Siiri Torvisen (s. 2001) kirjoitus palkittiin nuorille suunnatussa Mikä kritiikki! -kirjoituskilpailussa sekä tuomariston kunniamaininnalla että Otso Kantokorpi -spipendillä rohkealle ja omaperäiselle kirjoitukselle. Jälkimmäisestä päätti ohjaaja, käsikirjoittaja Pauliina Feodoroff. Palkintoperustelut löytyvät jutun lopusta.

* * *

Siiri Torvisen Mikä kritiikki! -kirjoituskilpailuun lähettämä kritiikki on yllättävä ja absurdi teksti. Äidinkielen opettaja luokittelisi sen postmoderniksi arvosteluksi kummastunut ilme kasvoillaan, mutta tekstin kirjoittaja suosii itse mieluummin termiä ”iloanarkistinen hömpötys”. Populaarikulttuurin arvosteluista ammentava Absurdi kritiikki itse itsestään tekee kritiikeille sen, mitä Linnunradan käsikirja liftareille teki tieteiskirjallisuudelle. Se ei epäröi eikä pyytele anteeksi. Kritiikki on kilpailun sääntöjen mukainen vain juuri ja juuri, mutta juuri se tekeekin tekstistä kiinnostavan.

Kritiikki on hyvin itsetietoinen ja jopa hieman koppava. Se arvostelee itseään näpäkästi eikä pelkää käyttää erikoisempiakaan kielikuvia.

Kritiikki syntyi MacBook Air -tietokoneella tekstinkäsittelyohjelmassa. Sen synnyn mahdollisti tekstin kirjoittaja, jonka sormet tanssivat näppäimillä ja katse kiilsi hurmoksesta hänen kirjoittaessaan. Sen valmistumiseen ei mennyt kauaa ja loppuratkaisu yllätti kirjoittajan itsensäkin. Ei siitä kuitenkaan sen enempää, emmehän halua että lukija lakkaa lukemasta jo toisessa kappaleessa.

Kritiikki tarjoaa jokaiselle jotakin. Sen kielioppi on lähes virheetöntä, huumori omalaatuista ja esteetikoita varten sen fontiksi on valittu Times New Roman.* Vaikka ratkaisu onkin monista muista teksteistä tuttu, ei se missään nimessä tunnu kliseiseltä. Oikeastaan fonttiin ei tule kiinnitettyä huomiota, ennen kuin se mainitaan kritiikin viidennellätoista rivillä.

Kritiikki on hyvin itsetietoinen ja jopa hieman koppava. Se arvostelee itseään näpäkästi eikä pelkää käyttää erikoisempiakaan kielikuvia. Kuin ammattiakrobaatti kaksoistornien välille asetetulla nuoralla, se tasapainottelee epäuskottavan ja nerokkaan välillä. Sen tuore näkökulma kritiikin tekoon tarjoaa lukijalle pohdittavaa pitkään tekstin lukemisen jälkeenkin.

Hieman ennen puoltaväliä kritiikki alkaa yhtäkkiä tuntua puuduttavalta ja lukija alkaa pelätä tekstin puolesta. Se ei tarjoa enää mitään uutta, mutta jatkuu aina vain. Tähänkö tämä nyt tyssää? Luultavasti tekstin turhaan venyttämiseen on vaikuttanut Mikä kritiikki! -kilpailun ohjeissa mainittu 3000 merkin alaraja, joka on pakottanut kirjoittajan lisäämään tekstiin runsaasti turhaa hölinää. Tämä on erikoista ja yllättävää, sillä kirjoittajan aiemmissa teksteissä ongelmaksi on harvoin osoittautunut tekstin vähyys, pikemminkin toisinpäin.

Erikoisista ratkaisuistaan huolimatta Absurdi kritiikki itse itsestään on yksi tämän kevään kiinnostavimmista kritiikeistä.

Nopeasti puolenvälin jälkeen kritiikki parantuu huomattavasti. Se kommentoi omaa pituuttaan ja näyttää pitkää nenää kilpailulle, jota varten se on tehty. Erikoinen ratkaisu saattaa vaikuttaa tekstin menestykseen merkitsevästi, mutta toivottavasti vain positiivisella tavalla.

Kritiikki syntyi yhdellä istumalla, minkä luulisi vaikuttavan tekstin laatuun. Onneksi kirjoittaja oli kuitenkin taiteellisessa hurmoksessa, mikä sai tekstin virtaamaan vuolaasti ja epäröimättä. Kritiikin kipukohdaksi osoittautunut otsikkokin saatiin järjestettyä lopuksi ja tekstiin saatiin amerikkalaisista draamaelokuvista tuttu onnellinen loppu. Vaikka lukija lukeekin mieluummin onnistunutta kritiikkiä, olisi toisenlainen otsikko voinut tuoda tekstiin uutta särmää.

Vaikka teksti ei esittelekään mitään uutta tutustumisen arvoista teosta, on se itsessään kokemus joka vääntää ajatuksen solmuun ja mielen rullalle. Erikoisista ratkaisuistaan huolimatta (tai kenties juuri niiden takia) Absurdi kritiikki itse itsestään on yksi tämän kevään kiinnostavimmista kritiikeistä. Se on teksti, jota lukiessa unohtaa muun maailman, ja joka viimeisille riveilleen asti pysyy tyylilleen uskollisena. Ties vaikka kritiikki nousisi kulttiklassikoksi, onhan sillä siihen täydet valmiudet.

* * *

* Alustateknisistä syistä alkuperäisen tekstin kanoninen Times New Roman -kirjasintyyppi on tässä julkaisussa korvautunut tyypillisesti Kritiikin Uutisissa käytetyllä fontilla. (Toim. huom.)

* * *

Pauliina Feodoroffin perustelut Otso Kantokorpi -stipendille rohkeasta ja omaperäisestä kirjoituksesta:

Siiri Torvinen kirjoittaa kritiikin eleenomaisesta kritiikin kirjoittamisesta: kritisoi itsenäisenä kaunokirjallisena teoksena annettua tehtävänantoa kieltäytymällä astumasta kritiikkikontekstin ja -kaanonin ulkopuolelle, vaan yhden kokonaisen kritiikin muodossa, genren hassut tai turhamaiset kohdat esiinpiirtäen, näyttää meille kirjallisen ajattelun kovan ytimen olevan siinä, että kirjoitamisestaan innostuu ja on aivan riemuissaan siitä, minkä oivalluksensa virtaan pääsee mukaan hulahtamaan. Kirjoituksen tuore näkökulma kritiikin tekoon tarjosi lukijalle pohdittavaa pitkään tekstin lukemisen jälkeen, salakavalalla tavalla. Ärsyttämällä, huvittamalla ja lopulta sen ehdotukselle antautumalla. Kritiikistä kasvoi teos yhteiskuntaan, joka arvottaa teoksen yleensä kritiikkiään suuremmaksi. Torvinen kirjoitti hermeettisen tekstiolennon, joka on molemmat.

Kilpailun tuomariston perustelut kunniamaininnalle:

Siiri Torvisen omasta kilpailutekstistään kirjoittama, kirjoittamisen diskursiivista prosessia alati kommentoiva kritiikki on hersyvän hauska, staccato-rytmillä etenevä, taidokkaasti kirjoitettu ”iloanarkistinen hömpötys”, joka uhmaa sääntöjä, mutta on niistä samalla hyvin tietoinen. Itseensä viittaava tekstianalyysi ei jää pelkäksi vitsiksi, vaan se onnistuu samalla kommentoimaan joitakin taidekritiikissä toistuvasti esiintyviä ajatuskuvioita ja kliseitä hauskalla tavalla, jopa esittämään itsensä geneerisenä mallina tyypillisestä taidekritiikistä.