Olavi Paavolainen: Elämme uutta luovaa aikaa. Esseitä ja arvosteluja 1922–1950.

Toim. Ville Laamanen & H. K. Riikonen.

Teos 2019. 624 s.

 

”Hyvä kritiikki on ajatonta ja kulttuurisen edistyksen kannalta elintärkeää, aivan samoin kuin taiteilijoiden työ, jota kritiikki tarkastelee ja jolle se antaa uusia merkityksiä.” – Ville Laamanen

 

VTT Ville Laamanen (s. 1980) on yhdessä Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori H. K. Riikosen (s. 1948) kanssa toimittanut laajan kokoelmateoksen kirjailija Olavi Paavolaisen (1903–1964) 1900-luvun alkupuolen kirjoituksista. Elämme uutta luovaa aikaa -kirjan keskiössä ovat Paavolaisen aiemmin vähemmälle huomiolle jääneet esseet, kulttuurikritiikit ja arvostelut. Muhkea teos on erityisesti osa suomalaisen kritiikin historiaa.

Laamanen ja Riikonen ovat ansioituneita Paavolais-tutkijoita. Yhdessä he ovat toimittaneet Paavolaisen Neuvostoliittoa käsittelevistä kirjoituksista kokoelman Volga virtaa nyt Moskovaan (Teos 2016). Laamanen on keskittynyt tätä ennen Paavolaisen laajempiin teoksiin. H. K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä -elämäkerta Paavolaisesta ilmestyi puolestaan vuonna 2014.

Monelle suomalaiselle Olavi Paavolainen on ollut lähinnä 1930-luvun aikalaiskuvaaja ja säkenöivä matkakertoja.[1] Sitä vastoin Paavolaisen työ kulttuurijournalistina, kriitikkona ja esseistinä on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tämän vuoksi uutuuskirjalla on selvä kulttuurihistoriallinen tilaus.

Paavolainen oli todennäköisesti monipuolisin 1900-luvun alkupuolen kulttuurikriitikoistamme. Hänellä riitti kirjallisuuden lisäksi näkemystä moneen muuhunkin taiteenlajiin, kuten arkkitehtuuriin, kuvataiteeseen, elokuvaan, lausuntataiteeseen ja teatteriin. Saattoi hän ottaa kantaa jopa karjalaisten missikilpailuun!

Paavolainen teki uraauurtavaa työtä erityisesti elokuva-, lausuntataide- ja tanssikriitikkona. Oikeastaan klassinen musiikki oli ainoa taiteenlaji, josta hän ei koskaan kirjoittanut mitään.

Oikeastaan klassinen musiikki oli ainoa taiteenlaji, josta hän ei koskaan kirjoittanut mitään.

 

Kuvan ja äänen kriitikko

 

Paavolainen oli visuaalinen esteetikko. Hän tarkasteli kriitikkona erityisen mielellään sellaisia taidemuotoja, joissa näköhavainnolla on merkitystä. Näin korostuivat kuvataide, elokuva, arkkitehtuuri ja tanssitaide.

Paavolainen korosti kirjallisen ilmaisun kustannuksella tapahtuvaa kuvien merkityksen kasvua. Myös hänen omat teoksensa ovat runsaasti kuvitettuja, lähtien Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa -teoksesta (1932). Sama koski myös hänen lehtitekstejään, joissa oli useimmiten kuvitusta mukana. Paavolaisen innokas valokuvausharrastus näkyy ennen kaikkea Synkässä yksinpuhelussa (1946) ja Karjala-teoksissa.

Ymmärsi Paavolainen kuultaviakin taideteoksia. Kun lausuntataiteesta tuli erittäin suosittua 1920- ja 1930-luvulla, lausuntatilaisuuksista kirjoitettiin arvosteluja päivälehtiin, ja Paavolainen kunnostautui tälläkin saralla. Hänestä kehittyi sotien jälkeen myös radioteatterin airut, jolla oli visio siitä, mihin suuntaan uutta instituutiota piti kehittää. Sitä visiota Paavolainen sai toteuttaa Yleisradion teatteriosaston päällikkönä 1948–1964.

Elokuvakriitikkona Paavolainen ei soveltanut mitään tiettyä näkökulmaa tai analyysimallia, vaan keskittyi vaihtelevasti juonenkuvaukseen, ohjaajan (regissöörin) työhön tai näyttelijäsuorituksiin. Hän viljeli tähtikulttia estottomasti. Kun esimerkiksi Elli Tompuri oli esillä, Paavolainen näki tähtiä.

Nuori Paavolainen tajusi, ettei elokuva ollut ollenkaan niin totta kuin monesti kuviteltiin. Etteikö kuva muka valehtelisi, varsinkaan liikkuva kuva! Tämän uskomuksen Paavolainen osoitti bluffiksi selvin sanoin.

 

Paavolainen kulttuurijournalistina

 

Elämme luovaa aikaa -teokseen on valikoitu 82 tekstiä, jotka ovat lähinnä 1920- ja 1930-luvulta. Laamanen ja Riikonen ovat jakaneet Paavolaisen kirjoitukset aihepiireittäin. Julkaisualustojen kirjo hämmästyttää. Osa lehdistä toimii vieläkin, osa on jo aikaa sitten toimintansa lopettaneita.

Julkaisukanavan vaikutus kirjoitusotteeseen on silmiinpistävä. Lehteen kirjoitetaan lehtijuttuja, joiden tyyli, sävy ja korostukset ovat erilaiset kuin pitemmässä tekstissä – näin on nykyään, ja näin oli tietysti myös Paavolaisen aikana.

Paavolaisen ensimmäiset arvostelut ilmestyivät Ylioppilaslehdessä 1923. Kaksikymmentävuotiaan kriitikon ensimmäisinä kohteina olivat uutuuselokuvat. Tuohon aikaan jokseenkin uutta oli sekä elokuva että sen arvosteleminen. Kun Tyyne Rautio eli M. Pajari julkaisi boheemihenkisen novellikokoelmansa Me luojat vuonna 1924, nuori Paavolainen teilasi sen heti, kuin lentävän riekon haulikolla.

Nuori kriitikko ei väistänyt mielestään kielteisiä kulttuuri-ilmiöitä tai niiden tuottajia. Eritellessään 1923 Ylioppilaslehdessä tanskalaisen J. Anker Larsenin Viisasten kivi -bestselleriä hän kuori teoksen uskonnollisen tendenssin ”kuin päälle liimatun etiketin” pois ja esitteli lopuksi kauniin taideteoksen, jossa oli suurenmoisia ihmiskuvia.

Myös eri taiteenlajien keskinäinen vertailu oli Paavolaiselle luonteenomaista.

Myös eri taiteenlajien keskinäinen vertailu oli Paavolaiselle luonteenomaista. Lähin verrokki löytyi monesti kuvataiteesta (tai kuvaamataiteesta kriitikon omin sanoin). Hän saattoi suosiolla verrata esimerkiksi kirjailijan ja taidemaalarin taiteilijaluonteita keskenään ja osoittaa lukuisia yhtymäkohtia taiteellisessa ja esteettisessä suuntautumisessa.

Nuori Paavolainen saattoi asettautua kirjailijan yläpuolelle tavalla ja toisella. P. Mustapään hän tuomitsi ”oman neroutensa uhriksi”, joka ei muka runoilijana voinut irrottautua kulttuurihenkilöstään. Vuonna 1925 Paavolainen luki Arvi Kivimaan itsetietoisia ja lyyrishenkisiä uutuusnovelleja Ylioppilaslehden arvostelua varten. Arvostelun lopuksi kriitikko lähetti kirjailijalle suoria terveisiä, että kirjoittaisi seuraavaksi runokirjan. Kuin Paavolainen olisi jotain aavistanut ennakolta, Kivimaa julkaisi vielä samana vuonna esikoisrunokokoelmansa Palava laiva. Tai sitten hän tarvitsi vain kelpo potkua persuksille.

Paavolainen arvosteli nuoresta lähtien paljon maailmankirjallisuuden uutuussuomennoksia. Hän koki tehtäväkseen esitellä suomalaisille sellaisia ulkomaalaisia kirjailijoista, joista kukaan ei ollut vielä kuullut. Suomentajan unohtaminen oli käytäntö jo 1920-luvulla: suomentajat tulivat kyllä mainituiksi, mutta ei Paavolainenkaan heidän työtään sen kummemmin kommentoinut. Kerran hän arvotti suomennoksen olleen ”sangen ansiokas”, ilman sen suurempia erittelyjä.

Kulttuurijournalisti Paavolaiselle oli tyypillistä, ettei hän sitoutunut pitkäksi aikaa yhden ja ainoan julkaisun avustajaksi. Pisin sanomalehden avustajasuhde oli Helsingin Sanomiin, seitsemän vuotta 1920-luvulla.

Paavolainen näki jo varhaisessa vaiheessa, millainen julkisuuspotentiaali sisältyi uudentyyppisiin aikakauslehtiin. Sen vuoksi hän esiintyi mielellään hyvin erityyppisissä lehdissä. Julkisuushakuisuudesta seurasi myös se, että hänen persoonastaan ja kirjoituksistaan alettiin väitellä jo varhain.

Paavolaisen kulttuurijournalismissa oli näkyvissä nuoruuden innostus ”nykyaikaa” kohtaan jopa selvemmin kuin pitkissä julkaisuissa.

Paavolainen oli kiinnostunut modernin ajan ilmiöistä ja taiteen uusista muodoista. Jos jonkun kohdalla voi puhua kulttuuriliberalistisesta suhteesta taiteeseen ja sen tekemiseen, niin Paavolaisen. Hänen kulttuurijournalismissaan oli näkyvissä nuoruuden innostus ”nykyaikaa” kohtaan jopa selvemmin kuin pitkissä julkaisuissa. Journalisti Paavolainen ei peitellyt myöskään pettymyksiään, jos jokin uusi ja outo jäi sellaiseksi myös erittelyssä.

Paavolaisen kulttuuriarvostelut olivat aina arvottavia. Opettava sävy oli hänelle tyypillinen, mikä kieli toisten yläpuolelle asettumisesta, tavallaan kulttuurisen vanhemman roolista. Tuliko rooli annettuna vai otettuna, ei ilmene kritiikeistä.

Arvostelujen kielessä riitti väriä, ylisanoja ja kielteisiä vertauksia. Paavolainen ei kuitenkaan kohdellut huonoja teoksia ja niiden tekijöitä pahansuovasti, vaikka kielteiset luonnehdinnat herättivät taiteilijoissa varmasti fiiliksen kaltoinkohtelusta. Tahallisen panettelun sijasta Paavolainen panosti nuorten taiteilijavoimien tukemiseen, kirjoittaen myös niistä teoksista, joista muut eivät kirjoittaneet.

Paavolaisen kirjoituskokoelma avaa kiintoisia näköaloja suomalaisen kulttuuriin 1900-luvun alkupuolella. Paavolainen viittasi arvosteluissaan innokkaasti taiteilijoihin, joihin hän oli perehtynyt ja mieltynyt. Kansainvälisiä esimerkkejä ja henkilöitä riitti jonoksi asti.

 

1920-luvun taiteilija oli luoja, ei tekijä

 

Hämmentävä aika hämmentää ajattelijat. Kauhea sisällissota oli hämmentänyt hiljaisiksi realismin suuret kirjailijat Eino Leinon, Juhani Ahon ja Minna Canthin. Kun heidän aikansa oli väistyä parnassolla taka-alalle, Tulenkantajat riensivät tilalle täyttämään kirjallista tyhjiötä. Tuskin nuoret taiteilijat aavistivat, että kotvan kuluttua koittaisi heidän vuoronsa hämmentyä, kun selvät iskulauseet menettäisivät voimansa ja aseet alkaisivat jälleen puhua.

1920-luvulla kansainvälisten virtausten tuulettaessa sisällissodasta toipuvan Suomen kulttuuriväkeä Olavi Paavolainen oli nuori, kiihkeä runoilija ja terävästi kirjoittava kulttuurijournalisti. Kun Helsingin ravintoloissa ja asunnoissa kulttuurivalppaat nuoret väittelivät maailmanmenosta ja tulevaisuudesta, karjalaistaustaisen Paavolaisen vuolas sana painoi paljon.

Jo julkaistessaan esseekokoelmansa Nykyaikaa etsimässä (1929) Paavolainen alkoi puhua kirjallisuuden kuolemasta. Kirjaa ei tappanut liikkuva kuva eikä paikallaan pysyvä. Sen tappoi liiallinen sitoutuminen menneeseen ja perinteiseen. Tästä tuli yksi Paavolaisen taidekäsityksen perusajatuksista.

Paavolaisen kirja-arvosteluissa kaksi verbiä korostui muiden yläpuolelle: luoda ja tehdä, toistensa vastakohdat. Hyvä kirjailija pystyi luomaan kauniita kirjoja, ja hänen luomisvoimansa oli muita parempi. Sitten oli kirjoja, jotka oli tekemällä tehty, väkisin sommiteltu. Ne joutivat romukoppaan.

Paavolaisen kirja-arvosteluissa kaksi verbiä korostui muiden yläpuolelle: luoda ja tehdä, toistensa vastakohdat.

Paavolainen ei ollut kovin ideologinen kriitikko. Itse asiassa hän vierasti ideologioita, koska ne kahlitsivat ajattelua. Arvostellessaan nuoren Pentti Haanpään esikoisnovellikokoelman Maantietä pitkin Hesariin adventtina 1925 Paavolainen lähti liikkeelle kirjailijasta, joka ei ollut mitään mutta jolla silti oli kaikki tarvittava. Kriitikko sanoi Haanpäällä olevan ”mukanaanriistämistaitoa”, mikä lienee ollut melkoinen kehu. Haanpää näyttäytyi Paavolaiselle kaksikymppisenä tukkijätkänä, joka sommitteli kertomuksiaan kaukana erämaassa. Silti hän osasi kirjailijana enemmän kuin kaupunkimaisterit:

”Mikä antaa Haanpään kertomuksille niiden väkevimmän viehätyksen, on tunto siitä, että tekijä on ne  l u o n u t, jokaisen rivin, jokaisen sanan, jokaisen kuvan. Hän ei koskaan tunnu kirjoittavan vain siksi, että jutun on jatkuttava, eikä hän taas käytä kynäänsä millään hetkellisellä, kiihkeällä vuolaudella. [–] Ihmishaahmot [sic!] ja maisemat ovat syntyneet syvällä, sielun ja vaiston ja tunnon pimeissä salasopukoissa ja kummunneet sieltä esiin luomisen ensi päivän mustan kosteuden ympäröiminä, päivän, jolloin ei vielä oltu sanottu: tulkoon valkeus.” (s. 133–134)

Haanpään kohdalla Paavolainen antoi armahduksen niille virheille, joita esikoisteos piti väkisin sisällään. Miksi tarrautua pikku puutteellisuuksiin, kun kerrankin kaunokirjallisen esikoisteoksen takaa oli nähtävissä sekä huomattava taiteilija että huomattava ihminen? 1920-luvun puolivälissä Pentti Haanpää oli se nimi, johon nuori Paavolainen laski toivonsa suomalaisen kaunokirjallisuuden tulevaisuuden suhteen. Eikä erehtynyt.

Haanpään kohdalla Paavolainen joutui tosin ensin vetämään ylirohkeita odotuksiaan takaisin. Kun Haanpää lähti taistelemaan nuoren tasavallan armeijan ongelmia vastaan poleemisessa Kenttä ja kasarmi -romaanissaan (1928), Paavolainen tyrmäsi kirjan oitis haitallisen ”jätkäkulttuurin” tuotteena. Kun Haanpää laittoi varusmiehet hangoittelemaan upseereitaan vastaan, Paavolainen aisti heti tämän vastaan sanomisen ilmentävän erästä suomalaista kansanluonteen peruspiirrettä, todellista mutta silti halveksittavaa. Toisin kuin Väinö Linna, Paavolainen piti tätä ominaisuutta kieroon kasvamisen merkkinä. Hän tuomitsi Haanpään sotilaskuvauksen ”haisevaksi naturalismiksi” ja ”riisitautiseksi romantiikaksi”. Risujen aika oli tullut!

”Epäonnistuneessa” Haanpää-arvostelussa näkyi kriitikon traaginen inhimillisyys eli kyvyttömyys ymmärtää teoksen keskeistä teemaa, motiivia ja sitä kautta sisältöä. Voidaan ajatella, että edes Paavolainen ei sopinut kaikkien teosten arvostelijaksi, niin älykäs, lahjakas ja sofistikoitunut kuin olikin.

Paavolainen oli laajemminkin suomalaista jätkäkulttuuria vastaan. Sen rinnalle hän nosti modernin sivistyskansan ylvästä korkeakulttuuria, jonka pitäisi topeliaanisessa hengessä ottaa väkevä niskalenkki rahvaan kouluja käymättömistä maanmatosista. Katsoiko hän tässä Eurooppaan, varsinkin sakemannien perään? Agraari-Suomi ja kaupunkien työläisväki arvostivat nuorta kulttuurisnobia enemmän Aleksis Kiveä, myöhemmin Väinö Linnaa ja Kalle Päätaloa, jotka antoivat jätkämeiningin rehottaa ja sallivat rahvaan käytöstapoja myös naisille.

 

Akkunat auki Eurooppaan ja maaseudulle

 

13-sivuinen pienoisomaelämäkerta (1947) on Elämme uutta luovaa aikaa -teoksen kiinnostavimmasta päästä.[2] Omakuvassa korostuvat sukutausta ja eräänlainen yleinen levottomuus: ”Olen aina verenperintöni takia ollut kuin jakautunut kahtaalle ja vain äärimmäisyydet viehättävät minua.” tai ”Olen kynttilä, joka palaa kahdesta päästä.”

Pienoisomaelämäkerrassaan kirjailija kuvaa värikkäästi ja jopa hauskasti elämänsä sattumuksia, jotka johtivat hänen kirjojensa syntyyn. Vuonna 1928 Paavolainen ja Mika Waltari oleskelivat kuukausia Pariisissa. Waltari palasi Suomeen Suuren illusionin (1929) kanssa – ja Paavolainen meni armeijaan.

Karjalan Kaartin Rykmentin komppanianpäällikkö antoi nuorelle varusmiehelle luvan kirjoittaa öisin. Niin keväällä 1929 syntyi Nykyaikaa etsimässä. Lukiessaan Waltarin debyyttiä kasarmin hiljaisuudessa Paavolainen koki ekstaasin toisensa perään. Tässä oli nyt se, jota hän oli odottanut vuosia vesi kielellä: joku suomenkielinen kirjailija avaisi Hagar Olssonin tavoin akkunan auki Eurooppaan! Armeijan kirjoituskoneella Paavolainen naputteli Tulenkantajat-albumiin pitkän arvostelun, niiden hurmosmaisten näkyjen sarjan, jotka kriitikossa heräsivät hänen lukiessaan Waltarin tekstiä, viestinä tuonpuoleisuudesta tai enkelimäisenä julistuksena raamatullisessa merkityksessä. Sotaväen jälkeen Paavolainen joutui tuuliselle paikalle Tulenkantajien päätoimittajaksi ja näki ylvään kulttuurilehtensä lopun vuonna 1930.

Kriitikkona Paavolainen näki oikeudekseen vaieta niin halutessaan. Paavolaisella oli varaa jättää arvostelematta aikansa merkittävintä proosaa ja runoutta. Esimerkiksi Aino Kallas, F. E. Sillanpää tai Volter Kilpi eivät häntä kiinnostaneet. Vanhaa ei tarvinnut vahvistaa, jos uutta oli tarjolla kuin tuoreita mustikoita heinäkuisessa kangasmetsässä.

Vaikka Paavolainen oli urbaani henkeen ja vereen, kunnon suomalainen maalaismaisema lumosi karjalaispojan samalla tavoin kuin Topeliuksen tai Gallén-Kallelan. Maalaismaisemassa ei ollut Karjalan voittanutta. Paavolainen kirjoitti Karjalan maisemista kaksi kirjaa Karjala muistojen maa (1940) ja Rakas entinen Karjala (1942). Kun hän alkoi kuvata entisen kotiseutunsa Kivennavan maisemia, sanat meinasivat loppua. Ne, mitkä löytyivät, havainnollistivat kirjailijan kertojanlahjojen maksiimin.

Maalaismaiseman lisäksi Paavolainen ihaili tavattomasti osuvaa kaupunkikuvausta. Kun Tulenkantajien ainoa maalari Väinö Kunnas esitteli taulunsa Kaupunki tulee (1927), Paavolainen oli haltioissaan. Kunnas antoi selvästi muotoa kaupungin takaisin valloittamiselle. Tämä sopi Paavolaiselle erinomaisesti: niin kuuluikin tehdä.

1930-luvulle tultaessa Paavolainen löysi Gallén-Kallelan, suuren maisemakuvaajan. Hän perehtyi Gallénin Karjalan matkoihin ja kirjoitti niistä haltioituneena Aamu-lehteen 1931. Kotiseutuhengen virittämän Paavolaisen silmissä Gallén nousi sellaiseen arvoon kuvataiteilijana, että oksat pois ja koko latva: Taidehistorian suurin graafikko! Gallénin jokaisessa viivassa piilee elämän draama! Tai: Gallénissa jos kenessä yhdistyvät luonnontilassa elävä villi-ihminen ja ylikultivoitu yksilö, joilla molemmilla on kuudes aisti herkistyneenä tuonpuoleisuuden vaistoamiseen!

Gallénin yksinkertaisimmastakin ornamentista pamahti Paavolaista vastaan ”elämän kaamoittava kysymys”, kuten taidemaalari itse asian muotoili. Kun nuoret kirjailijat syöksyivät ”kustantajien suosiollisella myötävaikutuksella karkeimpaan kaupalliseen kirjallisuuteen”, Paavolainen masentui latteuksista, vetäytyi katkerana poteroonsa ja muutti takaisin Kivennavalle.

Kivennavalla valmistui 1932 Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa, nuoruuden tulenkantajavuosien tilitys. Mies luki Gideä, Lawrencea ja Huxleyta, ”joiden kirpeä äly ja tumma viisaus” muokkasivat Paavolaisen maailmankuvaa uusiksi. Hän päätti luopua kaikesta kirjallisesta toiminnasta toistaiseksi. Hiljaiseloa kesti neljä vuotta.

 

Uusien virtausten suorapuheinen tulkki

 

Tatu Vaaskivi, yksi 1930-luvun kirjallisista komeetoista, perehtyi historiaan ja löysi antiikin Rooman ja Jeesuksen ajan Palestiinan. Toinen komeetta Mika Waltari antoi mielensä vaellella muinaiseen Egyptiin. Paavolainen oli lapsena kiinnostunut kreikkalaisesta mytologiasta, mutta aikuisena hän ei enää piitannut antiikin myyteistä.[3] Hän keskittyi tiukasti oman aikansa virtauksiin ja henkiseen pahoinvointiin – ja jäi niiden vangiksi.

Paavolainen seurasi aikaansa lukemalla lehtiä ja kuuntelemalla radiota sekä liikkumalla ahkerasti Suomessa ja ulkomailla. Hoksottimet olivat herkeämättä käytössä, tuntosarvet korkealla ja katse tiukan keskittynyt. Erityisen intensiivisesti Paavolainen keskittyi lehtijuttuihin sota-aikana työskennellessään Päämajan tiedotusosastolla Mikkelissä.[4]

Paavolainen oli erityisen kiinnostunut kaikesta uudesta, liittyi se sitten kirjallisuuteen, muihin taiteisiin, politiikkaan tai ideologiseen kehitykseen. Hän väitti vuosikymmenet suomalaisia näkökyvyttömiksi muiden maiden suuntaan. Se näkyi kirjojen nimissä, esimerkiksi Nykyaikaa etsimässä tai Lähtö ja loitsu -teoksen alaotsikossa ”Kirja suuresta levottomuudesta”.

Paavolainen ei ollut ajattelijana eikä kirjoittajana kovin systemaattinen. Hän opasti lukijoitaan tutustumismatkoille itseään kiinnostaviin uusiin ja ajankohtaisiin kulttuuri-ilmiöihin. Paavolainen saattoi puhua 1930-luvun konekulttuurista romantiikan uutena ilmentymänä, ja häntä uskottiin kyllä. Paavolainen sai mainesanan oman aikakautensa suorapuheisena tulkkina, Laamasen ja Riikosen sanoin:

”Paavolaisen merkitys on siinä levottomassa innostuksessa, jolla hän kuvaa oman aikansa kulttuuria ja sen usein vastakkaisia virtauksia.” (s. 25)

 

Esikoisia ja veteraaneja

 

Paavolaisen eittämättömäksi ansioksi on mainittava, että hän löysi Kotkan tehtaiden varjoissa varttuneen Toivo Pekkasen ennen muita Tulenkantajia. Kun Pekkasen esikoisteos, novellikokoelma Rautaiset kädet, ilmestyi 1927, Paavolainen kehui Pekkasen kertomukset Iltalehdessä maasta taivaaseen. Hän luki nautinnolla Pekkasen ”karua, jopa kömpelöä teosta”:

”Kynää ovat kuljettaneet karkeat, tottumattomuutta vapiset [sic!] kädet, joille kirjoittaminen ei ole ollut luonnonpakko eikä iloa vaan raskas, kiduttava, pyhä toimitus.” (s. 178)

Paavolainen oli saanut tarpeekseen nuoren Suomen työläiskirjailijoista, joiden kaunokirjoissa sosialistiset tendenssit pilasivat estetiikan. Pekkanen oli eri maata: ”kohtalokylläisen ihmisluokan” tulkki, valistunut työmies, joka kansakoulupohjalla teki ruumiillista työtä, osallistui ay-toimintaan, harrasti lukemista lainakirjastojen avulla, katsoi elokuvia, luki sanomalehtiä ja – kaiken päälle – oli kiinnostunut sielunelämän ja oman mielensä probleemeista.[5]

Paavolainen odotti malttamattomana Pekkasen uusia teoksia. Kun miehen kolmas novellikokoelma Kuolemattomat ilmestyi 1931, Paavolainen ylisti ”novellin aristokraattia” tyylillisestä kehittymisestä. Yksinkertaisuus on kaunista, määrittyi Paavolaisen taiteelliseksi maksiimiksi. Ja kun Pekkasen pääteos, romaani Tehtaan varjossa, ilmestyi 1932, Paavolaisen ylisanoilla ei ollut määrää.

Paavolainen paheksui kriittisyyden puutteesta kriitikoita, jotka Waltarin aikaisempien teosten suuri ote oli lumonnut jo valmiiksi.

Nuorten esikoiskirjailijoiden rinnalla on kiintoisaa katsoa, miten Paavolainen suhtautui asemansa jo vakiinnuttaneihin kirjailijoihin. Esimerkiksi varhaiskypsä Waltari sai tuta nahoissaan ”hutilointinsa” ja ”tilapäiset välityönsä”. Kun muut kriitikot ylistivät Waltarin Sielua ja liekkiä (1934) suureksi kulttuurihistorialliseksi romaaniksi, Paavolainen paheksui kriittisyyden puutteesta kriitikoita, jotka Waltarin aikaisempien teosten suuri ote oli lumonnut jo valmiiksi. Sielun ja liekin tekijä oli Paavolaisen mielestä journalisti, ei kaunokirjailija. Waltarin epäintellektuelli tunneperäisyys teki kuulemma hänet aivan vääräksi henkilöksi luomaan historiallista romaania, missä työssä tarvittiin tutkivaa, syvällistä ja itsekriittistä otetta.[6]

Kun Paavolainen otti käteensä suomenruotsalaisen kirjallisuuden moniottelijan Hagar Olssonin viidennen kaunokirjan, romaanin Mr. Jeremias söker en illusion (1927), ylisanojen tulva oli runsas. Paavolainen sai Olsson-arvosteluaan varten merkkimäärän Ylioppilaslehdeltä, jonka hän ylitti roimasti. Uuden taiteen saapuminen Suomeen oli sen ansainnut! Paavolainen näki Olssonin romaanin olevan Euroopan modernien kirjallisten virtausten tyylipuhdas edustaja, kuin kaukoputki siihen kirjallisuuteen, jota kohti suomenkielisillä kirjailijoilla oli vielä vuosikymmenien matka. Niin kuin olikin.

Paavolainen kirjoitti myöhemmin Olssonista jopa esseen, joka on mukana Laamasen ja Riikosen kokoelmassa. Paavolaisen silmissä Olsson on taisteleva runotar, funktionalismin aikakauden ekspressionistinen kirjailija, jolle taideteos (kaunokirja) oli ohjelman väline, ei taidetta sen itsensä takia. Runoilija taisteli härkäpäisesti nihilismiä vastaan, vaikka koko maailma olisi ärsyyntynyt hänen ekspressionismistaan. Olsson oli synteetikko, ei analyytikko, ja puhui enemmän ihanteiden puolesta, ei niitä vastaan. Paavolainen otti kantaa Olssonista piirrettyihin pilakuviin, joissa hänet esitettiin usein haarniskaan puettuna naissoturina kilpi ja keihäs käsissään. Karikatyyri oli osuva, se paljasti Paavolaisen mielestä olennaisimman: Olsson on uuden kirjallisuutemme Jeanne d’Arc.

 

Hiljaiselo ja sen loppu

 

Seuraavat neljä vuotta Paavolainen työskenteli mainostoimittajana. Kesällä 1936 hän osallistui Nürnbergissä kansallissosialistisiin puoluepäiviin, mikä päätti epäkirjallisen elämänmenon. Kun Paavolainen oli todennut Suursiivouksessa suomalaisten esteettisen maailmankuvan olevan hajalla, hän huomasi Nürnbergissä olevansa pakotettu ottamaan vastaan uuden, poliittisen maailmankuvan. Se kuitenkin kauhistutti ”apokalyptisella outoudellaan”.

Paavolaisen palattua Suomeen kirjoituskone alkoi laulaa jälleen. Paavolainen kirjoitti raivokkaasti seitsemän viikkoa. Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) ei kuitenkaan sisältänyt selvää lopputulemaa siitä, mikä oli totuus ajankohtaisessa poliittisessa ja ideologisessa henkien taistelussa. Kysymys ahdisti Paavolaista niin, että hän lähti keväällä 1937 rahtilaivan mukana pitkälle ulkomaanmatkalle Etelä-Amerikkaan.

