Pauliina Feodoroff (s. 1977) on palkittu monialainen taiteentekijä, jonka työtä eivät turhat ajattelun kategoriat ole rajoittaneet.

Pauliina Feodoroffin & työryhmän ”Miltä sopu näyttää?” on Koneen Säätiön tukema projekti, jossa luodaan uusia yhteistyön muotoja Lapin herkän luonnon varjelemiseksi. Kuva: Hannele Richert

Yhteistietämisen tapa

Ensimmäiset kosketukset taidemaailmaan Pauliina Feodoroff sai kotikylässään Keväjärvellä kansalaisopiston järjestämässä kolttakäsityökerhossa. Kerhon opettaja Katri Jefremoff ja muut käsityömestarinaiset perehdyttivät Pauliinan saamelaisen käsityön muotokieleen ja siihen, että taide ja käyttöesine tai vaate voivat olla saumattomasti yhtä.

Käsityökerholla on ollut Feodoroffin taiteilijanuralle merkittävä vaikutus.

”Sieltä asti mukana kulkenut saamelaisten perinteinen tieto, taide ja erilaisten mutkien kautta viimeisimpänä mukaan tullut tiede kulkevat rinnakkain kaikessa, mitä teen”, Feodoroff kertoo, ja tarkentaa: ”Yritän tuottaa yhteen mahdollisimman monta erilaista tietämisen tapaa ja antaa niiden muodostaa uudenlaisia yhteistietämisen tapoja.”

Nuoruudessa tärkeä oli myös Irja Jefremoffin luotsaama elokuvakerho, joka toimi Ivalon elokuvateatteri Aslakissa. ”Kerhon kevät- ja syyskaudet olivat aina erinomaisesti kuratoituja. Olin siellä yksin itseäni vanhempien ja viisaampien ihmisten parissa – kuuntelin, seurasin, imin tietoja.”

18-vuotiaana Feodoroff muutti Ivalosta Helsinkiin teatterikorkeakouluopintoihin.

”Pääkaupunkiseudun taidetarjonta tuntui silloin runsaudessaan tyrmäävältä. Ärsykkeitä väistellen ja niissä välillä sukellellen minusta tuli lopulta teatteriohjaaja.”

Feodoroff valmistui teatterikorkeakoulun ohjauksen ja dramaturgian koulutusohjelmasta vuonna 2002. Pienellä budjetilla ja talkoovoimin toteutetun ekologisen fiktioelokuvan Non Profit myötä hän sai vuonna 2007 Kritiikin kannukset -palkinnon, joka myönnetään merkittävän läpimurron tehneelle nuorelle taiteilijalle. Suomen elokuvasäätiön rahoituksella omakustanteisesta elokuvasta tehtiin lopullinen versio vuonna 2008.

Vuonna 2009 Feodoroff aloitti Teatteri Takomon taiteellisena johtajana yhdessä Milja Sarkolan kanssa. Hän on toiminut pitkään myös muun muassa Rospuutto-ryhmässä, joka vie ammattiteatteria sinne, missä sitä ei aina ole tarjolla. Tällä hetkellä hän johtaa Koneen säätiön rahoittamaa Miltä sopu näyttää -projektia, jonka tavoitteena on toteuttaa monivuotinen vesien- ja laidunsuojeluhanke Näätämö-joen valuma-alueella ja Muddusjärven paliskunnassa Lapissa. Tavoitteena on uudenlainen osallistava yhteistoiminta viranomaisten, tutkijoiden ja saamelaisten välillä.

Minusta on tullut taiteentekijä siksi, että taiteen tapa tietää on minulle ajattelun muodoista ominaisin.

Taide on loppujen lopuksi yhteisöllinen ajattelun muoto. Niinpä taiteellisessa toiminnassa on oleellista myös se, että luodaan uusia yhteistyön muotoja, jolloin esimerkiksi tieteellistä ajattelua ei pidetä jotenkin vieraana. Pauliina Feodoroffin uralla tämä näkökulma on ollut läsnä jo pitkään. Perinteen mukana tuleva tieto, taide ja tiede, kaikki ne ovat läheisiä. Silti hänestä kehkeytyi ennen kaikkea taiteilija.

”Luulen, että minusta on tullut taiteentekijä siksi, että taiteen tapa tietää on noista kaikista minulle ominaisin. Jonkun yksilön mieli hahmottaa rakenteita, joku taas kuulee säveliä, joku laskee verkkoja, joku algoritmeja.”

 

Ihana, hirveä kritiikki

Kysymys siitä, millaisia kokemuksia Feodoroffilla on kulttuurijournalismista ja kritiikistä, palauttaa meidät jälleen takaisin nuoruuteen, kouluaikoihin.

”Ensimmäinen kokemukseni kulttuurijournalismista sijoittuu yläasteaikaan, jolloin musiikintunnilla koottiin kasaan puolipakossa bändi johonkin koulun taidetapahtumaan. Pian sen jälkeen ilmestyi ylempiluokkalaisten lehdessä kritiikki taidetapahtuman musiikkiantiin. Meidän bändi, ja sen nimikin – Ossi and the girls! – ylitti kuulemma kaikki mauttomuuden rajat, tulkintamme Syksyn sävelestä oli kuulemma liikaa!”

Feodoroff epäilee että anonyymi kriitikko oli kilpailevan bändin jäsen, jonka esiintymistä jutussa suitsuttaen ylistettiin. ”Muistan nauraneeni kovaan ääneen kun luin tekstiä. Se oli hauska ja ilkeä. Lopulta jäin kuitenkin tekstiin jumiin todella pitkäksi aikaa. Se palasi uudestaan ja uudestaan mieleeni, ikään kuin paloi päähäni kiinni. Kesti varmaan vuosikausia tajuta että minähän olin verisesti loukkaantunut!”

”Luulen, että olen tajunnut sen kunnolla vasta saatuani ensimmäisen murskakritiikkini ammatissa toimiessa, esikoisnäytelmästäni. Siitä toipumiseen minulla meni vuosia. Hapero ihminen kun ei hahmota tunteitaan.”

Kritiikki, vaikka se joskus on ollutkin rajua on kuitenkin lopulta vahvistanut Feodoroffin taiteilijaminää.

Työn on oltava sisäisesti välttämätöntä, sanoi siitä kuka tahansa mitä tahansa.

”Nykyään olen kiitollinen siitä, että olen kritiikin myötä saanut tutustua toden teolla siihen minään, joka loukkaantumisen ja kehujenkipeyden alla on. Ja ennen kaikkea niihin syihin, miksi oma minuus on niin ohut ja pelokas. Se on muuttanut tapani tehdä työtä, nähdä työ, kokonaan.”

”Myönteiset kritiikit joita olen saanut ovat olleet kuitenkin aikanaan hirvittävän tärkeitä sille, että ylipäätänsä uskaltaa tehdä julkista työtä.”

Ulkoiset kiitokset eivät silti nekään vaikuta enää siihen taiteelliseen työhön, jota Feodoroff tekee.

”Työn on oltava sisäisesti välttämätöntä, sanoi siitä kuka tahansa mitä tahansa. Eikä se työ tunnu koskaan olevan ainakaan itselleni helppoa. Mutta edelleen säikähdän molempia – niin kehuja kuin haukkujakin – ja menen kummistakin pitkäksi aikaa lukkoon. Tähän auttaa eniten se, että vain tekee töitä, ja että vanhenee.”

CO2lonialNATION, teatteririllinen totuuskomissio. Giron Sámi Teáhter ja Rospuutto-ryhmä. Ohjaaja Pauliina Feodoroff. Julistekuva: Anders Sunna

Sivistys, rohkea hapero

Pauliina Feodoroff kertoo lukevansa paljon taidekritiikkiä, erityisesti elokuvista, sarjoista ja kirjallisuudesta. Kritiikin keskeisiä anteja ovat hänen mukaansa ajattelun tarkentaminen ja tässä prosessissa tapahtuva jakaminen ja kehkeytyminen muiden ihmisten kanssa, mielten laajeneminen.

”Tietenkin kritiikki on myös teosten arvottamista, totta kai. Mutta muiden teoksista puhuminen ja niistä ajatuksien jakaminen on yksi mahtavimmista asioista, joita tiedän.”

Ärhäkkä, monialainen ja taiturimainen kriitikko Otso Kantokorpi menehtyi yllättäen viime toukokuussa. Pauliina Feodoroff on myöntämässä Kantokorven nimeä kantavan Mikä kritiikki! -kirjoituskilpailun stipendiä rohkeimmasta ja omaperäisimmästä kilpailun kirjoituksesta.

”Se, että minut pyydettiin jakamaan juuri Otso Kantokorven muistostipendi, ilahdutti ja nolostutti minua aivan valtavasti, sillä Otson taidesivistyneisyys ja tapa kirjoittaa ilmiöistä ympärillään oli sellaista, johon tietää ettei itse pystyisi eikä osaisi, eikä tarvinnutkaan! Koska se oli Otson juttu!”

”Mutta Otson viitoittamalla tiellä heti toivoo voivansa lukea ja nähdä osana laajempaa kokonaisuutta sen, mitä muut toisten ajattelusta kirjoittaen poimivat. Että osaisi kirjoittaa tästä ajasta, siitä mitä tapahtuu nyt, koska sellaista itse haluaa kuitenkin lukea. Toisten tietoja.”

Sivistys on ettei kuvittele olevansa yksin, ensimmäinen, ja että maailma on vain minua varten.

Feodoroffin kertaalleen tai kaksi haastattelussa mainitsema ”haperous” sekä toisaalta ilmaisu ”laajempi kokonaisuus” aktivoituvat merkityksiltään kun alamme puhua sivistyksestä. Jota ei ole ilman ekosysteemiä ja ymmärrystä ajasta kaikkinensa.

”Sivistys on minulle tietoisuutta siitä, että hyvin paljon on vettä virrannut ennen itseä ja tulee virtaamaan, ja miten paljon on sanoja käytetty, tarkasti hiottu, tuomaan esiin tietynlaisia voimia ja niiden vastavoimia, jotka meitä liikuttavat ja joita me pyrimme valjastamaan ja ymmärtämään.”

”Sivistys on ettei kuvittele olevansa yksin, ensimmäinen, ja että maailma on vain minua varten. Sivistys on kykyä nähdä ja kuulla rinnallaan olevia sivilisaatioita, maailmanjärjestyksiä, linnunratoja ja valuma-alueita ilman, että ne huutavat että hei täällä minä oon!”

Kirjoittamisessa, kuten laajemminkin kulttuurin parissa toimimisessa, on Feodoroffin mielestä olennaisinta se, että pääsee kiinni omaan kieleensä. Rohkeutta ja omaperäisyyttä on se että tietää mitä tarkoittaa.

”Että pääsee sen oman kielen sisälle, että näin minä tämän tarkoitan, ettei puhu jonkun muun suulla, kirjoita toisen kynällä, vaikka heitä kuunteleekin ja kuuleekin, vaan kirjoittaa juuri sen kokoista kuin oma havainto todella on.”

Tärkeintä on löytää yhteys siihen oman itsensä vieressä kirjoittavaan tyyppiin, Feodoroff painottaa: ”Ettei kirjoittaisi mitään itsensä vieressä kas näin kirjoitetaan -tyyppisesti, tämä on kirjoitettu lause koska olen nähnyt tämänkaltaisia lauseita kirjoitettavan, ja niistä kovasti pidettävän siispä minäkin tätä lausetta pitkin nyt menen – vaan että pystyisi kertomaan sen, minkä oli kertomassa, mitä kieli ulos sillä hetkellä ja sillä muodolla saakaan.”

Siis mitä on taide? ”Sitten, kun olin alkanut vähän hahmottamaan, että mitä minä siitä taiteesta niin kovasti odotan ja mitä olen vailla – toista ihmistä! – on suhde siihen myös muuttunut. Ne ovat teoksia, eivätkä minulle tehtyjä pakopaikkoja todellisuudelta.”

 

Ohjaaja, käsikirjoittaja Pauliina Feodoroff myöntää nuorille suunnatun kritiikkiaiheisen Mikä kritiikki! -kilpailun Otso Kantokorpi -stipendin rohkealle ja omaperäiselle kirjoittajalle. Suomen arvostelijain liitto ry, SARVin Kritiikin Uutisten 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi järjestämän kirjoituskilpailun palkinnot jaetaan lauantaina 27.4.2019 G Livelabissa Helsingissä kello 13 alkavassa tilaisuudessa.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone