Eeva Kauppisen mielestä on surullista, että nykyään ei arvosteta toimittajien ja kriitikoiden erityisosaamista, vaan lähes kuka tahansa voi kirjoittaa mistä tahansa ja esittäytyä kriitikoksi.

 

Suomen arvostelijain liiton kunniajäseneksi nimetty, Oulussa ilmestyvän sanomalehti Kalevan kulttuuritoimittaja Eeva Kauppinen päätti kiitospuheensa liiton kevätkokouksessa syntymäkaupunkinsa Kuopion suuren kirjailijan ja ensimmäisen suomalaisen lehtinaisen Minna Canthin kuuluisaan sitaattiin – sitä yhdellä sanalla muuntaen. ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!” Hieman muunnellen tämä lausahdus voisi olla myös hänen mottonsa ja toimituksen huoneentaulu: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan puolikuollutta kritiikkiä ja kirjoittamista!” Hienoa Kauppisesta on arvostetun kunnianosoituksen kohdistaminen pohjoissuomalaiselle kritiikille, ja erityisesti se, että kollegat arvostavat hänen työtään ja nostavat Pohjois-Suomessa tehdyn pitkän uran esiin.

Esittäville taiteille sielunsa myynyt pohjoisen tuulispää tuli juuri katsomasta Oulun teatterin kantaesitystä Pohjoisesta tuulee kuullessaan nimityksestä. Eeva Kauppinen tunnetaan Pohjois-Suomen ”vahvana ja iloisenkurittomana äänenä”, SARVin puheenjohtaja Maria Säkö luonnehti puheessaan.

– Oikein osuvasti sanottu. Pientä savolaista guljailua pitää aina olla, Instagramissa itseään Kauppisen akaksi kutsuva kunniajäsen venkoilee makeasti nauraen.

”Kauppisen työssä paikallisuus ei tarkoita nurkkakuntaisuutta. Kritiikeillään, kannanotoillaan, analyyseillaan ja aktiivisen keskustelun ylläpitämisellä hän on pitänyt Kalevan esittävien taiteiden kirjoitukset kansainvälisellä tasolla”, Säkö korosti.

Eipä sillä, missä maamme kolkassa työtään tekee, ole juurikaan merkitystä. Mutta pitkät etäisyydet ja kalliit matkat rajoittavat teatterin seuraamista valtakunnallisesti ja kansainvälisesti.

 

 

– Kriitikoille ei ole enää mahdollista työnsä puitteissa seurata teatteria maanlaajuisesti – ei pohjoisesta etelään, eikä etelästä pohjoiseen. Samalla kokonaiskuva ja syväanalyysi teatterin tarjonnasta ja tilasta jää julkaisuista puuttumaan, Kauppinen sanoo.

Lehtitalojen yhteistyön ja fuusioiden vuoksi samat kritiikit kiertävät useissa eri lehdissä. Jo aiemmin isojen lehtien aluetoimittajaverkostojen lakkauttaminen kavensi kritiikin moniäänisyyttä.

– On sääli, etteivät lukijat pääse kaikilta osin perille, mitä taiteessa laajan valtakunnan eri osissa tapahtuu.

Eeva Kauppisessa riittää virtaa. Hän kokee maakuntalehden kulttuuritoimittajana ja kriitikkona olevansa etuoikeutettu saadessaan tavata ja haastatella kiinnostavia ihmisiä ja päästessään katsomaan uusinta teatteria, ja ylipäätään seuraamaan, mitä taiteen kentällä tapahtuu. Kylmiä väreitä tuntien hän intoutuu luettelemaan, keitä kaikkia on saanut haastatella ja keiden inspiroivaan vaikutuspiiriin vuosien varrella työssään on päässyt Veikko Huovisesta Seela SellaanAnu Kaipaisesta Jorma Uotiseen, ja ties keihin.

On sääli, etteivät lukijat pääse kaikilta osin perille, mitä taiteessa laajan valtakunnan eri osissa tapahtuu.

– Haastateltavat ovat kuin työtovereita, olemme yhteisellä taiteen asialla. On mahtavaa kohdata teemoja ja ilmiöitä, jotka nyrjäyttävät ajatukset pois totutusta ja saavat pohtimaan asioita uudesta kulmasta. Työni on jatkuva oppimista ja tutustumista taiteellisiin ihmisiin.

Ei puhettakaan, että kolmekymmentäneljä vuotta Kalevan kulttuuritoimittajana työskennellyt Kauppinen olisi leipääntynyt työhönsä. Ei sinne päinkään, sillä yksikään päivä ei ole edellisen kaltainen, hän hehkuttaa.

Haastattelupäivän työt hän aloitti puhelulla Tukholmaan oululaisen Huutajat-kuoron johtajalle Petri Sirviölle, joka esiintyy touko-kesäkuussa kymmenen kuorolaisensa kanssa Ruotsin kuninkaallisen oopperan balettiproduktiossa Processen. Se pohjautuu Franz Kafkan romaaniin Oikeusjuttu. Koreografina vierailee Jiří Bubeníček.

– Nykybaletti käsittelee tätä nyrjähtänyttä maailmaamme, jossa kohtaamme vääryyksiä ja väärintulkintaa aivan absurdilla tavalla, Kauppinen selvittää osoittaen kiinnostuksensa esitysten yhteiskunnallisiin aspekteihin laajemminkin. Uusien teosten ohella myös klassikoiden esittäminen on hänestä aina yhtä kiinnostavaa, koska maailma ympärillämme on jatkuvassa liikkeessä, ja tulkinnat samoin.

Siitä, että Kauppinen päätyi muutaman mutkan kautta teatterikriitikoksi ja Kalevan kulttuuritoimittajaksi, on kiittäminen muiden muassa Helsingin Sanomien pitkäaikaista teatterikriitikkoa Jukka Kajavaa.

Opiskellessaan teatteritiedettä Helsingin yliopistossa Kauppinen oivalsi, että yksi humanistille oiva ammatti voisi olla kriitikon työ. Lopullisen täräytyksen alalle iski Kajava, joka ei kelpuuttanut yliopistolla järjestetylle kritiikin kirjoittamiskurssille Kauppista eikä muitakaan, joilla ei ollut aiempaa kriitikkokokemusta. Siitäkös sisupussi suivaantui ja hakeutui ensin vuodeksi toimitusharjoittelijan työhön Sisä-Savo-lehteen Suonenjoelle, ja sitten kesätoimittajaksi Kalevaan. Kesätyö venähti vuoden mittaiseksi sijaisuudeksi lehden vireässä kulttuuritoimituksessa. Ei aikaakaan, kun Kalevan ilmoitustaululle ilmestyi lappunen, jossa kerrottiin, ketkä toimittajat on vakinaistettu lehden palvelukseen. Hämmästyksekseen märkäkorva Kauppinen löysi nimensä listalta. Oli vuosi 1985, mittavan uran Kalevan kulttuuritoimittajana tehnyt Kauppinen muistelee.

– Kaisu Mikkolan ja Kari Karemon luoma Kalevan kulttuuritoimitus oli erittäin hyvässä maineessa ja kulttuuritoimitusten esikuvana jo silloin. Nykyään kulttuurijutut julkaistaan lehden Lukemisto-osassa, onneksi sentään vieläkin Kulttuuri-sivupään alla. Koen häviönä, ettei lehdissä edellytetä erikoistoimittajilta alan koulutusta ja arvosteta kylliksi taidetoimittajien hankkimaa erityisosaamista. Ennen kulttuuritoimituksen päälliköt pitivät kiivaasti kulttuurijournalismin puolta lehden hierarkiassa. Nykyään tehtäväkenttää hoitavat tuottajat, joiden vastuualue ulottuu kulttuurista urheiluun. Toivottavasti taiteesta kirjoittaminen säilyy siihen erikoistuneiden toimittajien tehtävänä, eikä asiantuntijatyö luisu yleistoimittajille. Välillä tuntuu, että erityisosaaminen nähdään peikkona, joka tuottaa liian korkealentoista ja teoreettista arviota ja analyysia, Kauppinen pohtii. Samanaikaisesti hän on tyytyväinen, että Kalevassa kritiikkiä arvostetaan eikä kulttuuriantia ei ole nitistetty.

Toivottavasti taiteesta kirjoittaminen säilyy siihen erikoistuneiden toimittajien tehtävänä, eikä asiantuntijatyö luisu yleistoimittajille.

Etelän maalikyliin Eeva Kauppinen ei ole Oulusta hamunnut.

– Ehkä se, että olen saanut tehdä todella kiinnostavaa työtä, ja ideoida paljolti itse, mistä ja miten haluan kirjoittaa, on pidätellyt pohjoisessa, ja tietysti perheeni. Kaleva on iso maakuntalehti, joka tarjoaa avaran työskentelyfoorumin. Olen ylpeä, että saan kirjoittaa paikallisesta teatterista ja muustakin pohjoisen taiteesta. Myös tietoisuus siitä, etten huuda tyhjään, koska lehdellä on paljon tilaajia, motivoivat työssäni.

Oulun teatterin suuren puolen ensi-iltakritiikit ovat aina Kalevan kulttuurisivujen pääuutisia. Lisäksi lehti seuraa aktiivisesti myös harrastajakenttää.

– Lukijat ja tekijät saisivat olla ylpeitä siitä, kuinka paljon teatteri, tanssi ja nykysirkus saavat huomiota lehdessä kritiikkeinä ja haastatteluina, Kauppinen retostaa ja syystäkin. Eikä hän kiellä asemaansa taiteen kentän vallankäyttäjänäkään.

Kalevasta ei oikein voi puhua ilman syksyllä edesmenneen, legendaarisen pohjoisen luonnonvoiman Kaisu Mikkolan vaikutusta. Kysymystä, tekivätkö muut kulttuuritoimittajat työtään dynaamisen Mikkolan varjossa, kuten aikalaissäveltäjät kokivat Sibeliuksen varjossa, Kauppinen ei allekirjoita.

– Kaisu jätti meille arvokkaan testamentin. Hänen kaudellaan Kalevassa nostettiin esille erityisesti pohjoisen taiteilijoita ja kulttuuria. Niin teemme nykyäänkin, se on meidän tehtävämme, puhaltaa pohjoisesta, Kauppinen linjaa.

– Ainahan puhutaan siitä, että kriitikot kirjoittavat lukijoille. Itse pyrin kirjoittamaan niin ymmärrettäviä kritiikkejä, että ne avautuisivat kaikille kiinnostuneille. Liiallinen teoreettinen jargoni ja brassailu sulkee pois lukijoita maakuntalehdissä. On hienoa, että päivätyön lisäksi saan kirjoittaa myös teatterin, tanssin ja nykysirkuksen erikoislehteen. Sen palstoilla kirjoittamisen tapa voi olla teoreettisempi ja enemmän sisäpiirissä. Teatteri&Tanssi+sirkus-lehti on tärkeä foorumi, sillä se pyrkii valtakunnallisen avustajaverkoston turvin seuraamaan teatterin, tanssin ja nykysirkuksen tapahtumia mahdollisimman kattavasti.

Kauppisen katsannossa hyvä kritiikki on lukijalle peili, johon heijastella omaa elämystä ja katsomiskokemusta.

– Esityksistä kirjoittavat nykyään myös monet blogistit. Sosiaalisesta mediasta löytyy spontaania ja reaktiivista taidekommentointia sekä syvempääkin taidekeskustelua eri ryhmissä. Enää ei yksistään Jukka Kajavan tai Kaisu Mikkolan tapaisten kulttuurin dinosaurusten mielipide leimaa teosta. Mutta vertailevatko lukijat ammattikriitikoiden ja vaikkapa teatterin itselleen palkkaaman blogistin kritiikkejä keskenään? Tiedostavatko ja pohtivat, kuinka riippumattomia kirjoittajat esimerkiksi ovat kohteestaan, Kauppinen huolehtii. Hän rohkenee väittää, että ammattikriitikoiden tekstit ovat perustellumpia ja tietoisempia teoksen konteksteista ja taiteilijoiden teoshistoriasta.

Taiteen kritiikkiä tarvitsevat kaikki! Yhtä paljon kuin kärppämatsin katsojat ja jääkiekon harrastajat Oulun Kärppien tai Suomen Leijonien otteluarvioita urheilusivulla.

– Kritiikkien lukijat, jos ketkä, tarvitsisivat medialukutaitoa huomatakseen ne eroavaisuudet, millä agendalla ja mistä positiosta kriitikot kirjoittavat.

Kysymykseen, ketkä kritiikkiä tarvitsevat, Kauppisella on selkeä vastaus.

– Taiteen kritiikkiä tarvitsevat kaikki! Yhtä paljon kuin kärppämatsin katsojat ja jääkiekon harrastajat Oulun Kärppien tai Suomen Leijonien otteluarvioita urheilusivulla. Ne ovat taidearvion tavoin kuin kritiikkejä yhdessä koetusta spektaakkelista, Kauppinen täräyttää, ja sanoo samassa, josko moisesta mielipiteestä tussahtaa turpaan.

– Harva kyseenalaistaa, luetaanko näitä pelijuttuja. Sen sijaan taiteen kritiikin tarpeellisuutta vähätellään ja kyseenalaistetaan jatkuvasti.

Eeva Kauppisen kiinnostus teatteriin syttyi jo lapsena Kuopiossa. Kuka vielä väittää, etteikö lapsuuden ja nuoruuden paikkojen hengellä ja opettajilla olisi kauaskantoisia vaikutuksia! Tietä kulttuuritoimittajaksi ja teatterikriitikoksi tasoitti erityisesti hyvä äidinkielenopettaja lukiossa. Ja varmaankin Niiralan kansakoulun kiehtovalla naapurilla, Kuopion kaupunginteatterilla, oli osuutta asiaan. Teatterin suurelle näyttämölle vitsikkäästi ja värikkäästi toteutettu lastennäytelmä Kolme iloista rosvoa teki lähtemättömän vaikutuksen pieneen koululaiseen, joka sen nähtyään riensi teatteriin katsomaan, vaikka Puukkojunkkareita, jos muuta ei ollut tarjolla.

– Lapsuuden taide-elämykset ovat mittaamattoman tärkeitä. Jokin esitys tai teos saattaa jättää lähtemättömän jäljen pikku ihmisen mieleen ja herättää halua laajemminkin taiteen pariin. Tämä tulisi huomata jo taiteen saatavuuden tasa-arvonkin vuoksi, kun lasten ja nuorten taidekasvatuksesta tingitään.

Kritiikin nykytilasta Kauppinen ei ole huolissaan, mutta kaipaa enemmän tutkivaa kulttuurijournalismia sekä esseistisempiä ja syvempiä kirjoituksia taiteesta. Laajempia kaaria ja syväanalyysejä kuin napakat päivälehtikritiikit mahdollistavat. Näihin haaveisiin päivälehtirutiinissa ei oikein riitä aikaa eikä paukkuja, vaikka lukijat ja julkaisijat varmasti myös odottaisivat enemmän tämän tyyppisiä juttuja, Kauppinen toteaa.

Ikiaikaisen vastakkainasettelun kriitikoiden ja taiteilijoiden välillä hän soisi laantuvan.

– Näen, että toimittajat ja kriitikot ovat samassa veneessä taiteilijoiden kanssa, yhteisellä asialla tuomassa kulttuuria esille. Ei kriitikot vastaan taiteilijat tai päinvastoin, kuten enimmäkseen voivotellaan. Sillä taide on elämän sisältö, jonka avulla potkimme eteenpäin.

 

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone