Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 4/2012.

Yhtenäiskulttuuri on kuollut, korkeakulttuuri on henkitoreissaan. Ja hyvä niin. Ooppera on pystyyn kuollut kulttuurin rahasyöppö. Yleisöt ovat eriytyneet. Yhteisiä kokemuksia ei enää ole, eikä niitä pidä tavoitella. Jos olet samaa mieltä, aikasi on oppia, että olet väärässä.

Lokakuun neljästoista päivä uutisvirta alkoi täyttyä oudosta kuvasta. Juri Gagarinin näköinen olio oli tehnyt jotain merkityksellistä. Hiljalleen ymmärsin Baumgartner-nimisen miehen hypänneen korkealta. En ollut koskaan kuullutkaan hänestä.

Pian ystäväni osasivat kertoa, että hyppy oli energiajuoma Red Bullin sponsoroima. Moni oli katsonut sen suorana lähetyksenä ja halusi jostain syystä jakaa tätä yhteistä kokemustaan sosiaalisessa mediassa. Printtilehdet tekivät samaa.

Poliittiset tuttavani, vanhat koulukaverini, ystävieni vanhemmat, entiset opettajani, journalistit – kaikki yhdessä. Intoa kesti muutaman päivän – sitten Baumgartner taas vajosi unohdukseen.

Paria kuukautta aiemmin samat ihmiset olivat julistaneet yhteisten kokemusten kuolleen. Oli järjestetty tanssit kapellimestari Esa-Pekka Salosen haudalla, kun hän oli puhunut yhteisten kokemusten tärkeydestä ja taiteen roolista näiden kokemusten synnyttäjänä tai tulkkina.

Baumgartner-fanit olivat pitäneet kunnia-asianaan muistuttaa, että Salonen oli jämähtänyt aikaan, jolloin yhtenäiskulttuurin ei vielä tiedetty kuolleen. Olihan hän sanonut: ”Suomen kaltaiselle maalle ainoa mahdollisuus tässä maailmassa pärjätä on se, että meillä on jonkinlainen käsitys yhteisyydestä, mikä meidän identiteettimme on ja mistä on todella kysymys.”

Kaikki rakastivat Red Bullin hyppääjää ja halveksivat Salosta – tämä käsitys oli yhteinen. Tästä kai sitten kaikessa todella oli kysymys: ihmisen haluttiin hyppäävän korkealta.

Vai kaipasivatko ihmiset sittenkin yhdistävää kokemusta – sellaista, jonka suvivirsi tai Tuntematon sotilas takasivat ennen ja joiden paikan baumgartnerit tai minikaivurilla maailman ympäri ajavat miehet ovat nyt korvanneet?

On kieltotaulun ensimmäisen varoituksen aika.

Älä luule, ettei yhteisiä kokemuksia enää ole vain siksi, että uskot itse pysyväsi niiden ulkopuolella.

* * *

Salonen puhui myös korkeakulttuurin vastaisuudesta, jota hän näki niin vasemmistossa kuin perussuomalaisissakin. Mistä hän oli sen keksinyt? Facebookissahan vain todettiin Salosesta, että:

”Nämä meidän kapupojat maailmalla ovat saattaneet nauttia samaa setelipainossa tuotettua dopingainetta, millä erilaiset autokuskit ja jääkiekkoilijatkin ovat vaurioittaneet pahasti munuaisensa toimimaan väärin päin tunnetuin seurauksin urean virtaussuunnannasta päätellen.”

Eihän kukaan Suomessa suhtaudu vihamielisesti klassiseen musiikkiin, vaikka toteaakin, että ”menis niinistö välillä hoitamaan kakkaiset duunit johon kuuluu mm. oopperassa käyminen”.

Arhinmäen neljässä oopperakäynnissä oli kuulema ”jo neljä kertaa liikaa”, mutta sitä ei pidä tulkita korkeakulttuurin vastaiseksi ilmapiiriksi. Ei, kannattaisi vain ”vetää kaikki julkinen rahoitus oopperalta pois budjettiesityksessä ni oppisivat nämäki että paljonko kannattaa ruveta aukomaan ihan päästä keksityillä jutuilla”.

Ehkä ”Mattilat ja Kattilat”, ”tyhjäpäiset Ruokolahden leijonat” olivat tosiaan liioitelleet – ehkä suomalaisessa vasemmistossa ei ollut esiintynyt sellaista klassisen kulttuurin vastaisuutta, johon Salonen viittasi. Salosen haastattelun jälkeen tilanne oli kuitenkin toinen: nyt oli täysin luvallista, jopa suotavaa, kaadella törkytavaraa klassisen musiikin ammattilaisten kaula-aukoista sisään.

Pääsemme toiseen varoitukseen.

Älä luota omaan avarakatseisuuteesi – todennäköisesti olet yhtä umpimielinen kuin muutkin.

* * *

Miksi näin on käynyt? Miksi siitä, mikä oli ennen arvostetuinta, on tullut pahinta roskaa?

Kesällä 2011 istuin Pariisissa kulttuurintutkimuksen suurkonferenssissa, Crossroadsissa ja lehteilin konferenssiohjelmaa. Yhdestä asiasta ei esitelmäotsikoissa ollut puutetta: jatkuvien erontekojen välineistä, etuliitteistä, joilla erotetaan jokin erityinen ei-erityisestä ja tavallisesta. Micro-, trans-, quasi-, inter-. Missä olivat common ja average? Missä oli se peruskokemus, johon arjessa törmää? Ne perusaiheet, jotka ovat yllättäen jälleen politiikan ytimessä? On perussuomalaiset, on peruskunnat, on peruskoulu – mutta tutkimusta kiinnostaa micro ja quasi.

Mitä tapahtui tavalliselle, sille johon suhteutettuna jokin voi olla micro-, trans- tai multi-?

Älkää ymmärtäkö väärin: kategorioista ja hierarkioista vapautumaan pyrkivä ajattelu oli tärkeintä, mitä 1900-luvun loppupuolen teoriakeskusteluissa tapahtui, mutta lopputulos on absurdi: Samalla kun ihmiset tekevät keskenään samanlaisia asioita, toljottavat samaa Baumgartneria, syövät samoja pakastepizzoja ja katsovat samoja Sopranoseja tai lukevat Sofi Oksasta, kriittinen ajattelu ja mielenlaatu sivuuttavat nämä teot.

Oma tieteenalani kulttuurintutkimus käytti koko 1970-luvun todistellakseen, että työläisillä, afrikkalaisilla ja jopa naisilla oli ollut kulttuuria. Näin jälkikäteen ajatellen yllättävää tai järkyttävää ei ollut se, että tällaista kulttuuria oli ollut, vaan se, että joku on kyennyt uskomaan, ettei sitä ole ollut.

1980-luvulla tämä ajatus kasvoi jotenkin kieroon ja muuttui pahimmillaan muotoon, jonka mukaan mikä tahansa kulttuurin kuluttaminen voi olla – ja useimmiten onkin – aktiivista, itsereflektiivistä toimintaa. Lukijoista, katselijoista ja kuulijoista tehtiin kulttuurin sankareita – omaa vastaanottoaan kriittisesti tarkastelevia vahvoja pelureita. Näin kulttuuriteollisuus ja sen markkinointikoneisto olivat muuttuneet emansipaation ja yksilöllisen itsensä toteuttamisen välineiksi.

Tarvitsemme jälleen kieltoa:

Älä luule, että massakulttuuri on kadonnut, vaikka pidätkin omaa makuasi muita sofistikoituneempana.

* * *

Missä on se peruskokemus, johon arjessa törmää? Ne perusaiheet, jotka ovat yllättäen jälleen politiikan ytimessä?

Pikkuhiljaa unohdettiin kaikki kritiikki kulttuurin tuotantosuhteita kohtaan, omistajien osuus ja epätasa-arvoiset sivistysmahdollisuudet, ihmisten manipulointi tarkkaan suunnitelluilla dramaturgioilla tai shokkiefekteillä. Samalla viihdeteollisuus kasvoi yhdeksi maailman suurimmista teollisuudenaloista. Kansainväliset sopimukset, kuten TRIP:s ja ACTA on synnytetty vain, jotta länsimaat voisivat suojata valtavaksi paisuneita taloudellisia etujaan. Kuin huomaamatta kulttuurin tuottajista on tullut vallankäyttäjiä, lobbareita, miljoonapäinen hirviö – ja silti puhumme aktiivisista kuluttajista ja käyttäjistä. Ehkä siinä on viimeinen itsepetoksemme. Kun massakulttuurin trendinä on painottaa yksilöllisyyttä, tulkitaan hikipajoissa tuotetut eriväriset kännykänkuoret aktiiviseksi itseilmaisuksi.

Kaiken tämän keskellä on syntynyt järjetön johtopäätös, jonka mukaan kaikki on hyvää: tai että kaikkien on hyväksyttävä, ettei arvoarvostelmia enää saa tehdä. Kaikki papukaijat osaavat sanoa, että raja matalan ja korkean välillä on kadonnut jo aikoja sitten. Että korkeaa ja matalaa ei ole. Kaikki puolustavat uusia kulttuurinmuotoja: osataan nimetä rap, skuuttaus ja ranskalainen sirkus.

Samalla liberaalin urbaanin nuoren on lähes mahdotonta sanoa naama vakavana, että hän pitää enemmän Rigoletosta kuin Notkeasta rotasta tai että Kaija Saariahon Emilie Suite on innostavaa oopperaa. Minkä tahansa punk-bändin haukkuminen tylsäksi ja paskaksi, tai neljässä minuutissa seinään ilmestyneen graffitin arvioiminen tökeröksi ja rumaksi, osoittaa nykyään sivistymättömyyttä, ahdasmielisyyttä ja arvostelukyvyttömyyttä.

Eihän sen näin pitänyt mennä: ei kai hyväksymisen ja sietämisen tarvitse tarkoittaa sitä, että kaikki roska on mielenkiintoista ja hyvää? Siis neljäs varoitus.

Älä luule olevasi emansipoitunut kulttuurinkäyttäjä. Todennäköisesti miellyttämisentarpeesi sanelee makusi.

* * *

Arjessa usko emansipoivaan populaarikulttuuriin kääntyy usein kiukutteluksi rahasta.

Tunnenpa eräänkin runoilijan, jonka kokoelmia myytäneen pari sataa kappaletta. Hän ei elä niiden tuottamilla tuloilla, vaan apurahoilla ja sosiaalituilla. Lasken hänet korkeakulttuurin edustajaksi – tai ainakin hän ammentaa siitä lähteestä, jota on perinteisesti kutsuttu korkeakulttuuriksi. Ilman pitkää kulttuurin traditiota, hyvän ja huonon erottamista toisistaan – ja syvällisen tai ylevän etsiskelyyn käytettyä aikaa – mitään niin turhaa ja kannattamatonta kuin hänen runonsa ei voisi Suomessa olla.

Silti runoilijan suurimpana kiinnostuksenkohteena on korkeakulttuuristen instituutioiden kampittaminen. Hän ei tiedä mitään pahempaa kuin kulttuuri-instituutiot, joille jaetaan julkista rahaa. Mikään ei saa häntä enemmän raivoihinsa kuin teatterit, joita hän kutsuu laitoksiksi. Itse hän ei missään nimessä ole laitos, vaan vapaa toimija, vaikka hänen elantonsa tuleekin samasta julkisen talouden momentista kuin tuon laitoksen.

Hän kokee osallistuvansa tuolileikkiin, jossa klassinen musiikki saa enemmän kuin runous. Tai teatteri enemmän kuin runonlausunta. Toisaalta hän ei myönnä, että viulua soitetaan erilaisella tuolilla kuin runoja kirjoitetaan. Hän ei halua muistaa, että hänen vihaamansa laitos työllistää ehkä sata, ehkä kaksisataa taiteilijaa. Tärkeintä on viivan alle jäävä luku, joka on laitoksella suurempi kuin hänellä. Hän ei tunnusta, että voisi itse saada työpaikan, sosiaaliedut ja lomarahat, jos vain luopuisi pienestä siivusta tekemisen vapauttaan.

Runoilijan mielestä seiniin ei pidä tuhlata rahaa. Seinien tarpeen ymmärtää kuitenkin vasta, jos niitä ei ole, kun asuu kunnassa, jossa paras paikka kohtaamisiin on kauppakeskus. Siksi työväenliikkeetkin rakensivat talonsa ja nykyään perustetaan hubeja tai työhuoneita: yhteiset kulttuurikokemukset eivät synny vain pään sisässä. Ne tarvitsevat maailman, jonka kohdata.

On yksi asia vaatia kaupunginteattereita, kansallisoopperoita ja kulttuuritoimia tekemään kulttuuria paremmin, kiinnostavammin ja avoimemmin. Aivan toista on ruikuttaa siitä, että niitä on olemassa.

Yksikään valtiontalous ei ole vielä kaatunut ylisuureen kulttuuribudjettiin. ”Kun joku sanoo että kulttuurin määrärahat eivät voi kasvaa, alkaa bullshit-valo vilkkua”, kuten viulisti Jaakko Kuusisto kirjoitti blogissaan. Me voisimme hyvin antaa toiselle ottamatta toiselta pois, jos vain uskoisimme, että kulttuuri kaikessa moninaisuudessaan todella on tukensa arvoista. Rahoituksen uusjako sen sijaan ei ole kulttuuriteko, eikä lisää kulttuuria. Siis viides kielto:

Älä ole kateellinen niille, joilla on varaa tehdä kulttuuria.

* * *

Baumgartner laskeutuu Roswellin autiomaahan, New Mexicon osavaltiossa. Kuva: alazsgardi.com/Red Bull Content Pool

Varallisuutta voi toki saada myös markkinoilta. Suomen yrittäjillä oli vuonna 2007 mainoskampanja, jonka kuvissa poseerasi heviyhtye Apocalypticassa selloa soittava Eicca Toppinen. Mainoksessa Toppinen totesi: ”Yrittäjänä luon uutta ja menestyn.” Tältä näyttää nykytaitelijan vapaus: se on vapautta yrittää markkinoilla ja vapautta menestyä markkinoilla. Elinkeinoelämän valtuuskunta, EVA:kin, sen raporteissaan tietää: ”Liike-elämä tukee taidetta ja taide inspiroi liike-elämää, mutta myös toisin: taiteesta tulee liike-elämää.”

Aikoinaan taiteilijat ”kirjoittivat kirjeittensä loppuun Kantin ja Humen tavoin ’nöyrin palvelijanne’ samalla kun he horjuttivat valtaistuimia ja alttareita”, väittivät kulttuuriteollisuuskritiikin grand old manit Adorno ja Horkheimer. ”Tänään he puhuttelevat valtaapitäviä etunimellä samalla kun joutuvat kuuntelemaan lukutaidottomien herrojensa tuomioita kaikista taiteellisista mielenliikkeistään.”

Suomessa on tehty kulttuuripolitiikkaa, jolla on haluttu tarjota korkeatasoisinta kulttuuria kaikille. Usein ilmaiseksi. Kulttuuri ei ole ollut vain eliitin yksinoikeus tai markkinoiden määrittelemä alue, vaan osa sivistyksen rakentamista. Siksi meillä on musiikkiopistoja ja Yle Teema. Samalla taiteelle on taattu vapaus toimia markkinoiden ulkopuolella: sellisti on voinut olla paitsi yrittäjä myös sellisti. Yksi valtion tehtävistä on ollut rahoittaa taidetta mesenaattihengellä. Tämä idea on vanha ja hyvin yksinkertainen, eikä siinä ole mitään uutta. Mutta mikä tärkeintä, siinä ei myöskään ole mitään vikaa.

Mesenaattien tukema kulttuuri ja korkeakulttuuri eivät ole koskaan olleet kaikkien suosiossa. Sellaiseen idylliin on turha uskoa: klassiset taiteet ovat aina olleet vain vähemmistön iloja. Silti niiden on uskottu olevan tukemisen, hengissä pitämisen ja kehittämisen arvoisia. Ne ovat ollut paras yhteytemme menneeseen ja traditioon, kulttuurimme hiljalleen muokkautuvaan ytimeen.

Nyt valtio on löytänyt itselleen uuden tehtävän. Siitä on tullut kulttuuriyrittäjiä tuottava kone – keinoinaan kulttuurivienti, matkailun edistäminen ja tekijöiden omaisuudensuoja. Suuntaus jatkuu niin kauan kuin kiinnitämme enemmän huomiota laitosten tuhoamiseen ja tuolileikkiin kuin tähän trendiin.

Siispä:

Älä puhuttele valtaapitäviä nimeltä – etenkään, jos et saa heiltä mitään.

* * *

Jäljelle jää enää yksi kysymys: miksi yhteisiä kokemuksia sitten tarvitaan, ja miksi Baumgartner ei sellaiseksi riitä?

Tunnustan, etten ole aivan varma, ehkä vain seuraan intuitiotani. En haluaisi liioitella, mutta tuntuu kuin mielenterveytemme vaatisi sitä. Juuri nyt uuden vuosituhannen alussa.

1900-luvun alkupuoli oli kollektiivisten uskomusten aikaa, jälkipuolisko taas illuusioista riisutun yksilöllisyyden aikaa. Kaiken yllä väijyi dostojevskilainen kysymys siitä, onko kaikki sallittua, jos jumala on kuollut.

Jos Dostojevskin kysymys kääntyy vaatimukseksi päättää kaikesta itse, saamme breivikejä tai toimintaan kykenemättömiä neurootikkoja. Jos se kääntyy vaatimukseksi luottaa markkinoihin ja Red Bullin kykyyn määritellä, mikä on mielekästä, saamme jatkuvia ympäristötuhoja, nälkään kuolevia lapsia, muovivuoria, sotia – kaikkea sitä, mitä meillä on jo.

Mutta miten kävisi, jos vaatimus kääntyisikin orastavaksi uskoksi siihen, että tarvitsemme yhtenäisyyden tunnetta, ymmärrystä siitä, että minun ja muiden välillä on säikeitä, lankoja, olkoonkin kuinka ohuita tahansa? Jos jäljelle jäisi jonkinlainen pyrkimys ymmärtää, mikä meitä yhdistää, minkä meitä pitäisi yhdistää, yritys määritellä, mikä on hyvää ja mikä ei ole hyvää? Olisiko meillä silloin toivoa?

Nämä planetaarisen huolen tai solidaarisen ilon kannattelemat säikeet eivät synny itsestään. Markkinat eivät niitä selvästikään osaa kutoa. Korkeakulttuuri on toisinaan yrittänyt – taivaalta hyppäävät miehet harvemmin.

Kirjoittaja on kulttuurintutkija ja mediakulttuurin dosentti.