Yhdysvaltalainen valokuvakriitikko A. D. Coleman (s. 1943) vieraili Suomessa alkukeväällä. Hän piti kaksi yleisöluentoa Turussa ja Helsingissä otsikolla ”The End (and Ends) of Photo Criticism”. 50-vuotisen uran valokuvakriitikkona tehnyt Coleman on kirjoittanut lukemattoman määrän esseitä ja toiminut kriitikkona muun muassa The New York Timesissa, Village Voicessa ja New York Observerissa. Nykyisin Coleman pitää blogia osoitteessa photocritic.com. Kritiikin Uutiset haastatteli Colemania Kaapelitehtaalla vähän ennen hänen kotiinpaluutaan.

Pitkän linjan valokuvakriitikko A. D. Coleman, pidit Suomessa pari luentoa, mitä ne koskivat?

Kriitikkous sellaisena ammattina kuin sitä olen saanut tehdä on katoamassa. Olen kirjoittanut koko ikäni kritiikkiä freelancerina ja voinut elää sillä New Yorkissa. Nykyään sellaista ei enää ole. Syyt ovat pääosin taloudelliset. Yleisöllä ei ole enää aikaa tai kykyä keskittyä kritiikin lukemiseen. En ole kovinkaan optimistinen, huomaat varmaan. Se ei ole mukavaa minulle itsellenikään. En tiedä, mihin kriitikkous on menossa, mutta luulen, että se katoaa pois ainakin siinä muodossa, jossa se vielä toistaiseksi tunnetaan.

Miten sinusta tuli valokuvakriitikko?

Minulla ei ole taustaa valokuvaamisessa. Opiskelin aikanaan englanninkielistä kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista. 1960-luvun lopulla New York oli muodostumassa valokuvataiteen keskukseksi, mutta valokuvataiteen kritiikkiä ei ollut. Aloin kirjoittaa, koska kukaan muu ei tehnyt sitä. Olin aiemmin avustanut Village Voice -lehteä ja tarjosin heille valokuva-aiheista palstaa ja sain sen. Tuskin onnistuisi niin helpolla nykyään.

Pidät blogia. Miten verkkoon kirjoittaminen eroaa printtiin kirjoittamisesta?

En ehkä ole oikea henkilö vastaamaan, ovatko tekstini erilaisia netissä kuin printissä. Sitä pitäisi varmaan kysyä lukijoiltani. Olen aina kirjoittanut pitkiä juttuja, esseitä. En kirjoita tviittejä. Blogissa ei tarvitse ajatella tylsistyykö lukijat tai muuta. Toisaalta siitä ei saa myöskään rahaa. Se on ongelma.

Nykyään kriitikot ovat myös somevaikuttajia.

Verkkoalustoilla ja sosiaalisessa mediassa on se hyvä puoli, että kirjoittajat saavat suoraa palautetta ja pystyvät tykkäyksien ja jakojen perusteella arvioimaan, kuinka laajasti ja miten yleisö on vastaanottanut jutun. Printtiaikana sitä ei tiennyt mistään. Olimme täysin pimennossa. Toisaalta kritiikin ei pidäkään olla mikään suosiokilpailu. Ehkä jopa päinvastoin. Kritiikin pitää myös ravistella ja provosoida, hankkiutua vaikeuksiin. Niitä arvoja ei voi mitata tykkäyksillä tai jaoilla.

Kritiikin pitää myös ravistella ja provosoida, hankkiutua vaikeuksiin.

Elääkö kritiikkipalkkioilla?

Yhdysvalloissa kukin taideala periaatteessa rahoittaa oman kritiikkinsä. Isoimmat alat, kuten musiikki, elokuva ja kirjallisuus, ostavat mainostilaa lehdistä, joissa julkaistaan kritiikkiä heidän tuotteistaan. Valokuvataiteen mainosmyynti on niin pientä, ettei lehtien kannata julkaista siitä kritiikkiä. Urani alussa minun oli vielä mahdollista elää palkkioillani New Yorkissa. Nykyään se ei tulisi kuuloonkaan.

Suomessa kriitikot voivat hakea apurahaa.  Järjestelmän haittapuoli on kuitenkin jatkuvuuden puute. Kritiikin merkitys pitää perustella rahoittajille aina uudelleen ja uudelleen.

Apurahasysteemi on parempi kuin ei systeemiä lainkaan. Kouluissa on vähitellen herätty kriittisen ajattelun ja medialukutaidon merkitykseen. Sillä voisi esimerkiksi perustella valokuvataiteen kritiikin merkitystä. Että ei ole vain taiteen asia osata eritellä kuvien merkityksiä, vaan se on pikemminkin eräänlainen kansalaistaito. Mikä tahansa, mikä edistää kriittistä ajattelua, on hyväksi. Tätä voisi käyttää perusteluna apurahahakemuksessa.

Elämme kuvien tulvassa. Miten se vaikuttaa valokuvakritiikkiin?

On toki upeaa, että kuka tahansa voi kuvata ja että ihmiset ovat alkaneet kommunikoimaan kuvin. Kritiikin kannalta tilanne on kuitenkin kuormittava. On vaikea erottaa jyviä akanoista, kun kaikkea on niin valtavasti. Vaikka keskittyisin pelkästään gallerioissa esillä oleviin valokuviin, en silti voisi saada kentästä kunnon otetta. Back in days pystyin arvioimaan jokaisen gallerianäyttelyn New Yorkissa, nykyään voin klaarata vain hyvin pienen siivun siitä. Kaikilla taiteenaloilla volyymi on nykyisin niin valtava, että kriitikoiden on mietittävä tarkkaan, minkälaisen palan ottaa haltuunsa – mikä antaisi hyvän kokonaiskuvan siitä, missä mennään. Kriitikon pitää kuitenkin tunnistaa ja tunnustaa omat vaikuttimensa tekemiensä valintojen taustalla, eikä esimerkiksi käydä arvioimassa vain sellaista, josta olettaa etukäteen pitävänsä.

Mitä kapeammalle taiteen sektorille kriitikko erikoistuu, sitä lähemmäs taideinstituutiota ja taiteilijoita hän joutuu.

Valokuvataiteen sektori on aina ollut kapea. En koe, että minulla olisi koskaan ollut sellaista valtaa kuin isompien taiteenalojen kriitikoilla. Yhtäkään näyttelyä ei ole suljettu minun takiani. En myöskään ole koskaan arvioinut kavereideni näyttelyitä ja olen aina pitänyt välimatkaa taiteilijoihin. Valintani on ollut keskittyä vain työhön. Jos tunnen taiteilijan liian hyvin, en välttämättä osaa erottaa sitä, mikä teosta koskeva ajatus on omani ja mikä taiteilijan.

Suomessa kritiikistä on tullut taiteilijuuteen ja tutkijuuteen verrattavissa olevaa apurahatyötä. Samalla se on erkaantunut perinteisestä lehtityöstä. Tämä näkyy kritiikissä korostuneena itsereflektiona ja subjektiivisuutena.

Urani alkuvaiheessa amerikkalaislehdistön valtasi subjektiivisen journalismin trendi. Toimittajat kirjoittivat itsensä mukaan teksteihin ja joskus jopa osallistuivat raportoimiinsa tapahtumiin. Se teki minuun vaikutuksen ja aloin heti kirjoittaa kritiikkiä ensimmäisessä persoonassa. En halunnut edustaa mitään jumalan ääntä, toisin kuin monet muut kriitikot siihen aikaan. Nykyään melkein kaikki kirjoittavat ensimmäisessä persoonassa. Itsensä tuominen tekstiin ei tarkoita sitä, ettei olisi kriittinen tai että asiantuntijuus latistuisi mielipiteeksi. Jos minulla on valtaa lukijoihini, toivon ansainneeni sen nimenomaan tekstieni ja ajatusteni avulla, en siksi, että vain edustaisin heille auktoriteettia.

Kirjoittaja on toinen dialogimuotoista kritiikkiä kokeilevan Seiskan pojat -hankkeen kriitikoista.