Jonna Bornemark:

Det omätbaras renässans – en uppgörelse med pedanternas världsherravälde

Volante, 2018. 303 s.

 

”Kuulen kuiskaukset, kuulen huudot. Meidän on ajateltava toisin. Meidän on annettava tilaa sille, joka ei välittömästi ole tunnistettavissa ja mitattavissa, meidän on annettava tilaa kokemukselle, ammattimaiselle tiedolle ja pohdinnalle. Meidän on annettava tilaa mittaamattomalle.”

Harva filosofian alaan kuuluva tietokirja nousee laajemman yleisön suosioon. Ruotsalainen Jonna Bornemark on kuitenkin noussut miltei kansanfilosofin asemaan tuoreen teoksensa Det omätbaras renässans ansiosta.

Kirjan voi lukea hätähuutona arjen ahdingosta, johon ihmiset ovat tehokkuutta vaativassa yhteiskuntajärjestelmässä joutuneet. Kiinnostavaa on, että Bornemarkin argumentaatio pohjautuu kolmen 1400–1600-luvun filosofin ajatteluun, ja silti hänen luentansa omasta ajastamme tuntuu lukijalle täysin selkeältä.

Me kaikki tunnistamme ilmiön, joka kulkee nimellä New Public Management – tai jopa New Public Governance. Julkisjohtamisen uusi oppi. Siinä erilaiset yhteiskunnalliset prosessit nähdään liiketoiminnallis-hallinnollisten menetelmien kautta, jolloin kaiken ylittävänä periaatteena on vaatimus hallitusta tehokkuudesta. Prosessien tarkka dokumentointi on tärkeää koska niiden seuranta ja niin kutsuttu laadunvarmistus tulee olla teknisesti mahdollista ja luotettavaa.

Elämää tärkeämmäksi on tullut sen kuvaaminen mitattavissa olevien määreiden avulla.

Tämä on johtanut tilanteeseen, että elettyä ja koettua elämää tärkeämmäksi on tullut sen kuvaaminen mitattavissa olevien määreiden avulla. Tätä Jonna Bornemark kutsuu ”paperoitumiseksi” ja elävän elämän pois valumiseksi, ”livsdränering”.

Vaikka monen mielestä tuntuu siltä, että kaikkialle tunkeutunut managerointi on äkillinen muutos, jossa pieni ihminen jää jalkoihin, tähän tilanteeseen ei kuitenkaan ole tultu yllättäen. Bornemarkin tavoite on tuoda filosofisen pohdinnan kautta näkyväksi oman aikamme piirteitä peilaamalla nykyaikaa yli viiden vuosisadan takaisiin näkemyksiin tiedollisen ihmisen olemisesta.

 

* * *

 

Jonna Bornemark (s. 1973) on filosofi, joka toimii professorina Tukholmassa, Södertörnin yliopistossa, oppiainekokonaisuudessa, jota kutsutaan käytännön tiedoksi, ”praktisk kunskap”. Hän ajattelee ja ilmaisee ajatuksensa selkeästi, hahmottaa kokonaisuuksia laajasti ja syventävästi. Hän pystyy puhumaan suurelle yleisölle, hän on Ruotsissa tuttu radioääni ja kirjoittaa nykyään myös kutsuttuna kolumnistina Dagens Nyheter -päivälehteen.  Mutta miten voi syntyä niin laaja kiinnostus filosofiaan juuri tällä hetkellä?

Kirjassaan Bornemark yhdistää ajankohtaiset ilmiöt renessanssiajan filosofioihin käyttäen dialogista vastakkainasettelun argumentaatiota, joka helpottaa vaikean ajattelun hahmottamista. Hänellä on selkeitä konkreettisia erimerkkejä arjesta, joita kaikki lukijat tunnistavat. Sen lisäksi kirjan kustantajana on Volante, jonka thinktank-muotoinen retoriikka puree laajaan yleisöön. Ennen kaikkea kirjan veto on sen konkretiassa. Bornemark kytkee filosofisen argumentaation suoraan siihen käytännön elämään, työmaailmaan, jota jokainen meistä elää. Hän antaa konkreettisia esimerkkejä myös omasta elämästään ja oman sukupolven kohtalosta.

Teoksen ytimestä löytyy perustavanlaatuinen selvitys siitä, millä tavoin renessanssin jälkeisen modernin ajan kehityksessä on ajateltu inhimillisen tiedon muodostumista – miten me ymmärrämme maailman ja minkä tiedon varaan rakennamme todellisuutemme.

Ensin Bornemark esittelee ne kolme ajattelijaa, joita vasten hän tulee oman aikamme ajattelua peilaamaan. Renessanssiajan filosofit Nicholas Cusanus (1401–1464) ja Giordano Bruno (1548–1600) eivät ehkä yleisesti ole niin hyvin tunnettuja kuin kolmas hahmo, René Descartes (1596–1650), joka on uuden ajan kynnyksen ajattelija. Hänen dualistisen ajattelunsa pohjalta moderni aika rakensi omaa perustaansa.

Oleellinen on Cusanuksen ajatus järjen kahtiajaosta laskelmalliseen ratioon ja pohtivaan intellectukseen.

Bornemark saattaa näiden kolmen filosofin ajattelun keskinäiseen keskusteluun: Miten he ymmärtävät tiedonmuodostamisen rakenteet? Miten he käsittävät totuuden ja sen moninaisuuden? Kuinka he pyrkivät tavoittamaan elävän elämän moninaiset muodot ja liikkeet?

Oleellinen on Cusanuksen ajatus järjen kahtiajaosta laskelmalliseen ratioon ja pohtivaan intellectukseen. Tämä jako peilautuu myös Descartesin materiaaliseen res extensaan ja egoa varmentavaan cogitoon. Nämä Descartesin kahtiajakautuneet tiedostamisen muodot Bornemark suhteuttaa siihen mitä ei voi tietää – icke-vetande – ei-tietoon, joka on keskeinen sille, miten ymmärrämme todellisuuden.

Giordano Brunon ajattelusta nousee käsite pedanttisuus ja sen suhde elävään ajatteluun. Pedantti eksyy sääntöihin ja yleistyksiin, jolloin lähestymistapa menettää kosketuksen erityistilanteiden konkretiaan. Elävä muodostuu suhteessa eloa antavaan impulssiin, siihen tuleeko muutoksen alku ulkopuolelta vai itse aineeseen liittyvistä lähtökohdista.

Näillä aineksilla, ja huomattavalla filosofisella ajatusten vyyhtien purkutyöllä, Bornemark osoittaa miten oma aikakautemme on unohtanut intellectuksen osana järjen toimintaa. Kyse on siitä järjen osasta, joka uskaltaa lähestyä ei-tietoa ja pohtia sen suhdetta varmaan, mitattavissa olevaan tietoon.

 

* * *

 

Oman aikamme arvostettu totuus ja tieto syntyy objektiivisesta, mitattavissa olevasta, hallitusta todellisuudesta. Kaikki se, mistä ei voi saada tyhjentävästi tietoa, se johon emme pysty vaikuttamaan, tulkitaan liian epämääräiseksi, liian subjektiiviseksi tai liian tunnepohjaiseksi.

Olemme siis kohdelleet kaltoin järjen pohtivaa, reflektoivaa puolta, joka suhteuttaa ei-tiedon tietoon, muodostaa mahdollisia tiedon muotoja, ”vadheter”, joihin ratio voisi saada yhteyden. Intellectus toimii kuin tiedon testialue, pohtii tietämisen mahdollisuuksia. Intellectus näkee tilanteen moninaisuuden ja tekee siitä valintoja, joita ratio voi käsitellä konkretisoitavaksi materiaaliksi. Näin syntyy myös kolme erilaista totuuskäsitettä, joista ensimmäinen kuluu ratioon, toinen intellectukseen ja kolmas ei-tietoon.

Ration totuus on meille normiajattelua, jossa pyrkimys on saada selkeä kyllä- tai ei-vastaus jonkun asian totuuden tilasta. Silloin kuitenkin intellectus on jo tehnyt työnsä ja prosessoinut ne olemisen rajat, joiden sisällä ration kannattaa tehdä arvionsa. Sitä prosessointia ei kuitenkaan voi tehdä ilman että antaa mahdollisuuden jollekin asiantilalle, josta ei vielä voi tietää mitään.

Humanistiset tieteet, uskonto ja taide. Ei ole yllätys, että juuri nämä alueet ja tiedon ulottuvuudet ovat ne, joihin yhteiskunnassamme kohdistuu epäily, vähättely ja pelko.

Elävän valuttaminen pois elämästä tapahtuu, kun ei anneta tilaa ei-tiedon rajoille menemiselle, kun ratio-johdettu tiedonmuodostuminen on ainoa hyväksytty tapa ymmärtää todellisuutta. Useat Bornemarkin työelämän esimerkit tulevat ihmisläheisiltä aloilta, joissa ihminen kohtaa ihmisen: vanhustenhoito, lastenhoito, koulutusalat, oppimistilanteet, terveyteen liittyvät kysymykset.

Juuri ihmisten välisessä kohtaamisessa nousee ei-tiedon hetki. Toista ihmistähän ei koskaan voi ymmärtää, mikä korostuu erityisesti, jos on kyse muistisairaasta, lapsesta tai täysin eri elämäntilanteessa olevasta yksilöstä. Tässä vaaditaan tilannekohtaista ymmärrystä ja kokemuspohjaista tietoa, johon on luotettava, vaikka se ei ole dokumentoitavissa, mitattavissa tai varmistettavissa.

Kirjan päätteeksi Bornemark pohtii kolmea elämän tiedollista aluetta, jotka hänen ajattelumallinsa mukaan ovat ne alueet, joissa vielä intellectus-järki pyrkii toimimaan. Ne ovat humanistiset tieteet, uskonto ja taide. Ei ole yllätys, että juuri nämä alueet ja tiedon ulottuvuudet ovat ne, joihin yhteiskunnassamme kohdistuu epäily, vähättely ja pelko.

Taiteen ohittaminen tiedon muotona tapahtuu nykyajassa monella tasolla. Muun muassa viittaukset subjektiiviseen itseilmaisuun poistavat taiteen alueen välittömästi oleellisen tiedon piiristä. Samoin pitämällä taiteelliset ilmaisut viihteellisenä lisäarvona varsinaisen inhimillisen toiminnan ulkopuolella, siirretään potentiaaliset pohdinnat syrjään.

Bornemark kykenee tiiviisti ja monitasoisesti erottamaan taiteen roolin tietona ja tutkimuksena käyttämällä kirjassa esiin nostettujen tiedonmuodostumisprosessien koko kirjoa. Taiteesta tulee pintakuorrutuksen sijaan se pohja, josta ei-tiedosta nousevat olemisen muodot voivat syntyä.

 

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja taiteen tutkija, joka toimii erikoistutkijana Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone