Hyvä omatunto on Suomenlinnan Susisaaren eteläkärkeen 1770-luvulla valmistunut linnakerakennelma: ”Ravelin Godt Samvete” on kaiverrettuna linnakkeen etelämuurin kivilaattaan. Erinäisiä vallanvaihdoksia, sotia, traagisia historiankäänteitä, ja kaksisataa vuotta myöhemmin raveliini alkoi palvella kesäteatterina.

Genius loci, paikan henki, tuntuu edellyttävän, että siellä kerrotaan tarinoita; onhan linnoitussaarten historia yhtä suurta dramaattista kertomusta. Kesällä 1970 linnakkeen sai käyttöönsä Ryhmäteatteri. Sen perustaneet nuoret ammattilaiset eivät aikoneet kulkea maalais- ja puskafarssien viitoittamia perinnepolkuja. He toivat raveliiniin kertomuksensa Sven Tuuvasta: 11 näyttelijää ja kaksi muusikkoa tulkitsivat runebergilaista Suomea ja mentaliteettia Vänrikki Stoolin tarinoista poimittujen aihelmien pohjalta yleisön ja arvostelijoiden riemastukseksi.

”Kerrassaan veikeä ja samalla kirpaiseva tuote [on] omaperäisyydessään juuri sitä, mitä meikäläisestä kesäteatterista on puuttunut: että ajateltaisiin aivolla ja tunnettaisiin sydämellä”, kirjoitti Helsingin Sanomien Leila Arpiainen. ”[Sven Tuuva] ei tyrkytä pasifismia eikä aseistakieltäytymistä, mutta jos joku viitsisi tänä viihteen ja ajattelemattomuuden kukoistusaikana hieman vaivata aivojaan havaitsee, että kansa voi parhaiten välttää sodan seuraukset yksinkertaisesti kieltäytymällä sotimasta. [–] Jos joku pelkää aivopesua, sodan pilkkaa tai ajattelemisen vaivaa [–], lienee lohdullista tietää, että hupiakin on riittämiin”, kirjoitti Suomen Sosialidemokraatin Hilkka Eklund.

Lainakuninkaan metsästys: monarkistipoliitikot J. K. Paasikivi (vasemmalla, Pekka Milonoff) ja P. E. Svinhufvud (Juha Muje) keskittyvät saksalaiskuninkaan maahantuontiin vuonna 1918. Katsojat istuvat sateessa puistonpenkeillä. Kuvaaja: Måns Hedström. Kuva: Teatterimuseo. KOM-teatteri, 1971.

Teatterinkin haluttiin 60- ja 70-lukujen poliittisen aktivoitumisen myötä toimivan yhteiskunnallisena kommentaattorina ja kriitikkona, sen uskottiin ja tahdottiin vaikuttavan yleisönsä kautta yhteiskuntaan. ”Osallistuvalla teatterilla” voitiin tietysti arvioijasta riippuen tarkoittaa joko aikaansa reagoivaa, innostavan valpasta teatteria tai äärivasemmistolaista poliittista propagandaa. Silti myös konservatiiviset mediat (esimerkiksi Uusi Suomi ja 90-luvun alkuun asti vielä Kokoomuksen äänenkannattaja Aamulehti) julkaisivat ilahtuneita arvosteluja Hyvän omantunnon alkuvuosien ”osallistuvista” uusista näytelmistä, koska ne todellakin raikastivat elähtäneitä kesäteatteriperinteitä. KOM-teatterin riemastuttavan Suomen kuningas -satiirin (1971) teemoja tosin vähäteltiin sillä, että ”vanhoille kuningashaaveille” voidaan jo ”aivan yleisesti hymyillä”. Kuuleman mukaan presidentti Kekkonen kylläkin nauroi ääneen esityksen kuningaskeplotteluille.

Myös konservatiiviset mediat julkaisivat ilahtuneita arvosteluja Hyvän omantunnon alkuvuosien ”osallistuvista” uusista näytelmistä, koska ne todellakin raikastivat elähtäneitä kesäteatteriperinteitä.

Poliittisiakin intohimoja herätti Suur-Suomi-henkiseen Karjalan-retkeen 1919 osallistuneista koulupojista kertova Ryhmäteatterin ja Lauri Siparin Kesä Aunuksessa kesällä 1973. Uuden Suomen arvostelija Heikki Eteläpää ironisoi Siparin ”satuilua”, mutta samassa lehdessä nimimerkki M.o.t. inhosi ”asiatonta kiihotusta”, ”aivopesua” ja ”aatteellista taistoa”, jota Suomenlinnan matkailijat saattaisivat erehtyä katsomaan. Tiedonantajan kiihtynyt kommentaattori vuorostaan nosti esiin ”lahtarien murhatyöt”.

 

* * *

 

Samoihin aikoihin toisaalla: Soutustadionilla tehtiin edelleen operettia, Pyynikillä perinteiseen malliin klassikoita ja romaanidramatisointeja. Helsingin Ylioppilasteatterissa tekivät kokeilujaan seuraavan sukupolven tulevat ammattilaiset.

Vuosina 1970–2017 Suomenlinnassa tehtiin 43 tuotantoa: uusia tekstejä, klassikoita, farsseja, uutta etsivää ja perinteistä, koko perheen ja lapsilta kiellettyä, yhteiskunnallista, satiirista, provosoivaa, jopa ”postmodernia” teatteria. Tekijöinä ovat olleet enimmäkseen Ryhmäteatteri, KOM-teatteri (kolmesti) ja Q-teatteri (kuudesti), on nähty pari yhteistuotantoa ja teatteriopiskelijoiden produktiota.

Hyvän omantunnon kehitys sattui täsmäosumaan omaan teatterisuhteeseeni: draamakirjallisuutta ja teatterintutkimusta aloittelevalle opiskelijalle Sven Tuuva oli elämys. Näin vuosina 1970–2017 Suomenlinnassa 33 esitystä, ja kun aloin avustaa ensin Kansan Uutisten ja vuodesta 1992 Aamulehden kulttuuriosastoa, arvioin 24 Suomenlinnankin produktiota. Aloin miettiä, miksi everstiluutnantti Augustin Ehrensvärd nimitti rakennuttamansa linnakkeen Hyväksi omatunnoksi, mikä teattereita Suomenlinnassa innosti, millaisia muistoja tekijöillä sen kesistä olisi. Kävi ilmi, että joidenkin esitysten pääkirjat ja esityskuvatkin olivat kadoksissa – mutta teatteriarvostelijoiden aikalaiskatsojakokemukset ovat tallessa lehtileikkeinä, ja varsinkin 70- ja 80-lukujen monipuolinen ja runsas sanomalehdistö tarjosi runsaasti aineistoa. Kokosin otteita yli sadan arvostelijan näkemyksistä lähes 50:n vuoden ajalta.

 

* * *

 

Kesäteatterissa voi sataa niin, että lavalla ruustinnan kuppi täyttyy ennen kuin kahvia ehditään kaatamaan (kertoi Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Kajava vertaillessamme työtehtäviemme säävaihteluita). Linnakkeessa istuttiin alkuun Helsingin kaupungin vihreillä puistonpenkeillä, ja sielläkin on usein satanut niin, että likomärkien näyttelijöiden repliikit ovat hukkuneet kohinaan. Metrinpaksuiset muurit eivät äkkiä lämpene. Mutta suomalainen kesäteatteriyleisö on yhtä sitkeää kuin tekijätkin.

Alussa oli luonnonvalo ja avotaivas, mutta karu linnake on kehittynyt teknisesti hyvin varustelluksi 535:n katsomopaikan teatteritilaksi. Ääni- ja valaistussuunnittelija Tomi Tirranen, joka ahersi raveliinissa vuosina 1984–2014, kertoi 80-luvun alussa tinapaperia käytetyn muurien harjoilla auringonvaloa heijastamassa, ja äänitekniikka merkitsi yhtä kasettinauhuria. Sormusten herran 300:een heittimeen ja äänentoistoon tarvittiin jo uudet virransyöttökaapelit muurien läpi. Ruotsin valtio lahjoitti Suomen itsenäisyyden 60-vuotispäivien juhlistamiseksi 200 000 kruunua (noin 99 000 €) linnakkeen korjaustöihin: se oli suljettuna vuosina 1990–1991. Venäläiskauden (1808–1917) aikaiset peltikatteet purettiin. Uusi, koko sisäpihan kattava katosrakennelma valmistui vuonna 2007. Sen tuli olla mahdollisimman huomaamaton historiallisessa maisemassa, ja se puretaan talveksi.

Hiekkaa ja luoteja: Tuntematon sotilas oli ensimmäinen tuotanto linnanpihan uuden katteen alla, jolloin myös videokaluston käyttö tuli mahdolliseksi. Nuoret miehet joutuvat tuleen (Eero Ritala, Jose Viitala, Ylermi Rajamaa, Tommi Rantamäki). Kuva: Tanja Ahola. Ryhmäteatteri, 2007.

 

* * *

 

KOM-teatteri teki 70-luvulla linnakkeeseen Suomen kuninkaan jälkeen Salakauppoja (1972). Lauri Sipari kirjoitti Ryhmäteatterille vielä Siviilikesän kesäksi 1977. Sitten teatterinjohtajaksi ryhtyi Ritva Siikala, ja Ryhmäteatterin nimi vaihtui Kirjannäyttämöksi 1978 (Ryhmäteatteri sijaitsi tuolloin Kruununhaassa, Kirjan talossa), ja sillä nimellä tehtiin Suomenlinnaan kolme esitystä. Uusi teatterisukupolvi oli kuitenkin saanut aikaan oman radikaalin suunnanmuutoksensa ja kokosi voimiaan, joista Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet toimi näyttönä vuonna 1978. Kirjannäyttämöllä yhteinen tavoitteellisuus alkoi vakavasti rakoilla, ja Siikala jätti teatterin 1980.

80-luvun nuoret teatterintekijät eivät olleet kiinnostuneita lineaaristen, ehjien tarinoiden kertomisesta.

Teatterin johtajiksi ryhtyivät Arto af Hällström ja Raila Leppäkoski, ja siitä tuli taas Ryhmäteatteri syksyllä 1981. Kesän tuotanto oli Victor Hugon Nauruihminen-romaaniin perustuva kooste, joka ällistytti realismiin nojaaviin esityksiin tottuneet katsojat ja kriitikot. Tiivistäen: 80-luvun nuoret teatterintekijät eivät olleet kiinnostuneita lineaaristen, ehjien tarinoiden kertomisesta (saati edeltävän ”joukkojen ajan” poliittisista teemoista): heitä kiinnostivat yksilö, fragmentit ja tunnetilat. Ryhmäteatterilaiset julkaisivat vuonna 1983 joukon teesejä, esimerkiksi: ”Emme tukeneet ay-politiikkaa, vihreätä linjaa, feminismiä, rauhanliikettä töillämme, vaan teimme jääräpäisesti juttumme omasta kokonaisesta maailmastamme.”

Arvostelijat yrittivät kiinnostuneina ymmärtää tekijöiden pyrkimyksiä. ”Paikoin [Nauruihmisen] teksti on rohkeudessaan punnitun ajatelman kaltaista, vallan ja vääristymien paljastavaa runoa. Ajoittain teksti taas on latteata joutavuuksien hokemista, ikikulujen paradoksien pikkunäppärää pyörittelyä, joka ei kumma kyllä käännykään parodiaksi”, kirjoitti Helsingin Sanomien Matti Tiihonen. ”[N]är hela spelrummet i slutet eksploderar i en vanvettskarusell är orkestrering skickligt gjord och instrumenten i fin samklang. Mot sådana höjdpunkter står desvärre scener som andra aktens inledning, farligt nära en halv timme lång, i vilken folk super, rapar, flinar och allmänt visar up den vi-ger-fan-i-dig-publik-attityd som unga teaterensembler så ofta intar som ett bevis på sin integritet”, arvioi Mårten Kihlman Hufvudstadsbladetissa.

Uusi Ryhmäteatteri siirtyi ”postmoderniudestaan” ensin Jouni Tommolan ja Arto Mellerin uusiin teksteihin, joista ei kuitenkaan tullut suuria yleisömenestyksiä. Arto af Hällström päätti kertomansa mukaan alkaa jatkossa ohjata vain kuolleiden kirjailijoiden tekstejä, ja Suomenlinnassa niistä ensimmäinen iso hitti oli Molièren Don Juan kesällä 1986: lippuja myytiin lähes 26 000. Kesinä 1988–89 esitetyn yli kuusituntisen Tolkien-tulkinnan, Tarun Sormusten herrasta, näki 45 000 katsojaa.

90-luvulla nuori Q-teatteri alkoi myös tehdä esityksiä linnakkeeseen. Sen suurin ponnistus oli Mihail Bulgakovin Mestari ja Margarita (1996), jonka ohjasi Antti Raivio. Siinä Saatana saapui Moskovaan kolmen ja puolen tunnin ajan lähes 60 roolihenkilön voimalla.

 

* * *

Tulta ja savua! Tekninen hirmuilluusio, kammottava Katla-lohikäärme, pyrkii linnakkeeseen: keskellä urhea Korppu (Tommi Eronen). Markus Tsokkinen lavasti Veljeni Leijonamielen. Kuva: Patrik Pesonius. Ryhmäteatterin ja Q-teatterin yhteisproduktio, 2003/04.

Vuosikymmenen lopulla Ryhmäteatterin johto vaihtui jälleen: Mika Myllyahon ja Esa Leskisen ”kymmeneen dogmaan” sisältyivät esimerkiksi seuraavat: ”Kateus tappaa ja narsismi on vankila!” ”Mieluummin hiomaton totuus kuin taitavasti tehty valhe!”

Q-teatteri tuotti Hyvään omaantuntoon ensimmäisen koko perheelle suunnatun esityksen 2001. Minna Vainikaisen ohjaama Trombi oli liikkeen ja musiikin hallitsemaa viatonta ja ilkikurista ihmissirkusta, jossa vähät puheet olivat hilpeää siansaksaa: urvana tätana tivaa! Ryhmäteatteri ja Q tuottivat yhdessä kesinä 2003 ja 2004 Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen.

”Dramaturginen kaari lähtee sääty-yhteiskunnan pysähtyneestä järjestyksestä ja päätyy poliittisesti latautuneeseen epäjärjestykseen”, kirjoitin Aamulehdessä.

KOM palasi linnakkeeseen vielä teatterin 35-vuotisjuhlan merkeissä vuonna 2006 Linnan Pohjantähden dramatisoinnilla. ”Kolmatta sataa vuotta vanhat kivimuurit taustoittavat Pentinkulmaa sekä konkreettisesti että historiallisesti: viime vuosisadan vankileirien saaristo kertaa kahtiajakautuneen maan koleaa historiaa. [–] Dramaturginen kaari lähtee sääty-yhteiskunnan pysähtyneestä järjestyksestä ja päätyy poliittisesti latautuneeseen epäjärjestykseen [–]”, kirjoitin Aamulehdessä.

Vuonna 2010 Mika Myllyaho siirtyi Kansallisteatterin johtoon. Ryhmäteatteri teki linnakkeeseen klassikoita ja koko perheen seikkailutarinoita (Ronja ryövärintytär, Peter Pan, Robin Hood, Liisa Ihmemaassa), joista useat sovitti ja ohjasi Juha Kukkonen. Itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna yli 21 000 katsojaa näki Kari Heiskasen ohjaaman Kiven Seitsemän veljestä. Vuonna 1970 Hyvän omantunnon oli avannut 5 500 katsojaa tavoittanut Runebergin Sven Tuuva.

Linnakkeen kattamisesta vuonna 2007 seurasi taloudellisesti riskittömämpää teatterintekemistä. Vain merimatka Suomenlinnaan edellyttää katsojilta hitusen sään sietämiskykyä. Toistaiseksi viimeisin alkuperäistuotanto (Siniväriset) tehtiin kymmenen vuotta sitten; sen jälkeen Hyvän omantunnon esitykset ovat perustuneet yleisön ennalta tunnistamille pohjateksteille, mikä osaltaan tehostaa markkinoinnin tuloksellisuutta.

 

* * *

 

Teatteriarvostelujen kirjoittaminen (päätoimeni ohella) oli minulle ilo ja kunnia 80-luvun puolivälistä lähtien. Toistatuhatta julkaistua arvostelua ja 32 vuotta myöhemmin ilo hiipui kirjoittamisen ns. reunaehtojen tiukentuessa eri tavoin, ja lopetin syyskuuhun 2018.

Ensi vuonna 50-vuotiaalle Hyvän omantunnon näyttämölle toivotan menestystä. Istun varmasti katsomossa (ainakin silloin), kun sinne toteutetaan seuraava kantaesitys.

 

Kirjoittaja on pitkän linjan toimittaja ja freelance-teatterikriitikko, joka on toiminut muun muassa Books from Finland -lehden toimittajana vuosina 1983–2014 sekä Kansan Uutisten ja Aamulehden kriitikkona.

 

Soila Lehtosen viime vuonna ilmestynyt Draamaa Suomenlinnassa. Hyvän omantunnon kesäteatteria (BoD 2018, 248 s.) kattaa yksityiskohtaisesti Suomenlinnassa nähdyt kesäteatteriesitykset vuosilta 1970–2017. Teoksessa edetään kymmenen vuoden jaksoissa. Historiikki lähes puolen vuosisadan mittaisesta ajanjaksosta, joka kiinnittyy aivan erityiseen esityspaikkaan jossa useat eri teatterit ovat toteuttaneet yllättävää, provosoivaa ja viihdyttävää kesäteatteria, rakentuu kirjoittajan esseistä sekä produktioita koskevista yksityiskohtaisista tiedoista tekijähaastatteluineen ja aikalaiskritiikkeineen. Teoksen kirjoittajalla on huomattava asiantuntemus aiheeseensa: onhan Soila Lehtonen itse nähnyt Hyvän omantunnon 43:sta esityksestä 33, ja kirjoittanut vuosien varrella esityksistä yhteensä 24 arvostelua.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone