Helsingin tuoreimman taidemuseon, Amos Rexin ensimmäinen näyttely, japanilaisen teamLab -kollektiivin digitaalisista installaatioista koostuva Massless, muodostui Suomen mittakaavassa poikkeukselliseksi ilmiöksi. Näyttelyyn jonotettiin lähes koko sen aukioloajan, elokuusta 2018 aina loppiaiseen 2019. Ilmiö herätti ristiriitaisia tunteita. Iloa siitä, että suuret massat jonottavat nähdäkseen taidetta. Mutta myös ärsytystä; media kirjoittaa jonoista, jotka kasvavat, koska ihmiset haluavat tietää onko tämä jonottamisen arvoista. Ajattelin, että tuskinpa nuo valtavat videoinstallaatiot, joista olen nähnyt lukemattomia ihastelevia some-päivityksiä, mutta myös kriittisiä ja pilkallisiakin kommentteja, olisivat teoksia, joista minä erityisesti vaikuttuisin.

Hehkutuksen innoittamana, ja siitä huolimatta, päätin kuitenkin asettua perheeni kanssa viimeisen aukiolopäivän aamuna kiltisti jonoon. Yllätyksekseni liikutun heti ensimmäisen teoksen, Black Waves -animaation (2016) äärellä. Kuin Immanuel Kant (1724–1804) myrskyävän meren, subliimin kokemuksen äärellä. Hokusain (1760–1849) kuuluisan teoksen Kanawagan suuri aalto kanssa vuoropuhelua käyvä teos vie minut välittömästi kaipuukokemusteni ytimeen. Vaikka Hokusain aalto olisi japanilainen vastine Aalto-maljakolle ja installaation meri vain digitaalista myrskyä, ei kokemuksessani ole mitään triviaalia. Olen samalla hetkellä onnellinen, surullinen ja huimaantunut kauneudesta sekä ihmiskunnan traagisesta kohtalosta, oman tulevaisuutensa potentiaalina sekä tuhona.

Teos vie minut välittömästi kaipuukokemusteni ytimeen.

Näyttelyssä asetun taiteen peruskysymysten äärelle. Miksi jokin on tai ei ole taidetta? Entä mikä on viihdettä, peliä tai käsityötä? Mikä tekee teoksesta aidon ja vaatiiko autenttisuus tekijää? Kadottaako teknologia teoksen auran? Luen näyttelystä kirjoitettuja tekstejä ja palaan menneen maailman filosofien ja kulttuurin kriitikoiden seuraan löytääkseni kokemukselleni sanoja.

 

Sanoman vaatimus

Massless -näyttelyn mittakaava on valtava. TeamLab on tokiolaisen insinöörin Toshiyuki Inokon perustama kollektiivi, joka koostuu viidestäsadasta taiteilijasta, ohjelmoijasta, animoijasta, matemaatikosta, graafisesta suunnittelijasta, kirjailijasta ja arkkitehdistä. 20 kollektiivin jäsentä ovat suunnitelleet Amos Rexin näyttelyä puoli vuotta ja he viettivät useita viikkoja Helsingissä rakentamassa ja säätämässä, jotta näyttelyn 140 laserprojektoria saatiin kommunikoimaan oikein supertietokoneiden kanssa, jotka pyörittävät installaatioita. Se etten ymmärrä, miten teos teknisesti tehdään, tulee osaksi kokemustani.

Se etten ymmärrä, miten teos teknisesti tehdään, tulee osaksi kokemustani.

Massless-näyttelyn kohdalla tunnutaan poikkeuksellisen usein etsivän sen sanomaa. Elisa Helenius kirjoittaa Rapport -verkkojulkaisussa: ”Massless-näyttely on ennen kaikkea teknisesti hyvin vaikuttava. Teosten sanoma taas on epäselvempi. Lehdistötilaisuudessa osa pohti, onko teoksilla tarkoitus sanoa jotain vai olla vain harmiton huvipuistokokemus.” Vastaavat kommentit toistuvat kirjoituksissa. Tämä on merkillepantavaa, sillä harvemmin kuulee kysyttävän, mikä on tämän maisemamaalauksen sanoma ja nykytaiteen kohdalla sanoman etsimistä pidetään usein tunkkaisena ja vanhanaikaisena. Mistä siis nousee tarve kyseenalaistaa Massless-näyttelyn kohdalla sen syvempi merkitys viihdyttävän kokemuksen ja teknisten innovaatioiden takana?

TeamLab haluaa ”uudelleen määritellä todellisuutta”. Pyrkimys on nykytaiteen piirissä yleinen. Esimerkiksi esitystaitelijoiden kollektiivi Todellisuuden tutkimuskeskus kertoo ”havainnoivansa, kyseenalaistavansa ja uudistavansa todellisuutta”. TeamLab pyrkii hälventämään ihmisen, luonnon ja teknologian välisiä raja-aitoja ja tutkii informaatioajan ihmisten käyttäytymistä. Teokset eivät sulje kokijaa virtuaalilasien taakse omaan todellisuuteensa, vaan luovat jaettuja tiloja, joissa kokijat kohtaavat taideteoksen ja toisensa ruumiillisina olentoina. Teokset todentavat pyrkimyksiä käsin kosketeltavasti. Minulle teosten filosofinen merkitys näyttäytyy kirkkaana ja paljaana, niin kuin puhuttelevan taiteen äärellä joskus käy.

 

Tekijyys ja individualismi

TeamLabin teoksissa törmäävät itämainen ajattelu ja länsimainen vastaanotto. Kokonaisuus korostuu yksityiskohtien kustannuksella. Helsingin Sanomien kriitikko Harri Mäcklinin mukaan taustalla näkyy buddhalaisuudesta nouseva ajatus, jonka mukaan kaikki on yhtä suurta kokonaisuutta. Länsimainen individualistinen maailma saa kyytiä. Tekijyys sulautuu kollektiiviseksi työksi, josta yksittäisten tekijöiden motiiveja tai ”sanomaa” on mahdotonta erotella.

Elisa Helenius kirjoittaa Rapport-verkkojulkaisussa, että teokset eivät tarjoa filosofisia oivalluksia eivätkä tuo esiin yksittäisten tekijöiden ajatuksia. ”Länsimaiselle, individualistisen kulttuurin kasvatille voi olla vieraannuttavaa kokea taideteoksia, joissa ei näy yksilöllisten tekijöiden käden jälki ja sanomisen halu.” Helsingin Sanomissa julkaistun Kimmo Hotulaisen mielipidekirjoituksen mukaan näyttely ilahduttaa lapsia silminnähden, mutta jättää aikuiskatsojan kylmäksi: ”Merkitystä ei ole taiteilijan elämänkaarella, mielipiteillä tai muulla teoksen syntymiseen vaikuttavilla asioilla.” Taustalla vaikuttaa romantiikan piirissä kehkeytynyt, taiteen tulkintaan edelleen vahvasti vaikuttava käsitys taiteilijasta nerona, jonka persoona ja elämä vaikuttavat teoksen vastaanottoon. Teos kaipaa tekijää, jotta se voidaan kokea merkittäväksi.

TeamLabin työtapa haastaa käsityksen signeeraavasta tekijyydestä.

TeamLabin työtapa haastaa käsityksen signeeraavasta tekijyydestä. Teoksissa taidot ja visiot yhdistyvät tavalla, johon kukaan kollektiivin jäsen ei pystyisi yksin. Tekijyyden jakautuminen ja eräänlainen katoaminen tuo mieleen käsityöläisyyden ja kansantaiteen. Ihmiskunta on yhdessä päässyt tiedoissaan ja taidoissaan pisteeseen, jossa voidaan synnyttää jotakin tällaista. Aikakauden tieteen, taiteen ja teknologian kehitysaste näkyy teoksissa samalla tavalla kuin muinaisessa keramiikkataiteessa tai kansanrunoudessa. Ei ole väliä kuka synnytti nämä teokset, vaan me kaikki yhdessä. Pääsemme konkreettisesti osallistumaan uuden synnyttämiseen teoksessa Graffiti Nature: Lost, Immersed and Reborn (2018), jossa käsiemme kosketuksesta seiniin kasvaa kukkia ja piirtämämme olennot sulautuvat yhteiseen digitaaliseen viidakkoon.

 

Auran rapautuminen

Kriittisissä kommenteissa kuultaa huoli taiteen auraattisuuden katoamisesta ja viihdeteollisuuden tunkeutumisesta taiteen alueelle. Kuten uudet taiteen muodot, niin myös uudet teknologiat ovat aina herättäneet epäilystä. Kriittinen katse on aiheellinen, mutta osin kritiikki näyttäytyy jälkikäteen epäluuloisuutena ja rajoittuneisuutena tunnistaa uusia lajeja tai mediaa. Saksalainen kirjallisuuskriitikko ja filosofi Walter Benjamin (1892–1940) pohtii klassikkoesseessään ”Taideteos teknisen uusinnettavuuden aikakaudella” (1935) miten uudet tuotantovälineet – kuten valokuva ja elokuva – muuttavat taiteen tuotantotapaa perustavanlaatuisesti. Benjamin puhuu alkuperäisyyden katoamisesta, eli esteettisen auran rapautumisesta. Taideteoksiin perinteisesti liittynyt auraattisuus menettää monistettavuuden myötä merkityksensä. Essee on usein tulkittu teknologia- ja massatuotantokriittiseksi, mutta Benjaminin suhde uusiin tuotantotapoihin on moniulotteisempi. Taide muuttaa muotoaan ja tuo mukaan uusia tietoisuuden ja avartumisen mahdollisuuksia.

Taideteoksiin perinteisesti liittynyt auraattisuus menettää monistettavuuden myötä merkityksensä.

Benjaminin aikalainen ja keskustelukumppani, saksalainen sosiologi, filosofi ja säveltäjä Theodor Adorno (1903–1969) sen sijaan suhtautuu suoraviivaisen kriittisesti mediateknologiaan, eikä näe sen potentiaalia. Adornon mukaan kulttuuriteollisuus manipuloi ja populaarikulttuuri passivoi kansaa. Adornon ajattelua on syytetty elitistiseksi. Hän ei huomioi kokijan autonomisuutta ja mahdollisuutta valita suhtautumistapaansa. Viihdyttävä ja upottava ei ole pelkästään eskapistista, vaan se voi viedä uusien kokemusten ja oivallusten äärelle.

Mutta miksi huimaannun, iloitsen ja liikutun teamLabin teosten äärellä? Leikki on näyttelyssä monella tapaa läsnä. Tekemisprosessi näyttäytyy kollektiivisena leikkinä, jossa ihminen koettelee kykyjensä ja käsityksensä rajoja.

Mutta miksi huimaannun?

Katariina Numminen esittelee artikkelissaan ”Dramaturginen prosessi leikkinä” (2018) Roger Cailloisin teoksessaan Les jeux et les hommes (1956) nimeämät neljä leikin ja pelin eri tyyppiä: kamppailuun perustuva leikki eli agon, sattumaan perustuva leikki eli alea, jäljittely eli mimicry sekä huimaus eli ilinx, jota ovat esimerkiksi keinuminen ja pään pyörälle saattaminen. Nämä kaikki leikin tyypit ovat näyttelyssä läsnä. Nummisen mukaan juuri ilinx voi avata mielenkiintoisia tulkintamahdollisuuksia nykytaiteessa. Huimaus, sekä aistien että ajatuksen tasolla, kuvaa kokemustani Massless-näyttelyssä kenties kaikkein tarkimmin ja ajattelua stimuloivimmalla tavalla.

Huimauksen lisäksi paikannan liikutukseni subliimin kokemukseen. Olen todistamassa jotakin, mitä en ymmärrä, en osaa vertailla enkä mitata. Liikutun kokiessani jotakin ensimmäistä kertaa. Kuvittelen voivani kuvitella, miltä tuntui nähdä ensimmäisen yleisölle esitetty elokuva Työläiset lähtevät Lumièren tehtaasta, vuonna 1895 Pariisissa Grand Caféssa. Jos avantgarde on etuvartiossa seisomista, niin Massless-näyttely on viihdettä ja käsityöläisyyttä, mutta myös oman aikamme avantgardea.

 

Taustakirjallisuutta ja artikkeleita

Marko Ampuja: ”Theodor W. Adorno, kulttuuriteollisuus ja kulttuurintutkimus”. Seminaariesitelmä, Helsingin Yliopisto, Viestinnän laitos.

Walter Benjamin: ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella”. Teoksessa Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta, toim. Markku Koski et al. Suom. Raija Sironen. Kansan Sivistystyön Liitto & Tutkijaliitto 1989.

Elisa Helenius: ”Amos Rexin ensimmäinen näyttely upottaa kävijän värikkääseen digitaaliseen taiteeseen”. Rapport-verkkojulkaisu, 29.8.2018.

Kimmo Hotulainen: ”Amos Rexin näyttely oli suuri pettymys”, Helsingin Sanomat, 8.1.2019.

Harri Kalha: ”Ainutkertaisuuden ambivalenssi: Walter Benjamin, aura ja ’taideteollistumisen’ uhka”. Tahiti-verkkojulkaisu, 3/14; artikkeli julkaistu 28.10.2014.

Hanna Karhu: ”Rakastunut myrskyävän meren äärellä − ’Ruususolmu’ ja subliimin kokemus”. Julkaisussa Kanervakankaalla – näkökulmia Aleksis Kiven runouteen. Joutsen. Erikoisjulkaisuja I. Toim. Päivi Koivisto, SKS 2016.

Harri Mäcklin: ”Amos Rexin huikea avajaisnäyttely saa kriitikon itkemään ilosta – japanilainen Teamlab-kollektiivi on luonut Lasipalatsin alle toisen maailman”, Helsingin Sanomat, 30.8.2018.

Katariina Numminen: ”Dramaturginen prosessi leikkinä”. Teoksessa Dramaturgiakirja – Kaikki järjestyy aina, Teatterikoulun julkaisusarja 68, Taideylipiston Teatterikorkeakoulu 2018.

Veli-Matti Saarinen: ”Taidekritiikki teknisen reproduktion aikakaudella”, Mustekala, 28.11.2009.

Juha Valkeapää: ABOUT THE MISSION OF ART ETC, ONCE AGAIN”. Valkeapään taiteilijasivut, 7.1.2019.

 

Kirjoittaja on teatterikriitikko, esitystaiteilija, tuottaja ja tietokirjailija.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone