Pekka Tarkka vaati kriitikoilta ”älyllistä vaateliaisuutta” laatulehden laadun takaamiseksi.

 

Paikoin purevasanaisessakin kirjassa Onnen Pekka. Muistelmia (Otava 2018) Helsingin Sanomien pitkäaikainen kulttuuriosaston päällikkö ja kirjallisuuskriitikko Pekka Tarkka kirjoittaa kulttuuritoimittajakollegoistaan aika armollisesti, mutta teatteritoimitusta, erityisesti teatterikriitikko Kirsikka Moringia hän suomii sumeilematta. Tarkan pirtaan kun ei turkkalaisuus sopinut. Eikä juuri muutkaan ajan teatteri-ilmiöt eikä liioin populaarikulttuurin ja ”turhien julkkisten” vähittäinen ujuttautuminen Helsingin Sanomien kulttuurisivuille. Musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimolle – joka on aivan oma lukunsa – eikä muutamille muillekaan kriitikoille kiitosta satele postuumistikaan.

Kirjan kiinnostavimmat luvut kulminoituvat Tarkan merkittävään kirjallisuuskriitikon uraan Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa kirjallisuuden kentän ja yhteiskunnan mullistusten aikana.

Pekka Tarkasta kehkeytyi eräänlainen kirjallisuuden huutavan ääni, jota arvostettiin, mutta myös pelättiin. WSOY:n Hannu Tarmio suomi Tarkan kohtuuttoman tärkeää asemaa nimeämällä hänet ”Valtakunnan Viralliseksi Teloittajaksi” tai ”Armahtavaksi Paaviksi”.

Tarkka oli modernismin tulisieluinen puolustaja ja asettui näkyvästi kirjailijoiden puolelle ajan kuohuttavissa kirjasodissa. Hän oli taitava ja uuttera kirjallisuuskriitikko jumalansa, kirjallisuuden armosta ja vaati samaa kollegoiltaankin. Niinpä kirjallisuustoimitus sai ajoittain huutia laiskuudesta. Ennen kaikkea Tarkka taisteli ja toimi sivistyksen puolesta ja suri humanistisen sivistyksen rapautumista Suomessa sukupolvi sukupolvelta. ”Entä mitä minun sukupolveni jälkeen?”, hän kyselee kirjassaan.

Tarkka taisteli ja toimi sivistyksen puolesta ja suri humanistisen sivistyksen rapautumista Suomessa.

Avustajien ja oman väen juttujen suhteen Tarkka oli ehdoton. Hänelle ei kelvannut mikä tahansa. Laatulehden kirjoitusten tason tuli olla korkea. ”Olen vapaamielinen, mutta laadun suhteen en ollenkaan liberaali”, hän korosti. Kulttuuriosastolle hän toivoi ”väriä, iloa ja eleganssia”.

Tarkan painotukset kulttuuritoimituksen päällikkönä olivat toki konservatiivisia, mutta kunnioitettavasti hän piti yllä ”älyllistä vaateliaisuutta” kulttuuriosaston laadun takaajana. Hänen seuraajansa Heikki Hellmanin vaateeseen sille, että ”osasto ei voi olla intellektualismin suojaisa linnake”, Tarkka viittasi kintaalla. Hantta Krausen ”säälittävän lapsellisen, joutavanpäiväisen kyhäelmän” nostaminen Hellmanin siunauksella kulttuurisivuille oli Tarkalle yksinkertaisesti liikaa. Tulenkatkuisessa kirjeessään hän syytti Hellmania kavereineen anti-intellektualismista.

Kulttuuritoimituksen nokkapokassa oli Hellmanin mukaan kyse jonkinlaisesta henkisestä luokkataistelusta.

Kaikesta huolimatta Tarkka oli tyytyväinen aikaansaannoksiinsa kulttuurisivujen kehittäjänä, joskin ajoittain kaipaili aikoja, jolloin hän kirjoitti Kritiikin Uutisiin vailla esimiestehtävän taakkoja.

 

Uuskritiikin edustaja ja kansallisen kulttuurin määrittelijä

 

Pikku-Tarkaksi nimetty Helsingin Sanomien pitkäaikainen kulttuuritoimittaja ja kulttuuritoimituksen päällikkö Heikki Hellman naureskelee nimityksensä olleen lähinnä vitsi. Mutta, oli nokkelalle nimitykselle hieman katettakin.

– Joistain erimielisyyksistämme huolimatta olin Pekka Tarkan suosikki hänen seuraajakseen. Jos Tarkka oli tarkka taiteenalojen arvojärjestyksestä ja taiteilijoiden painoarvosta, minä taisin hieman horjuttaa vanhoja hierarkioita. Olin tarkka hieman eri asioista – pikkutarkka vaikkapa arvostelujen krediittitietojen johdonmukaisuudesta. Poden yhä samaa syndroomaa, Heikki Hellman kertoo.

Jos Tarkka rusikoi, hän rusikoi jo maineensa saavuttaneita, ei untuvikkoja.

On kiistatonta, että Helsingin Sanomien kriitikoilla oli mittavasti valtaa taiteen kentällä Tarkan aikana, puhumattakaan Tarkasta itsestään. Valtakysymystä Tarkka käsittelee kirjassaan hieman varoen, antaen tulkinnan lukijalle, jonka on syytä olla valppaana sen suhteen, mitä piilee rivien välissä.

Hellman kuitenkin muistuttaa, ettei Tarkka haalinut itselleen määrittelyvaltaa toimimalla liian monilla rinnakkaisilla kentillä.

Helsingin Sanomien laaja levikki ja lehden johtava asema tarjosivat toki mahtavan kaikupohjan hänen vallankäytölleen kirjallisella kentällä. Valta ja vallankäyttö eivät sinänsä ole hyvä tai paha asia. Pekka käytti valtaa mielellään. Hänellä oli hyvä vainu löytää hyvää kirjallisuutta. Mutta silloin kun hän halusi olla ilkeä, hän totisesti oli sitä. Mutta jos hän rusikoi, hän rusikoi jo maineensa saavuttaneita, ei untuvikkoja.

Helsingin Sanomien pitkäaikainen kuvataidekriitikko Marja-Terttu Kivirinta yltyy lähes yleviin sanoihin kuvatessaan esimiestään.

– Pekka Tarkka on vaikuttanut yli kuusikymmentä vuotta kirjallisuuskriitikkona ja -toimittajana ja jonkin aikaa kirjallisuuden tutkijana myös Helsingin yliopistossa, silloisella Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella. Hänellä on ennätysmäisen pitkä ura takanaan. Vaikutusvaltaa ehti karttua jo varhain. Tarkka kirjoittaa ja julkaisee yhä. Vallankäyttäjä hän on etenkin suomalaisen ja suomen kielellä kirjoitetun kotimaisen kirjallisuuden portinvartijana. Se tarkoittaa melkoista asemaa näin pienessä maassa. Käsittääkseni Tarkka on käyttänyt valtaa määrätietoisena merkityksenannoissaan ja asettunut näin aikoinaan omalle paikalleen Suomen kansallisen kulttuurin määrittelijöiden historiallisessa jatkumossa, Kivirinta arvioi.

Tarkka pyörän selässä vuonna 1979. (Onnen Pekka -kirjan kuvitusta.)

Pekka Tarkalla oli monta näköalapaikkaa: Ensin vanhasuomalaisten Uusi Suomi, jonka kulttuuritoimitus hänen ollessaan siellä töissä oli hyvinkin radikaali. Sen jälkeen tuli nuorsuomalaisten liberaali Helsingin Sanomat ja siinä välissä vielä alma mater eli Helsingin yliopisto.

Heikki Hellmanin mielestä ei ole kahta sanaa siitä, etteikö Pekka Tarkan ”missio” kriitikkona olisi – vain ja ainoastaan – ollut hyvän kirjallisuuden nostaminen esiin ja laajemminkin kirjallisuuden aseman puolustaminen ja edistäminen.

Kriitikkona häntä voisi pitää uuskritiikin edustajana, joka lähiluki teoksia ihailtavalla tarkkuudella.

– Minusta on kiinnostavaa, että kriitikkona häntä voisi pitää uuskritiikin edustajana, joka lähiluki teoksia ihailtavalla tarkkuudella. Tutkijana häntä taas on pidetty biografisen menetelmän edustajana, mutta siinä on minusta näköharha. Hänen biografiansa sisältävät aina erinomaiset teosanalyysit, jotka eivät suinkaan ammenna yksin kirjailijan elämästä.

Kivirinta on samoilla linjoilla Hellmanin kanssa, mutta nostaa esille feministisen näkökulman.

– Nyt jo etäältä katsoessani vaikuttaa siltä, että hänelle etenkin suomenkielinen kaunokirjallisuus on ollut ehdoton ykkösasia koko kotimaisen kulttuurin kentällä. Tarkan ”missio” kriitikkona on ollut kaiketi nostaa esille ”hyvää kotimaista kirjallisuutta”.

Kiinnostavaa Kivirinnan mielestä on, että Tarkan arvoasteikolla keskeisimmät kirjailijat ovat olleet pääasiassa miehiä.

– Muistaakseni hän on ollut aikoinaan nostamassa myös kirjailijoita, joilla sittemmin on ollut luonnollisena pidetty paikka niin kutsutun hyvän ja merkittävän suomalaisen kaunokirjallisuuden kaanonissa. Näihin tekijöihin on kuulunut jo taannoin muun muassa kaksi kertaa Finlandia-palkittu Olli Jalonen.

 

Kirjallisuus ennen kaikkea

 

Kirjallisuuden superkyyläksi itseään nimittävän Pekka Tarkan journalistisessa kaanonissa kirjallisuudella ja kirjallisuuskritiikillä oli aina ykköspaikka. Kriitikkona hän sai toki moitteitakin elitistisyydestä ja korkeakirjallisesta typeryydestä, erityisesti WSOY:n Ville Viksteniltä.

– Kulttuuriosaston lähtöjutun tuli aina olla tärkeän kirjan arvostelu. Kirjallisuuden jälkeen saivat sijaa muiden klassisten taiteiden kritiikit. Olisi kuitenkin väärin väittää Tarkan arvostaneen vain kritiikkiä, Heikki Hellman muistuttaa.

Kivirinta tarkentaa Tarkan suosineen myös esseistiikkaa sekä muita mielipiteellisiä ja kulttuurikeskustelua synnyttäviä debattikirjoituksia. Tarkan hierarkiassa kirjoittajat eivät välttämättä olleet osaston omia toimittajia vaan enimmäkseen ulkopuolisia, muissa yhteyksissä asemansa ja nimensä vakiinnuttaneita tunnettuja julkisuuden keskustelijoita, joilta kirjoitukset ja myös kirja-arvostelut tilattiin varta vasten.

– Pekka arvosti paljon klassista musiikkia ja kuvataiteita, minkä antoi myös näkyä kulttuuripalstoilla. Muiden taiteiden kohdalla hänen kynnyksensä oli korkeampi. Hän ei oikein lämmennyt teatterin ja tanssin uusille virtauksille, populaarikulttuurista nyt puhumattakaan. Elokuvahan ei Helsingin Sanomissa kuulunut osaston rooteliin. Elokuvatoimittajat siirtyivät hallinnollisesti kulttuuritoimitukseen 1995 ja ensi-ilta-arvostelut siirtyivät emolehden kulttuuripalstoille vasta syksyllä 2015, Hellman muistelee.

Kivirinnan mielestä asetelma oli jokseenkin hierarkkinen ja monesti myös subjektiivinen.

– Toki kulttuuriosastossa on ollut myös moniin muihin taiteenlajeihin erikoistuneita toimittajia. Tietääkseni Pekka Tarkka itse on seurannut aktiivisesti esimerkiksi klassista musiikkia. Teatteria, oopperaa ja kuvataidettakin kai jonkin verran, minun arvioni mukaan etenkin sitä, mikä on kuulunut bourdieulaisittain määritellyn keskiluokkaisen hyvän maun piiriin. Ja kai se vanha eri taiteenlajien välinen kansallishistoriallinen hierarkiakin on vaikuttanut vielä tuolloin.

– Pekka Tarkan esimiesaikana 1980-luvulla suomalaisen taiteen kentällä nousussa ollutta nykytaidetta tai ainakin tapaamme nostaa sitä esille hän itse vierasti. Silloisen uuden taiteen, kuten performanssin, liikkuvan kuvan ja niin kutsutun muu-taiteen, laajentunut horisontti ei ainakaan kaikkinensa kuulunut hänen henkilökohtaisen kiinnostuksensa piiriin. Esimiehenä Tarkka toki ymmärsi, että sanomalehden kulttuuriosaston täytyy kertoa siitäkin, mutta ennen kaikkea vahvasti arvottavan kritiikin välityksellä, Kivirinta toteaa, mutta ei valita.

1980-luvulla suomalaisen taiteen kentällä nousussa ollutta nykytaidetta tai ainakin tapaamme nostaa sitä esille Tarkka vierasti.

– Olen Tarkankin aikana saanut matkustaa paljon sekä kotimaassa että ulkomailla ja keskittyä kuvataiteeseen. Kansainvälisen taiteen seuraamista paikan päällä Helsingin Sanomissa arvostettiin siihen aikaan paljon. Taidetoimittajana koin kuitenkin toisinaan, että Tarkka oli konservatiivi suhteessaan kuvataiteeseen ja sen laajentuneeseen kenttään, siis ylipäätään visuaaliseen kulttuuriin. Konservatiivisuus ilmeni hektisissä toimituskeskusteluissa. Niitä käytiin joskus esimerkiksi kulttuuriosaston päivittäisistä avausjutuista, kun kirjallisuusjutut oli ikään kuin itsestään selvästi muurattu aina vakiopaikalleen. Tarkka oli niiden suhteen ehdoton.

Konservatismi on aina suhteellinen kysymys, Hellman muistuttaa.

– Tarkan näkemyksiä muovasi keskeisesti viisikymmenluvun modernismitaistelu, jossa hän edusti radikaaleja uudistajia. Koko kuusikymmenluvun hän seurusteli vasemmistolaisen nousevan älymystön kanssa. Jossain vaiheessa elämäänsä ihminen yleensä muuttuu konservatiiviksi, sillä mieli ei enää avaudu uusille asioille ja aatteille. Niin kuin meillä kaikilla Pekan konservatiivisuus ilmeni jäykkyytenä uusien, nousevien ilmiöiden edessä.

 

Sarkastinen herrasmies

 

Pikku-Tarkalla ei henkilökohtaisesti ollut juuri mitään valitettavaa Pekka Tarkasta työtoverina.

– Muutamia työyhteisössä aina ilmeneviä yhteenottoja lukuun ottamatta tulin hyvin toimeen Tarkan kanssa. Toisilla oli vaikeampaa. Monet kokivat, ettei Pekka arvostanut heitä. Toimituksessa hänellä oli suosikkinsa ja inhokkinsa, Hellman kertoilee.

– Esimiehen tehtävään kuuluu olennaisesti osaston kehittäminen. Pekka uudisti kulttuurisivuja merkittävällä tavalla. Kun aloitin kulttuuritoimituksen esimiehenä 1989, jatkoin vain monien hänen käynnistämiensä palstojen kehittämistä. Yritin kuitenkin hieman horjuttaa kulttuurisia hierarkioita ja tehdä journalistisen repertuaarin entistä monipuolisemmaksi.

Marja-Terttu Kivirinta muistaa Pekka Tarkan asiallisena työtoverina.

– Hän oli vähän vanhempaa sukupolvea edustava kirjallisuuden tohtori, välillä sarkasmia ja myös ironiaa viljelevä herrasmies. Työ esimiehenä ei välttämättä ollut helppoa. Toimitus oli iso ja vakinaisessa työsuhteessa ollut joukko toimittajia hyvin heterogeeninen. Huvittavia muistoja ovat olleet toimituksen juhlat, joista Tarkka on kirjoittanut itsekin muistelmissaan. Jossain vaiheessa juhlia päästiin välillä vaiheeseen, jossa esimies erotti lähes kaikki toimittajat ”laiskoina ja huonoina”. Seuraavat aamut olivat hilpeyttä täynnä, Kivirinta ja Hellman naureskelevat.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus vuonna 1984. (Onnen Pekka -kirjan kuvitusta.)

Jupinaa paremmat kulttuurisivut

 

Helsingin Sanomien nykyiset kulttuurisivut ovat Heikki Hellmanin mielestä kahvipöytäkeskusteluissa usein kuultua jupinaa paremmat.

– Populaarikulttuuri on saanut sivuilla entistä legitiimimmän aseman samalla kun korkeakulttuurin käsittelytapa on popularisoitunut. Kehitys on monella tapaa oikean suuntainen, mutta usein jään kaipaamaan syvälle käypää kritiikkiä. On menetys, että akateemiset asiantuntijat ja keskustelu ovat kadonneet kulttuurisivuilta, Hellman suree.

Kivirinta on tyytyväinen, että eri taiteenlajeja luokitteleva jäykkä hierarkia sai mennä Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta.

– Kulttuurin käsitteen uudelleenarviointi oli tervetullut iso muutos. Myös mediakritiikki on ymmärretty kulttuuriksi. On tärkeää, että miesylivallan ohessa huomattiin ja alettiin vähitellen ymmärtää, että eri taiteenaloilla on myös keskeisiä ja kiinnostavia naistekijöitä. Maailma avartui myös yhteiskuntaan, vaikka 1990-luvun lama koetteli lehteä ja kulttuuriosaston tiloja välillä kovastikin. Sivuja ei ollut, kun ei ollut ilmoituksia.

Tarkan jälkeistä aikaa on kulunut jo paljon, Kivirinta on ollut toimituksen työstä pois runsaat 10 vuotta, ja Hellmankin jo muutaman vuoden.

– Olen kai konservatiivi jo itsekin, kun kaipaan kulttuurisivuille lisää taidekritiikkiä Hellman huokaa.

Kivirinta on tietoinen, että kritiikin lisäämisen tarve on ymmärretty viime aikoina myös toimituksessa.

– Tyypillistä lehdelle on edelleenkin kirjallisuuden ja klassisen musiikin vahva edustus. Taiteessa suuren yleisön ja uusien sukupolvien kiinnostus museoihin ja vanhaan taiteeseen on huomattu, mutta lukuun ottamatta samoja tiettyjä gallerioita esimerkiksi vilkas helsinkiläinen kuvataidekenttä on edelleenkin melkoisessa marginaalissa.

Kritiikillä Kivirinta enempää kuin Hellmankaan eivät tarkoita kaavoihinsa kangistunutta juttutyyppiä vaan kiinnostavasti kirjoitettuja juttuja, joista myös kirjoittajan merkityksenanto ilmenee. Vaikka se ei niin helppoa aina olekaan.

Pekka Tarkka päättää muistelmansa 1980-luvun loppuun, jolloin hän siirtyi kulttuuriosaston päällikön tehtävästä kirjallisuustoimittajaksi. Kiinnostavan kirjansa loppulehtien metaforassa hän ihmettelee Varkauden satelliittipainon siisteyttä – uutta aikaa ja painotekniikkaa.

”Kone ei roiskinut mustetta ympärilleen, työn jäljiltä sali kiilsi puhtautta, mustaa kaartia ei näkynyt. Oli hiljaista, mutta olin kuulevinani etäisen, uhkaavan äänen julistavan: Aikanne menee mailleen. Muste ja paperi loppuu, eikä teitä enää ole.”

 

Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja.

 

Pekka Tarkka:

Onnen Pekka. Muistelmia.

Otava 2018. 575 s.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone