Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 3/2013.

Anneli Ollikainen ja Katri Tanskanen (toim.):

KOM-kirja

Like, 2013. 582 s.

KOM-kirja täytyy olla. Se on välttämätön, mutta ei se ole sellainen kuin odotin, sillä ”jokaisella on KOMinsa”, millä nimellä kirjaa lupailtiinkin jo monena vuotena. Kirja selostaa KOM-teatterin historian sen perustamisesta 1969 mahdollisimman nykyhetkeen (2011).

Anneli Ollikainen kirjoittaa alusta vuoteen 1984, Hanna Helavuori vuodet 1984–1992, Katri Tanskanen 1993–2006 ja Maria Säkö näihin päiviin. He ovat kaikki naisia. Voihan sukupuolivinoutuma olla sattumaakin.

Kirjoittajat täplittävät osuutensa katsojien ja keikkajärjestäjien kommenteilla sekä näyttelijöiden ja muiden tekijöiden haastatteluilla. Siksi tuntuu, että kirja kertoo itse eikä nojaa vanhoihin lehtikritiikkeihin. Että KOM olisi niin omaleimainen, ettei kirjastakaan tule toisten kertomus vaan oma.

Yleensä teatteriväen muistelukset siteeraavat vanhoja arvosteluita ihan ylenpalttisesti. Ei sitä voi paheksuakaan, sillä esittävä taide elää siten, että katsomo reagoi, ja vuosien jälkeen reaktioista ovat jäljellä lähinnä kritiikit.

Aivan kaikkia tärkeitäkään KOM-tekijöitä ei ole puhutettu, tai he eivät ole halunneet mukaan, esimerkiksi Kalle Holmberg, Heikki Kinnunen, Kirsti Wallasvaara ja Pirkko Kurikka puuttuvat kirjasta. Vain lyhyesti mainitaan, että Holmbergin johtajakaudella 1981 moni alkuvuosien komilainen joutui lähtemään.

Myöhemmin ensemble on vaihtunut, kun KOM reagoi yhteiskunnan ja teatterikäsityksen muutoksiin, ja se saa kirjassa enemmän huomiota. Samoin se, että moni näyttelijä kieltäytyi Marcus Grothin hahmoterapeuttisesta Kirsikkapuisto-ohjauksesta (1997). Ai ketkä eivät uskaltaneet? Nimet löytyvät (siis eivät löydy) kirjan hakemisto-osasta, joka listaa niin ensi-illat kuin siivoojat.

Kirjan läpi kulkee ajatus, että KOM kestää aikaa, koska sen ikiaikainen johtaja Pekka Milonoff uusiutuu. Hän rikkoo rutiineja silloinkin, kun työtoverit eivät siitä innostu.

Lehtiin nojaamista

Kun pitemmälle lukee, ilmenee, että kritiikit ovat iso osa KOMinkin muistia. Sitten alkaa ihmetellä, kuinka tylsästi ja kuivasti kriitikot ennen kirjoittivat. Lehtitekstin pitäisi olla iskevää, mutta kirjaa lukiessa tulee harpottua arvostelusitaattien yli.

Voi olla, että kirjaan on valikoitunut etupäässä myötäsukaisia kritiikkejä. Alkuvuosien arvosteluista saa vain niukasti tietoa siitä, mitä esityksessä tapahtui. Sen sijaan niissä on julkilausuman ominaisuuksia, kun kriitikko asettuu tukemaan vasemmistolaisen teatterin edustamia arvoja. Jos kirja olisi tehty taistelevan teatterin hengessä, se lainaisi ynseimpiä kriitikoita. He moittivat esimerkiksi Myrskyä 1980, mihin KOM reagoi harjoittelemalla lisää, ja esitys koheni.

Jos kirja olisi tehty taistelevan teatterin hengessä, se lainaisi ynseimpiä kriitikoita.

Huvittavaa on, kuinka kriitikot legitimoivat varhaista KOMia siten, että kyselivät työläisyleisöltä, olihan teidän elämästänne kertonut esitys realistinen. Nykyään samaa kysellään mielistelevään sävyyn nuorisolta. Jää huomaamatta, että kysymys sisältää oletuksen, että taide on vieraantunut todellisuudesta. Ja että taiteen tehtävä olisi palauttaa ihmisille näköiskuva näiden arjesta.

Eläköön Jorma Markkula!

Ideologia sitten haaksirikkoutui, ja Helavuori kirjoittaa siitä selväsanaisesti. Hän vertaa KOMin tekotapaa Jouko Turkan oppeihin, jotka muutoin 1980-luvusta aina ja vain muistetaan. Yhtä lailla näkemyksellisiä ovat Säkön sanat 2000-luvun KOMin näyttelemisen tavasta.

Näytteleminen, tosiaan, sitä on kriitikoiden vaikea havainnoida, kuvailla ja tulkita. Pitkin KOM-kirjaa harmittaa, kuinka kaikilta paitsi yhdeltä kriitikolta puuttuu näyttelemisen arvioinnin kyky. Se yksi on Jorma Markkula (s. 1945), ohjaaja ja näyttelijä, joka välistä myös arvosteli. Lainaan kirjan koko otteen, jossa Markkula erittelee Optimistisen tragedian näyttelijäntyötä (Hämeen Yhteistyö 2.7.1974):

”Liike ja ääni, yksityinen ele ja kokonaistoiminta saattavat edetä vuorotellen joko toisiaan säestäen tai synkoopissa, rytmiltään ja sisällöltään vastakkaisina, aiheuttaen näyttelijän työhön näin uutta jännitystä. Näyttelijät ottavat eleen, keskeyttävät sen hetkeksi stilliin ja jatkavat eri rytmissä samalla kun puheen rytmi, tempo ja melodia pysyvät samana, tai muuttavat liikkeen rytmin kesken liikettä, yhtäkkisesti, ilman liukumista rytmistä toiseen.”

Kirjoittaja on teatterikriitikko, joka on nähnyt ainakin 40 eri KOM-esitystä.