Kesän mieltäkiinnittävin taidekritiikki Suomessa ilmestyi mitä ilmeisimmin Brittein saarilla. The Guardian -lehden kriitikko Jonathan Jones lyttäsi Lontoon Kuninkaallisessa taideakatemiassa lokakuun lopulle avoinna olevan Helene Schjerfbeckin (1862–1946) teosten näyttelyn.

Jones kirjoitti A chilling blast of Nordic noir -otsikoidussa arviossaan muun muassa näin: ”Schjerfbeck’s uninspired miserabilism is a cold shower of second-rate art. – – Paradoxically, it is as a late 19th-century realist that she can explore the soul most effectively. In presenting Schjerfbeck as a go-getting 20th-century modernist, this exhibition dwells not on her early strengths but on a long decline.” (Guardian 17.7.)

En itse lähde arvioimaan – enhän ole kuvataidekriitikko, enkä ole edes nähnyt kyseistä näyttelyä – kuinka osuva Jonesin kritiikki oli tai kuinka paljon se mahdollisesti sisälsi pelkkää provokatiivista suunsoittoa. Sitä samaa, näinä päivinä niin surullisella tavalla yleistynyttä, populistista asiattomuutta, jonka selkein ilmentymä laatujournalismissa on klikkihuoraaminen.

Totean vain, että kritiikki ei ollut onnistunut sen takia, että se ”herätti keskustelua”, kuten aina ensiviittomalla tuntuu nykyään olevan välttämätöntä ehdottaa. Kritiikki oli onnistunut sikäli, että se käänsi ehkä-jo-liiankin-itsestäänselväksi-käyneen näkökulman ympäri: 1900-luvun alun modernisti olikin kriitikon mielestä vaikuttavimmillaan 1800-luvun realistina.

Tällainen totunnaisuuksista irtiravistelu on yksinkertaisesti hyvän taidekritiikin ja kenties hyvän taiteenkin olennainen piirre.

* * *

Kesän toinen – ainakin itseäni – kuohuttanut näyttelyuutinen oli tieto siitä, että Ars-Häme ry:n Riihimäen vanhalla lasitehtaalla järjestetty Tila havainnon taustana -kesänäyttely jouduttiin sulkemaan kokonaan ilkivallan vuoksi. Suuri määrä taideteoksia tuhottiin ja tuho viimeisteltiin tyhjentämällä vaahtosammutin näyttelytilaan.

Moinen vandalismi järkyttää: vaikka taide ei aina olisi viatonta (eihän sen sitä luonteensa takia tule ollakaan), on taiteen tuhoaminen ei pelkästään raukkamaista vaan puolustuskyvyttömään kohdistettua vihaa, johon vain ihminen pystyy. Taideteos kuten luontokin on syytön ihmisen pahasta olosta kasvavaan raivoon.

On selvää että pohjimmiltaan viha kumpuaa aivan jostain muualta, vaikka se taiteeseen kohdistuisikin. Kuitenkin tällaiset järjettömät teot, joiden motiiveja on vaikea ymmärtää, saa mielen matalaksi.

Tila havainnon taustana -näyttelyssä tuhottiin muun muassa Kaisaleena Halisen Pöytälaatikko-teos. Valusavista tytön päätä ei voi korjata eikä valaa uudelleen, sillä savimuottia ei enää ole. Kuva: Sirpa Taulu

Poliisi tutkii asiaa.

* * *

Muutama päivä sitten kävin erään taidenäyttelyn avajaisissa Helsingissä. Tässä tapauksessa paikalle minut vei näyttelyn loistava nimi, joka sai taas mielen pirskahtelemaan iloisesti: Taiteellisesti merkityksettömän taiteen näyttely.

Tislaamon taide- ja tiederatikka Onnissa (Työpajankatu 2a) elokuun 20. päivään asti avoinna oleva Sonja Sidoroffin töiden näyttely ravistelee Guardianin jutun tavoin ajattelua sen totunnaisilta urilta. Näyttelyn nimi herättää välittömästi kysymyksiä: Mitä on taiteellinen merkityksettömyys? Entä – mitä taiteellinen on? Ja mikä ylipäätään on merkityksellistä?

Avajaisissa taiteilija itse vastasi pohdintaani, että jos teokset nyt sitten ovatkin taiteellisesti merkityksettömiä, niin ainakin ne ovat synnyttäneet ja voivat yhä synnyttää hyvinvointia.

Näyttelyselosteessa Sidoroff kirjoittaa näin: ”Galleriat pullistelevat taidetta, joka julistautuu merkitykselliseksi, mutta missä on merkityksetön taide – ja sen herättämät merkitykset? – – Taiteeni ei mullista tekemisen tapoja tai jää historiankirjoihin. Mutta kuten kaikessa taiteessa, toiveena on, että se mullistaa tai ainakin hieman muovaa, koskettaa näkemisen tai ajattelemisen tapaa.”

Taiteilija on onnistunut tekemään taideteon jo pelkällä näyttelyn nimeämisellä. Samalla hän lähetti ystävällismielisen ukaasin taidekritiikin ammattikunnalle. Ja meille kaikille.

Kirjoittaja on Kritiikin Uutisten päätoimittaja.