Seuraavana syksynä syntyi Lähtö ja loitsu, matkakirja yöllisestä valtameren autiudesta, pampan yksinkertaisesta suuruudesta ja amerikkalaisten aarniometsien väkevästä alkuperäisyydestä. Paavolainen sai kontaktin maihin, joissa ihmisillä oli vielä tilaa elää ja hengittää ja joissa kaikkien viha kaikkia vastaan ei vielä ollut myrkyttänyt ilmaa. Syksyllä 1938 ilmestyi Risti ja hakaristi, jossa kirjailija jatkoi aikansa anti-intellektuellien, antikristillisten, uuspakanallisten ja primitiivisten ilmiöiden tarkastelua ja pohti voiman, väkivallan ja vitaalisuuden palvontaa.

Keväällä 1939 Paavolainen lähti Neuvostoliittoon, ”kerätäkseen lisää uusia vaikutelmia”. Hän matkusteli ristiin rastiin kolme kuukautta. Paluumatkalla hän poikkesi Istanbuliin ja siirtyi sieltä Ateenaan. Siellä ollessaan odotettu maailmanpalo leimahti uudelleen.

Paluumatka Suomeen oli mieleenpainuva. Matkustaessaan Välimerellä kirjailija sai kuulla Ranskan julistaneen sodan Saksalle. Marseillesta hän pääsi Pariisiin, joka oli kuollut ja pilkkopimeä. Dieppen rannikolla Paavolainen törmäsi skandinaavien pakolaislaumoihin, jotka pyrkivät vauhkoina pois lähestyvän sodan jaloista.

Kun hän viimein pääsi laivalla kohti Suomea, englantilaiset sotalaivat piirittävät aluksen. Ne saattoivat pakolaisia Pohjanmeren miinakenttien keskellä. Paavolainen oli kauhuissaan! Kahdeksan päivän kuluttua saapumisestaan Suomeen kirjailija sai kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin.

Sodat tulivat ja veivät mukaan myös Tulenkantajat. TK-ajoilta ei Paavolaisen kokoelmassa ole tekstin tekstiä. Kirjallisuusesseiden sarjassa loikataan suoraan vuoteen 1946, jolloin keskustelu Synkän yksinpuhelun ympärillä oli jo kiihtynyt kirjasodaksi.

 

Kirjailijan ja kriitikon työn päätös

 

Synkän yksinpuhelun herättämä arvosteluryöppy oli sakeaa, myrkyllistä tervaa, joka oli pakko juoda viimeiseen pisaraan. Olisiko hän voinut jättää sitä tekemättä, hän kriitikkojen kuningas! Kielteisiä arvosteluja lukiessaan Paavolainen unohti, että teoksesta myös tykättiin kovasti, varsinkin vasemmistolaislehdissä.

Olavi Siippaisen kirjoitettua Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessaan räväkän kielteisesti Paavolaisesta tämä ei voinut olla kirjoittamatta pitkää vastinetta, jonka Laamanen ja Riikonen ovat napanneet mukaan kokoelmaan. Teksti oli sikäli merkittävä, että Paavolainen oli ennen sen julkaisua päättänyt olla provosoitumatta minkäänlaiseen polemiikkiin. Tahalliset vääristelyt ja valheet muuttivat mielen.

”Yleinen taktiikkasi näyttää olevan se, että panet minun tililleni asioita, joita en ole lainkaan tehnyt tai väitteitä, joita en ole sanonut, minkä jälkeen katsot velvollisuudeksesi torjua nämä asiat tai väitteet.”

Paavolainen näki Siippaisen ”häväistyskirjoituksen” osoituksena kirjallisuuskritiikin politisoitumisesta. Jo kirjoituksen kuvituksessa oli nähtävissä rinnakkain asettelu, joka Paavolaisen mielestä johti lukijan aivoitukset väärään suuntaan teoksen tulkinnassa: Siippainen halusi mitä ilmeisimmin antaa lukijalle sen ennakkokäsityksen, että Paavolaisen kirja kansikuvaa myöten oli pelkkää petkutusta. Sitten seurasi yksi kirjallisen polemiikin vakiolauseita:

”Yleinen taktiikkasi näyttää olevan se, että panet minun tililleni asioita, joita en ole lainkaan tehnyt tai väitteitä, joita en ole sanonut, minkä jälkeen katsot velvollisuudeksesi torjua nämä asiat tai väitteet.” (s. 278)

Paavolaisen vastakirjoituksessa oli aistittavissa kärsineen miehen epätoivoinen paatos, kun hän huomasi maineensa murentuneen ja liian monen ihmisen kääntyneen häntä vastaan. Samalla paljon kriitikonurallaan muita kirjailijoita haukkunut mies sai maistaa omia lääkkeitään. Paavolaisen oli pakko kaivaa kaikki kriitikon virheet Siippaisen tekstistä, puhumalla esimerkiksi ”klassillisesta väärennyskeinosta käyttää sitaatteja typistettyinä tai irrottaa ne selittävästä asiaympäristöstä erilleen” (s. 279).

Seuraavassa hengenvedossa Paavolainen syytti toimittajaa ”vahingonilosta”, ”älykkyyden puutteesta”, ilkeämielisyydestä, varjonyrkkeilystä, subjektiivisuudesta, tahallisesta vääristelystä, toisilleen vastakkaisten näkemysten esittämisestä jne. Sävy oli ajoittain itkuinen, sääliä kerjäävä, alakuloinen ja surullinen.

Vuodatuksensa lopuksi Paavolainen totesi, että ”Synkän yksinpuhelun tapaisen teoksen teilaukselle on psykologinen maaperä kieltämättä varsin otollinen. [–] Onhan toki paljon miellyttävämpää uskoa kirjoitukseen, joka teilaa  y h d e n  m i e h e n, kuin kallistaa korvaansa sellaisen kirjan sanomalle, jossa myös kritisoidaan monia kansallisia virheitämme ja todetaan erehdyksiämme.” (s. 282)

Elämänsä karvaimmalla hetkellä Paavolainen joutui juomaan kriitikoiltaan ja vastustajiltaan niin karvaan maljan, että oma luomisvoima ehtyi täysin. Parhaina päivinään Paavolainen oli näyttänyt hienosti esimerkkiä Suomen taiteilijoille hylätä periferia, hakea vaikutteita maailman keskiöistä ja palata sitten kotiin tekemään kunnon luomistyötä. Olla nyt yksin näkemässä raunioituneessa maassa synkkiä näköaloja läheltä ja kaukaa, joita muut eivät halunneet edes vilkaista – siihen sammui Paavolainen kaunokirjailijana. Esseitä ja arvostelujakin hän jaksoi vielä jonkin aikaa, sitten sekin työ sai jäädä. Alkoholi ja itsesääli veivät miehen, joka vanheni silmissä.

Ennen kuolemaansa (1964) Paavolainen sai Eino Leino -palkinnon 1960, ja Valitut teokset 1–4 ilmestyi 1961. Ne toivat pientä lämpöä kyyniselle mietiskelijälle. Pientä valoa tunnelin päästä näytti itse Urho Kekkonen, joka yritti rohkaista häntä uudelleen kirjoittamaan, tuloksetta.

Elämme luovaa aikaa on todellinen runsaudensarvi kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Paavolaisen kulttuurihenkilön journalistisesta puolesta. Kokeneiden Paavolais-tutkijoiden lyhyet välikirjoitukset avaavat osuvasti Paavolaisen kirjoitusten taustoja ja merkityksiä. Kirjoitukset painottuvat 1920-luvulle ja 1930-luvun alkupuoliskolle; myöhemmältä ajalta tekstejä on ainoastaan muutama. Kirjoituskokoelma esittelee näin nuoren, elinvoimaisen ja kunniahimoisen kulttuurikriitikon, jonka kynä oli terävä kuin partaveitsi.

Muilla Paavolais-tutkijoille on iso juttu se, että Elämme luovaa aikaa -teoksen lopusta löytyy kattava bibliografia Paavolaisen kaikista julkaisuista. Toinen, lähes yhtä tärkeä asia on henkilöhakemisto, joka on poikkeuksellisen kattava. Hakemistossa ovat lueteltuina jopa Paavolaisen teksteissä esiintyvät henkilöt!

 

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja, kirjallisuuskriitikko ja kulttuurijournalisti.

 

 

[1] Esimerkiksi natsi-Saksaa käsittelevä Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) on matkakirjallisuuden klassikko. Paavolaisen ohella monet muutkin suomalaiset kirjoittivat merkittäviä kulttuurikriittisiä esseeteoksia ja matkakirjoja ulkomaanmatkoilta. Omissa kirjoituksissaan Paavolainen ei tuonut näitä koskaan esille, lieneekö edes tutustunut niihin. Kotimaisten matkakirjojen sijaan Paavolainen käytti matkakirjoissaan laajalti hyödyksi ruotsalaisia ja saksalaisia lähdeteoksia, joiden sisältöä hän lainasi paikoin hyvinkin laajasti.

[2] Paavolaisen pienoisomaelämäkerta ilmestyi alun perin teoksessa Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon. Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja. WSOY 1947.

[3] Lapsena Paavolainen löysi tietosanakirjasta Kreikan jumalat, jäljensi ne monistuspaperille ja kirjoitti kuvien viereen selittävät tekstit. Paavolainen luki myöhemmin neljä vuotta estetiikkaa ja kirjallisuus- ja taidehistoriaa, mutta ei valmistunut koskaan maisteriksi.

[4] Kun Synkkä yksinpuhelu ilmestyi 1946, se sisälsi monen hämmästykseksi tavattoman paljon lainauksia lehtikirjoituksista. Paavolainen katsoi sota-aikana myös paljon elokuvia, joita hän eritteli nasevasti Synkässä yksinpuhelussa.

[5] Paavolainen sai nähdä Pekkasta 1930-luvulla jopa Tulenkantajien kokouksissa. Niissä Pekkanen tosin kävi harvakseltaan, koska vierasti Tulenkantajien herraskaisia lähtökohtia ja korkeita koulutustaustoja.

[6] Paavolaisen käsitys mahdollisesti muuttui 1945, kun Waltari julkaisi Sinuhe egyptiläisen.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone