voisivat innostua uuskumman ja vampyyrikirjallisuuden parissa varttuneet teinitkin.

Näyttää siltä, että Ruotsin Akatemia osasi valikoida pohjoismaisesta kirjallisuudesta kestävät klassikot herkemmin kuin itselleen vieraammasta kirjallisuudesta. Jälkiviisaiden mielestä palkintojen olisi tosin kuulunut mennä Henrik Ibsenille ja August Strindbergille, mutta näiden uudistajien tekstit olivat liian radikaaleja vuosisadan alun vanhoilliselle Ruotsin Akatemialle.

Ruotsin Akatemian palkintoperusteissaan ylistämä kosmopoliittinen imperialismi näyttäytyy nykylukijalle vastenmielisenä rasismina.

Intiassa syntynyt britti Rudyard Kipling pitää edelleen hallussaan kirjallisuuden nobelistien nuoruusennätystä: hän oli vain 41-vuotias saadessaan palkinnon vuonna 1907. Kiplingin tähti on viime vuosikymmenet ollut jyrkässä laskussa. Ruotsin Akatemian palkintoperusteissaan ylistämä kosmopoliittinen imperialismi näyttäytyy nykylukijalle vastenmielisenä rasismina, mistä todistaa Nobel-valikoiman novelli ”Wee Willie Winkie”. Naiset ovat aviomiestensä omaisuutta, upseerin poika maailman valtias ja mustat miehet ovat pelottavia rikollisia, joita sopii komennella ja uhkailla. Veikeäksi lapsuudenkuvaukseksi tarkoitettu tarina ei enää ilahduta.

Saksan kirjallisuus sai ensimmäisen kymmenen vuoden aikana peräti kolme Nobelia. Mommsenin lisäksi palkinnon saivat filosofi Rudolf Eucken (1908) sekä monialainen kaunokirjailija Paul Heyse (1910). Euckenin kirjoituksiin ei enää filosofian opetuksessa viitata. Heppoinen elämänfilosofia vaikuttaa Nobel-kirjailijoihin valikoitujen katkelmien perusteella sen tyyppiseltä itsestään selvyyksien pyörittelyltä, johon törmää nykyisissäkin elämäntapaoppaissa, vaikka tyyli on toinen.

Elämäkerrallisessa saatteessa Paul Heysen mainitaan olevan ”parhaimmillaan novelleissaan, jotka ovat värikkään havainnollisia ja elävästi luonnehtivia”. ”Anninassa” tiivistyy joukko kliseitä: köyhä saksalaistaiteilija Hans kohtaa Roomassa kauniin neidon Anninan ja rakastuu tulenpalavasti, vaikka neito on kihlattu toisaalle. Anninan sulhanen kieltää jyrkästi rakastavaisten tapaamiset. Annina taipuu hänen tahtoonsa, mutta koska tosirakkauden täytyy voittaa, sydänsuru johtaa ripeästi keuhkotautiin ja kuolemaan. Taiteilija Hans pääsee koskettamaan rakastettuaan ensi kerran vasta kalmona. Jälleen yksi nainen on uhrattu taiteen alttarille.

Ensimmäisenä naisena Nobelin voittanut Selma Lagerlöf työpöytänsä ääressä Mårbackan kartanossa. Peukaloisen retket villihanhien seurassa (1906–1907) toi niin hyvät tulot, että Lagerlöf saattoi ostaa pakkomyynnissä menetetyn sukukartanonsa takaisin. Kuva: Ruotsin kansalliskirjaston kuvakokoelmat

Miehisiä kehitystarinoita, itämaista eksotiikkaa ja natsien suosikkikirjailijoita (1911–1920)

 

Nobelin palkinnon toisen vuosikymmenen avaa Otavan ja Valittujen Palojen koosteessa todellinen klassikkoteksti, belgialaisen Maurice Maeterlinckin (1911) symbolistinen näytelmä Pelleas ja Melisande Anja Samoojan käännöksenä. Se on edelleen hätkähdyttävän omaperäinen, arvoituksellinen ja syvästi vaikuttava rakkauden sekä sen synnyttämien pakkomielteiden kuvaus. Lähteeseen uppoava kruunu, linnan alla piilevät syvät luolastot ja jylisten sulkeutuvat portit tarjoavat jylhän taustan episodimaisesti etenevälle tragedialle.

Maeterlinck on kokeilevuudessaan ja uskaliaisuudessaan kiinnostava poikkeus Nobel-voittajien joukossa. Ruotsin Akatemia nimittäin ohitti 1900-luvun alkupuolen valinnoissaan käytännössä kaikki raskaan sarjan modernistit. Vuonna 1929 palkinnon sai Thomas Mann, mutta hänetkin palkittiin Buddenbrookit-epookista, ei Taikavuoren hämmentävistä tunnelmista.

Ruotsin Akatemia ohitti 1900-luvun alkupuolen valinnoissaan käytännössä kaikki raskaan sarjan modernistit.

Vuoden 1912 Nobel meni jälleen Saksaan: Gerhardt Hauptmann sai palkinnon ”rikkaasta ja monipuolisesta toiminnastaan draamarunouden alueella”. Kokoelmassa hänen tuotantoaan edustaa katkelma vasta Nobelin jälkeen ilmestyneestä romaanista Soanan kerettiläinen (1918).

Aihe on miesnobelistien perusmeininkiä: nuori mies kaihoaa saavuttamattoman rakkauden perään. Tällä kertaa rakkauden tuskissa kärvistelee katolinen pappi Francesco ja hänen tunteittensa kohde on sukurutsaisesta liitosta syntynyt enkelimäisen kaunis Agata. Ollaan siis olennaisesti syvemmillä vesillä kuin Paul Heysen sentimentaalisessa ”Anninassa”. Kerronta on elävää, tunteet raakoja ja symboliikka väkevää. Romaani on ilmestynyt kokonaisuudessaan suomeksi Alpo Kupiaisen kääntämänä.

Ruotsin Akatemian valinnoissa näkyy selvä viehtymys monumentaalisten teosten kirjoittajiin. Mommsen sai palkinnon laajasta Rooman historiaa käsittelevästä teossarjastaan, ja monet muutkin nobelistit ovat olleet pitkän mitan kirjailijoita. Esimerkiksi Romain Rolland (1915), jota kokoelmassa edustaa katkelma kymmenosaisesta (!) taiteilijaromaanista Jean-Christophe Joel Lehtosen eläväkielisenä suomennoksena sekä Verner von Heidenstam (1916), jonka tekstinäyte on kolmiosaiseksi suunnitellusta mutta kahteen osaan jääneestä historiallisesta saagasta Folkungien suku.

Henrik Pontoppidanin (1917) kahdeksanosainen Onnen poika -romaanisarja lukeutuu kirjallisuushistorian suuriin insinööriromaaneihin – ja saattaa olla nouseva moderni klassikko, sillä sen tuore englanninnos on saanut ylistäviä arvioita. Pontoppidan palkittiin ”nyky-Tanskan todenmukaisena kuvaajana”, ja syvällä psykologisen realismin ytimessä ollaan nobelistikokoelmaan valitussa novellissa ”Rakkausseikkailu”, missä papin rouva hylkää perheensä jakaakseen elämänsä melankolisen kirjailijan kanssa. Kuten arvata saattaa, rakkausseikkailu päättyy siihen, että ristiriitaisen elämäntilanteen ahdistama Ingrid-rouva riutuu pois.

Sveitsiläinen Carl Spitteler (1919) kuului myös pitkän mitan miehiin: hän sai Nobelin viisiosaisesta heksametrieepoksestaan Olympischer Frühling, joka aikanaan innoitti muiden muassa Jungia, mutta on sittemmin jäänyt kirjahyllyihin pölyttymään. Suomalaisesta vinkkelistä Spittelerin tuotannossa kiinnostavia ovat Suomeen sijoittuvat proosateokset: nobelisti työskenteli 1800-luvun lopulla useita vuosia Pietarissa suomalaisten perheiden kotiopettajana ja matkusteli kesäaikaan suuriruhtinaskunnassamme. Nobelistikokoelmaan on valittu otos kirjailijan lapsuudenmuistoja.

Värikäs poikkeus toisen vuosikymmenen nobelistilistalla on intialainen runoilija ja muusikko Rabindranath Tagore (1913). Hän oli ensimmäinen Euroopan ulkopuolelta tuleva kirjallisuuden Nobel-voittaja. Bengaliksi kirjoittaneelta Tagorelta oli saatavilla länsimaisilla kielillä vain yksi puutteellinen englanninnos, mutta Ruotsin Akatemia osui intuitiossaan oikeaan: Tagoren tuotanto oli tarpeeksi vankkaa kestääkseen Nobelin painolastin. Hän on edelleen yksi kansainvälisesti merkittävimpiä intialaiskirjailijoita.

Runoelma ”Puutarhuri” on unenomaista ja intohimoa sykkivää rakkauslyriikkaa: ”Tule rauskuvine raakunkuorinesi, tule unettomassa yössä! Pue minut karmosiininpunaiseen vaippaan, tartu käteeni ja ota minut!” Käännöksen tunnelataus on Eino Leinon, joka sukkelasti kynäili suomennoksen englanninnoksen pohjalta, vaikka ei kieltä kunnolla osannutkaan.

Oman kierteensä reheviin rakkaudentunnustuksiin antaa se, että Tagoren puoliso Mrinalini Devi oli vain 10-vuotias, kun pariskunta meni naimisiin vuonna 1883 (Tagore oli tuolloin 22-vuotias). Devi synnytti ensimmäisen lapsensa varhaisteininä, mutta sai Tagoren perheessä koulutuksen ja käänsi kirjallisuutta, näytteli ja auttoi miestään koulun perustamisessa ennen varhaista kuolemaansa vuonna 1902. ”Puutarhurin” lemmenvalat kumpuavat vanhasta intialaisesta runoperinteestä, eivät hierarkkisen yhteiskunnan ja järjestettyjen avioliittojen todellisuudesta.

Intialainen Rabindranath Tagore sai ensimmäisenä Euroopan ulkopuolisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1913. Kuva: Museoviraston kuvakokoelmat

Itämainen eksotiikka kiehtoi eurooppalaisia kirjailijoita 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Muinainen viisaus, myyttiset tarinat sekä niiden näyttämönä eksoottinen ja vaarallinen luonto tarjosivat vastakohdan aikakauden eurooppalaista kirjallisuutta hallitseville realismille ja naturalismille.

Maanmiehensä Henrik Pontoppidanin kanssa Nobelin vuonna 1917 jakaneen Karl Gjellerupin tuotannosta löytyy useita Intiaan sijoittuvia teoksia. Nobelistikokoelmaan valittu novelli ”Käärmekivi” on jopa Kiplingin ”Wee Willie Winkietä” kammottavampi esimerkki rasistisesta orientalismista. Intian muinaishämärään sijoittuvassa tarinassa jalot arjalaiset ylimykset taistelevat raakalaismaisia mustaihoisia vastaan, ”jotka asuivat puissa kuin apinat ja maakoloissa kuin käärmeet” ja ryöstivät arjalaisten lapsia uhratakseen heidät käärmejumalalleen. Novellin maailma on kirjaimellisesti mustavalkoinen.

”Käärmekiven” jälkeen ei ihmetytä, miksi Gjellerupin Intiaan sijoittuva kasvuromaani Pilgrimmen Kamanita lukeutui Heinrich Himmlerin suosikkiteoksiin.

”Käärmekiven” jälkeen ei ihmetytä, miksi Karl Gjellerupin Intiaan sijoittuva kasvuromaani Pilgrimmen Kamanita lukeutui Heinrich Himmlerin suosikkiteoksiin.

Natsien suosiossa oli myös vuoden 1920 nobelisti Knut Hamsun, joka toisen maailmansodan aikaan toivotti saksalaiset miehittäjät tervetulleiksi Norjaan, matkusti tapaamaan Adolf Hitleriä ja lahjoitti kultaisen Nobel-mitalinsa Goebbelsille, koska piti tätä itseään ansioituneempana sanankäyttäjänä. Nobelin Hamsun sai ennen kaikkea romaanistaan Maan siunaus. Goebbels otatti siitä toisen maailmansodan aikana saksalaisille sotilaille jättipainoksen, jotta nämä muistaisivat, minkä vuoksi maataan puolustavat.

Hamsunin tuotannossa löytyy kaikupintaa myös muunlaisille aatteille. Nobelistikokoelmaan on valittu nokkela juoninovelli ”Emäkelmi” Risto Kauton suomennoksena. Novellin sovinnainen minäkertoja altistuu kirkkomaalla vanhan merimiehen jutuille. Yhteiskuntakriittinen keskustelu johtaa tarinaan langenneesta naisesta, mutta toisin kuin Heysen tai Pontoppidanin hyveelliset sankarittaret, jotka tajuavat kuolla ajoissa, Hamsunin kertomuksessa Elina päätyy pohjalle eikä haluakaan nousta sieltä. Ylevöittävien tragedioiden ja sovinnaisten kehityskertomusten jälkeen juonikas huijaritarina viehättää.

 

Asterix-tunnelmista avioliittopulmiin (1921–1930)

 

Lapsena rakastin Goscinnyn ja Uderzon anarkistisia Asterix-sarjakuvia, mutta enpä tiennyt, että niillä on Nobel-tason edeltäjä!

Nobel-kirjailijat -sarjan kakkososan avaa Anatole Francen laaja historiallinen novelli ”Attrebaattipäällikkö Komm”, jossa seikkaillaan tutuissa Gallian maisemissa. France sai Nobel-palkinnon ”hienosta tyylitajustaan, avarasta humaanisuudestaan, viehätysvoimastaan ja ranskalaisesta temperamentistaan”, mutta ainakaan kolmea edellistä ei ”Attrebaattipäällikkö Kommista” löydy. Ranskalainen temperamentti ehkä ilmenee kohtauksessa, missä Komm mielenosoituksellisesti ulostaa Rooman jumalattaren patsaan juurelle. Vastarintakuvauksena tarina on laimea, historiallisena epookkina ohut ja henkilökuvauksena lattea.

Francen tuotannosta olisi varmasti löytynyt innostavampikin teksti, etenkin kun asialla ovat olleet mestarikääntäjät Leinosta Holloon ja Lehtosesta Onervaan. En uskalla tutkimatta väittää Francea kaikkein eniten suomennetuksi nobelistiksi, mutta kärkikahinoissa hän varmasti on.

Paljon tuntemattomammaksi on Suomessa jäänyt seuraavan vuoden (1922) nobelisti, Jacinto Benavente y Martínez, espanjalainen näytelmäkirjailija. Kokoelmaan valittu näytelmä Veijarit on keveä hupailu kahdesta huijarista, jotka punovat pikkukaupungin väen pauloihinsa. Siinä näkyy vaikutteita commedia dell’artesta ja Shakespearen komedioista. Hyvää puskafarssin ainesta kesäteatterien lavoille.

Aivan toisenlaisissa tunnelmissa ollaan vuotta myöhemmin palkitun William Butler Yeatsin (1923) näytteessä, Ville Revon kääntämässä kamarinäytelmässä Kiirastuli. Kammottavaan murhaan huipentuva perhetragedia sai kantaesityksensä vuonna 1938. Vaikka Yeats nykyään muistetaan ensi sijassa runoilijana, Nobel-juhlissa pitämässään puheessa hän keskittyi työhönsä näytelmäkirjailijana ja poliittisen teatterin tekijänä.

Kantaaottavia teatterimiehiä oli myös Yeatsin maanmies George Bernard Shaw, joka miltei kieltäytyi vuoden 1925 Nobelista, kun se hänelle vuonna 1926 myönnettiin. Toisinaan Ruotsin Akatemia ei päässyt yksimielisyyteen voittajasta ja päätös lykättiin seuraavaan vuoteen. Kahden nobelistin julkistaminen syksyllä 2019 ei siis ole aivan ainutlaatuinen tapahtuma palkinnon historiassa. Nobel-kokoelman Shaw-käännös on hieman yllättäen satiiristen aforismien kokoelma Peruslauselmia vallankumouksellisille, jonka on suomentanut Otavan mahtimies Tuomas Anhava:

Sovinnaisimman pintaliitäjän ja syvällisimmän ajattelijan ero on jälkimmäisen silmissä vähäinen, edellisen silmissä ääretön.

1920-listalla näkyy edelleen Akatemian viehtymys eeppiseen proosaan. Palkitessaan norjalaisen Sigrid Undsetin (1928) Akatemia painotti tämän keskiaikaan sijoittuvia historiallisia romaaneja, joista tunnetuin on Kristiina Lauritsantytär. Nobelistikokoelmaan valittu ”Puoli tusinaa nenäliinoja” on sen sijaan sympaattinen ja tarkkanäköinen lapsuudenkuvaus, jossa koululaistyttö pettyy vanhempiinsa.

Puolalainen Władysław Reymont (1924) sai Nobelin ensisijassa eeppisestä romaanistaan Talonpoikia (1902–09), mutta koska WSOY oli juuri ottanut siitä uuden painoksen omaan nobelistisarjaansa, Otavan kokoelmaan on valittu näyte teollistumisen vaikutuksia kuvaavasta monitahoisesta romaanista Luvattu maa (1899). Liikemiehen syrjähyppy on paljastumaisillaan, ja mies haluaisi jo päästä eroon ripustautuvasta rakastajattaresta.

1920-luvun nobelistilistaa on jälkikatsannossa pidetty varsin onnistuneena. Sillä näkyvät jo monipuolisemmat painotukset kuin vuosisadan alun valinnoissa.

Sattumaa tai ei, 1920-luvun nobelisteilta valituissa teksteissä avioliitto tai sen tavoittelu ovat keskeisiä teemoja. Grazia Deleddan (1926) lämminhenkisessä kansankuvauksessa kolme veljestä yrittävät vuorollaan napata rikkaan lesken Pauleddan vaimokseen, ja Benaventen Veijarit päättyy akrobaattisten juonenkäänteiden jälkeen hääkellojen soittoon.

Sinclair Lewisin (1930) Valtakadussa nuorikko Carol kauhistuu tajutessaan, millaiseen takapajulaan keskelle vihamielistä preeriaa hän joutuu muuttamaan aviomiehensä myötä. Thomas Mannin (1929) Tonio Krögerissä päähenkilön syvä ulkopuolisuus huipentuu loppukohtauksessa, missä tämä katselee salaa nuoruudenrakastettujensa Hansin ja Ingeborgin tanssia. Kumpaakaan heistä hän ei saanut, mutta he saivat toisensa. Mannin pienoisromaani eroaa muista Nobel-näytteistä kompleksisen psykologisen kuvauksensa ja kerrontansa moni-ilmeisyyden takia.

1920-luvun nobelistilistaa on jälkikatsannossa pidetty varsin onnistuneena. Sillä näkyvät jo monipuolisemmat painotukset kuin vuosisadan alun valinnoissa. Francen ja Shaw’n kirpeän yhteiskuntasatiirin tulkittiin sopivan yhteen Nobelin asettaman palkintoperusteen, ideaalisuuden kanssa. Sittemmin kanonisoiduista modernisteista listoille nousivat William Butler Yeats ja Thomas Mann. Filosofi Henri Bergson (1927) on edelleen elävä klassikko, jonka vaikutus näkyy niin mannermaisessa filosofiassa kuin kaunokirjallisuudessa. Palkitut prosaistit olivat kaikki oman aikansa kansainvälisiä kärkikirjailijoita, mikä näkyy myös aikalaissuomennosten runsaissa määrissä.

Palkinnon aikajänne oli edelleen valtava. Anatole France aloitti kirjailijanuransa jo 1860-luvulla, kun taas Sinclair Lewisin pääteokset ovat 1920-luvulta. Nobelin palkinto ei suoraviivaisesti seuraa aikaansa, vaan palkintopäätökset tekevät välillä koukkauksia menneeseen – tai yrittävät ennakoida kirjailijan tulevaa menestystä.

 

Matkalaisia ja menestyskirjailijoita (1931–1940)

 

Ruotsin Akatemia todella halusi palkita Erik Axel Karlfeldtin. Se ei onnistunut tämän eläessä – Karlfeldt kieltäytyi hänelle myönnetystä Nobelista vuonna 1918 – mutta kun aika jätti runoilijasta vuonna 1931, Akatemia iski uudelleen.

Postuumi Nobel on myönnetty Karlfeldtin lisäksi vain kerran, sekin (tietysti) ruotsalaiselle. YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld, joka oli Karlfeldtin tavoin Ruotsin Akatemian jäsen, sai Nobelin rauhanpalkinnon kuolemansa jälkeen vuonna 1961. (Sen sijaan postuumi lääketieteen Nobel Ralph Steinmanille vuonna 2011 oli vahinko: palkinnonsaaja oli kuollut vain kolme päivää ennen päätöskokousta, eikä tieto tapahtuneesta ollut ehtinyt Ruotsiin asti.)

Karlfeldtiä ei juuri tunneta Ruotsin ulkopuolella. Oppinut talonpoikaislyriikka voisi olla pätevä määre hänen tuotannolleen. Nobel-kokoelmassa Karlfeldtiä edustaa Yrjö Jylhän suomeksi sommittelema ”Valitusvirsi maamiehen kuoltua”, josta tämä tyylinäyte:

Kuin ennenkin karjan

eess’ appeensa seisovan nään,

kiis pääskynen päälle harjan,

isäntääns’ ylistämään.

Jos avioliitto ja siihen liittyvät kiemurat leimasivat 1920-luvun Nobel-näytteitä, 1930-luvulla – kunhan Karlfeldt on saatu taputeltua – korostuvat matkat ja muukalaisuus. Venäläisemigrantti Ivan Buninin (1933) kolean satiirisessa tarinassa sanfranciscolainen turisti kohtaa karmean loppunsa unelmien Caprilla. Luigi Pirandellon (1934) novellissa lääkärin antama kuolemantuomio vapauttaa sisilialaisrouvan kotitalonsa vankeudesta ulos maailmaan, matkustamaan ja kokemaan eroottisia seikkailuja. Eugene O’Neillin (1936) klassikkonäytelmässä ollaan amerikkalaisperheen olohuoneessa, mutta matkataan metaforisesti pitkästä päivästä syvälle mustaan yöhön, ja Pearl S. Buckin (1938) novellissa ”Hänen oma maansa” amerikankiinalainen mies lähtee suurin toivein etsimään juuriaan vanhasta kotimaastaan.

Turismin valtavirtaistuminen, muuttoliikkeet, vanhojen sovinnaisuussääntöjen rikkoutuminen ja matkusteluna ilmenevä eksistentiaalinen levottomuus synnyttivät elävää, ristiriitaista ja yhä puhuttelevaa kirjallisuutta.

Proosan suuria uudistajia ei edelleenkään näy Ruotsin Akatemian palkintolistalla.

Proosan suuria uudistajia ei edelleenkään näy Ruotsin Akatemian palkintolistalla, ja painotus on hieman viihteellisemmässä kirjallisuudessa kuin aiemmin. 1930-luvun lukijasuosikkeja edustavat John Galsworthy (1932), jolta on kokoelmaan valittu herkullinen tapainkuvaus yläluokan saleista, ”Juley-täti löytää koiran”, ja ennätysnopeasti, vain kahdeksan vuotta esikoisteoksensa ilmestymisen jälkeen Nobelin voittanut Pearl S. Buck.

Uutena kielialueena Nobel-sarjaan nousi venäjä, mutta Neuvostoliitossa ei hyvällä katsottu kommunisteja paenneen emigranttikirjailijan palkitsemista. Bunin aloitti dissidenttien esiinmarssin, mikä kulkee vahvana juonteena Nobel-palkinnon historiassa aina vuonna 2015 palkittuun Svetlana Aleksijevitšiin asti.

Suomalaiset kulttuurivaikuttajat lobbasivat F. E. Sillanpäätä nobelistiksi koko 1930-luvun. Mauno Oittinen muovailee menestyskirjailijan pystiä vuonna 1931. Kuva: Pietinen, Museoviraston kuvakokoelmat

1930-luvun nobelistikimaran päättää suuri suomalainen, Frans Emil Sillanpää. Sillanpään Nobel herättää Suomessa usein vaivaantuneisuutta. Olisihan meillä ollut parempiakin kirjailijoita, moni tuumii – tosin unohtaen, että Nobeliin tarvitaan mainetta myös ulkomailta ja sitä Sillanpäällä 1930-luvun käännössuosikkina oli.

Sillanpään Nobel harmittaa myös siksi, että se tuntuu tulpanneen suomalaiskirjailijoiden Nobel-mahdollisuudet hamaan tulevaisuuteen. Ei tullut Nobelia Linnalle, Waltarille, ei Mannerille, Haavikolle tai Janssonille.

Pohjoismaisten kirjailijoiden voittokulku Nobel-listoilla päättyi oikeastaan jo vuonna 1955, jolloin palkinnon sai islantilainen Halldór Kiljan Laxness. Sen jälkeen Ruotsin Akatemia on palkinnut vielä neljä ruotsalaiskirjailijaa – Eyvind Johnsonin (1974), Harry Martinsonin (1974), Tomas Tranströmerin (2011) sekä Ruotsin kansalaisuuden saaneen Nelly Sachsin (1966), mutta ei enää naapurimaiden edustajia.

Nobel-maaottelussa kirjallisuuden suurvalta Ruotsi onkin jaetulla neljännellä sijalla yhdessä Saksan kanssa. Molemmilla mailla on kahdeksan nobelistia. Edelle menevät vain tilastokärki Ranska (14 nobelistia), toiseksi kirinyt Iso-Britannia (11 voittajaa) ja USA (10 palkintoa). Koska monet nobelistit ovat vaihtaneet kotimaata ja osa kieltäkin, maaottelutilastoihin on syytä suhtautua varauksella. Silti Ruotsin mitalisaldo on silmiinpistävän runsas.

Sillanpäältä Nobel-kokoelmaan valittu novelli ”Piika” perustelee Hämeenkyrön jättiläisen paikan nobelistien joukossa. Tällaista kirjallisuutta Ruotsin Akatemia oli palkinnut monesti aiemminkin: kielellisesti taiturillista, todentuntuista maaseudun kuvausta.

Novelli on myös edustava otos kirjailijansa tuotannosta. Kuu loimottaa taivaalla, hangesta piipottaa korsia, navetassa lehmät solistelevat kahleitaan ja kaiken keskellä piika Sanni vaeltaa kuin unissakävelijä, vain osittain tietoisena, viettiensä vietävänä olentona. Tämä jos mikä on impressionistinen tunnelmanovelli: mikään ei muutu, Sanni ei kehity, eikä opi kokemuksistaan. Näköalat peltoaukeiden yli ovat avaria, ja ihminen on vain pieni hippunen maailmankaikkeuden salavoimaisessa tyhjyydessä.

 

* * *

 

Sillanpäähän päättyi Nobelien jako – ainakin hetkeksi. Toinen maailmansota teki kirjallisuuden arvottamisesta yhtäkkiä tulenarkaa politiikkaa, ja vaikka Akatemialla olisi ollut haluja myöntää Nobeleita sodan melskeiden keskelläkin, Ruotsin hallitus ohjeisti toisin.

Palkintotyötä kuitenkin jatkettiin tauotta. Ehdotuksia kirjallisuuspalkinnon saajista vastaanotettiin Tukholmassa joka vuosi tammikuun loppuun mennessä, ja Nobel-komitea laati vuotuiset raporttinsa. Koneiston pyörät pidettiin rasvattuina odottamassa hetkeä, jolloin kirjallisuutta voitaisiin taas palkita ”vain” kirjallisuutena. Politiikasta ei Ruotsin Akatemia kuitenkaan ole koskaan päässyt eroon.

Nobel-sarjan toinen osa, jossa käsitellään nobelistit aikavälillä 1944­–1980, ilmestyy lokakuun 2019 alussa.

 

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija, kriitikko ja tietokirjailija. Häneltä ilmestyy syyskuussa 2019 Nobelin kirjallisuuspalkintoa käsittelevä teos Räjähdemiehen perintö: vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta (Tammi).

 

Lista kaikista kirjallisuuden Nobel-voittajista löytyy Nobel-palkinnon virallisilta sivuilta.

 

Keskeiset lähteet:

Kjell Espmark: Litteraturpriset: hundra år med Nobels uppdrag (Norstedts, 2001)

Nobel-kirjailijat: maailmankirjallisuuden mestarit 1–3 (Otava & Valitut Palat, 1977)

Nobelpriset i litteratur: Nomineringar och utlåtanden 1901–1950 (Norstedts, 2001)

Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö: vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta (Tammi, ilmestyy syyskuussa 2019)

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone