Lili Saarikiven (s. 2001) kirjoitus palkittiin nuorille suunnatussa Mikä kritiikki! -kirjoituskilpailussa toisella palkinnolla. Tuomariston palkintoperustelut löytyvät jutun lopusta.

* * *

Clarice Lispector:

Água viva – ajatuksen takana (Água viva, 1973).

Suom. Tarja Härkönen.

Ai-ai 2000, 108 s.

”Luotan kyvyttömyyteeni käsittää, onhan se suonut minulle elämän vailla ymmärrystä.”

”Ja olen silkkaa potentiaalia – ”, Clarice Lispector kirjoitti ystävälleen runoilija Lucio Cardosolle vuonna 1941, ”tunnen sisälläni raikkaan lähteen jonka alkupistettä en kykene paikantamaan.” Kahdenkymmenen vuoden päästä hän kamppailisi samojen teemojen kanssa, kun potentiaali ei tuntunut kanavoituvan tekstiksi, ja Lispector jopa tunnusti läheisille ystävilleen ettei enää osaa kirjoittaa. ”Minun täytyy löytää uusi tapa kirjoittaa”, hän selvitti ystävälleen Olga Borellille.

Água viva ilmestyi 1973, saattaen työlään luomisprosessin päätökseen. Silloin Lispector ei ollut enää tuntematon oikeustieteen opiskelija – kuten julkaistessaan esikoisromaaninsa Lähellä villiä sydäntä vuonna 1943 vain 23-vuotiaana – vaan brasilialaisen kirjallisuuden kärkinimi, myyttinen kirjailija, joka laajasta arvostuksesta huolimatta oli etäinen hahmo Brasilian kulttuurielämässä. Nainen, joka ”näytti Marlene Dietrichiltä ja kirjoitti kuin Virginia Woolf”, vaikeatajuinen taiteilija tunnettu eksentrisestä persoonastaan . . . Mutta myytin takana on nainen, jonka elämään mahtui paljon surua ja tragediaa, joka yritti rakentaa rauhaa väkivallan ympäröimän syntymänsä kanssa; nainen joka etsi sitä, mikä piilee ajatuksen takana, alkulähdettä. Teoksen nimi, ”elävä vesi”, viittaakin jatkuvasti pulppuavaan lähteeseen, virtaavaan veteen. Ja solisevassa joessa on ”samaa järjettömyyttä jota on sykkivässä suonessa”.

Kirjan päähenkilö on nimetön nainen, taidemaalari, joka alkaa kirjoittamalla luomaan itseään, luopumaan itsestään, puhutellen nimettömäksi jäävää lukijaa. Kirjan työnimi oli ”Ajatuksen takana: monologi elämän kanssa”, ja sitä päähenkilön sivu kerrallaan muotoutuva meditaatio pohjimmiltaan on: ”elämä elämän näkökulmasta”. Hän antaa itsensä tapahtua.

Água Vivassa Lispector yrittää vangita ehdotonta nyt-hetkeä. Ei menetettyä vaan välitöntä: sanan on ydintä.

Lukukokemus on todella ainutkertainen jopa Lispectorin tuotannossa, koska Água viva on teos joka jatkuvasti kommentoi omaa syntyään. Kirjoittamisen aktista kiinnostuneille se on huomattava kuvaus kirjallisesta prosessista. Lukijasta ei tunnu, että hän lukee romaania, joka on jo kirjoitettu: se enemmänkin tuntuu jatkuvasti syntyvän lukijan kädessä. Välillä kirjoittaja sytyttää tupakan, pitää tauon uuvuttuaan hetkien värinästä tai kirjoittaa mitä sattuu tulemaan mieleen, koska juuri ”merkityksen puute synnyttää merkityksen”.

”Nyt on hetki. Tunnetko sen? Minä tunnen.”

Jos Marcel Proust etsi kadonnutta aikaa, niin Água Vivassa Lispector yrittää vangita ehdotonta nyt-hetkeä. Ei menetettyä vaan välitöntä: sanan on ydintä. Hän jakaa itsensä uudestaan ja uudestaan, tuhansia kertoja, ”yhtä moneen osaan kuin on kuluvia hetkiä”.

Lispectorin tuotannossa toistuu heräämisen teema, jonka voi laukaista arkipäiväinenkin havainto. Água viva taas on ”pelkkää kliimaksia”, ja fragmentaarinen rakenne korostaa teoksen poikkeuksellisen kiihkeää sykettä. Sen takia se vangitsee niin ainutlaatuisesti olemassaolon kokemuksen.

Lispectorin samaan aikaan työstämässä novellikokoelmassa Onde estivestes de noite on maininta James Joycen lukemisesta, ja nimikkotarina muistuttaa Odysseuksen riehakkaimpia jaksoja. Água vivassa voi havaita joycelaisia pyrkimyksiä ulottuvuuksia, sen musiikkia. Hän stimuloi lukijan kaikkia aisteja, koska haluaa saada tämän antautumaan teokselle kuin elämälle. Elämää ei kuitenkaan voi lausua ääneen: se on. Ja koska ”sitä” ei voi sanoa, on pakko sanoa jotain muuta.

Koska ”sitä” ei voi sanoa, on pakko sanoa jotain muuta.

Teos tuntuu välttävän kirjallisuuden määritelmää, vähän niin kuin Lispectorin koko tuotanto on paennut kaikkia määritelmiä. Hän vertaa sitä milloin freskoon, milloin taas kamarimusiikkiin. ”Kaikki mitä puhun on puhdasta nykyisyyttä ja tämä kirja on suora viiva avaruudessa.” Teos tuntuu olevan ääretön, lennosta napattu kansien väliin. Lispector kirjoittaa, että kun poistaa peilin kehykset, se leviää kuin valuva vesi. Ja peili on ”syvin tila mitä on”.

”Minussa on pimeän, kaukaisen menneisyyden mystiikkaa”, Lispector kirjoittaa, ”sillä minä tulen pitkästä kärsimyksestä, tulen rakkauden helvetistä, mutta nyt olen päässyt sinusta. Tulen kaukaa – painavista sukujuurista. Minä joka tulen elämisen tuskasta.”

Chaya Pinkhasovna Lispector syntyi Ukrainassa vuonna 1920. Maassa riehuva sisällissota ja juutalaisiin kohdistuvat julmat hyökkäyksen, pogromit, ajoivat perheen pakomatkalle Brasiliaan. Perhe asettui asumaan Recifeen ja Chaya-vauvan nimi muutettiin Clariceksi. Hänen äitinsä ei kuitenkaan koskaan toipunut sodan kauhuista ja kokemastaan joukkoraiskauksesta. Sairas Mania Lispector kuoli vuonna 1930. Claricen sisko Elisa kirjoittaa perheen kuin yhteisymmärryksestä välttäneen äidin nimen mainitsemista hänen poismenonsa jälkeen, vaikka hän oli läsnä ”heidän kaikissa ajatuksissaan ja teoissaan”. Äidin haamun läsnäolo näkyy myös kaikessa, mitä Clarice kirjoitti läpi elämänsä.

”Olen opiskellut matematiikkaa joka on järjen hulluutta – mutta nyt haluan solulimaa, haluan saada ravintoni suoraan istukasta”. Matematiikkaa Lispector harrasti isänsä innoittamana. Kirjassaan Why This World: A Biography of Clarice Lispector Benjamin Moser pohtii isän matematiikan tässä otteessa merkitsevän järkeä ja istukan taas äidin kohtalon järjettömyyttä; moraalittoman maailman ja pienen tytön hylänneen jumalan, ”sen”, mysteeriä. Etenkin hän kirjoittaa luopumisen tarpeesta: ”se” on persoonattomuuden mysteeri, ”riippumaton muodosta” joka musiikin tavoin ”ei esitä mitään”.

* * *

Lili Saarikivi kuvailee kritiikissään viisaasti ja eläytyen brasilialaiskirjailija Clarice Lispectorin teosta Áqua viva – ajatuksen takana (1973). Virtaavalla kielellä ja kiehtovalla tyylillä Saarikivi analysoi kirjaa, jonka ytimessä on taiteilijan luomisprosessi. Asiantuntevassa arviossa tulee hienosti esiin Áqua vivan tematiikka, mutta kirjoittaja asettaa teoksen myös laajempaan viitekehykseen. Kritiikin luettuaan tekee mieli heti hankkia käsiinsä Lispectorin kirja, mikä on ehdottomasti onnistuneen arvion merkki.