Kritiikin uutisten alkuvuosi on omistettu marginaalista versoneille taidemuodoille. Päätoimittaja Martti-Tapio Kuuskoski pohti tammikuun pääkirjoituksessaan Hyvin vaalitusta maasta nousee kulttuuri millaisia asentoja kriitikko voi ottaa suhteessa uusiin muotoihin. Podcastien aktiivikuuntelijana sain tehtäväkseni selvittää asiaa niiden osalta.

Millaisilla mittareilla podcasteja tulisi lähestyä taidekritiikin suunnalta? Missä ja kenen pitäisi kirjoittaa podcasteista kritiikkejä? Kenelle ja miksi? Tuleeko podcasteja lähestyä radiokritiikin kulmasta vai sittenkin kirjallisuuden tai draaman traditiosta? Ja oikeastaan, mikä podcast oikeastaan edes on.

Radiota netissä vai genre?

Podcast-sanaa käytetään arkipuheessa kuvaamaan niin ohjelmien teknistä alustaa ja jakelutapaa kuin vastaanottotavan luomaa genremäisyyttä. Molemmat määreet ovat yhtä oikein eivätkä poissulje toisiaan, mutta kuvailun, tulkinnan ja arvottamisen kannalta sillä voi olla merkitystä, miten termiä hahmotetaan.

Podcastit ovat verkossa julkaistuja äänitallenteita, joita kuulijat lataavat omalle älylaitteelleen tai kuuntelevat suoraan verkosta. Podcastit vertautuvat usein radio-ohjelmiin, mutta lopulta niitä yhdistää vain lopputuloksen formaatti: audio. Tosin nykyisin suuri osa radio-ohjelmista jaellaan myös podcast-muodossa, on demand, kuulijoiden saataville.

Radio-ohjelmista podcast eroaa muun muassa siten, että podcast ei ole sidottu pituuteen.

Radio-ohjelmista podcast eroaa muun muassa siten, että podcast ei ole sidottu pituuteen. Perinteisen broadcast-radio-ohjelman on kestettävä täsmälleen sille varattu lähetysaika, mutta podcast on kestoltaan vapaa niin jaksokohtaisesti kuin ilmestymisväliltään. Toinen podcasteille ominainen piirre on, että niitä kuunnellaan silloin kun se kuulijalle sopii eikä silloin kuin ohjelmakartan laatija niin päättää. Huomionarvoista on, että podcasteja kuunnellaan useimmiten kuulokkeilla. Tämä tuo sisällön lähelle kuulijaa. Podcasteille leimallista on myös, että niiden luokse pitää aktiivisesti hakeutua, mutta kun ne on löydetty, ne tulevat tilauksesta kuulijan luo. Kuulijauskollisuus on podcastien kohdalla merkittävä piirre.

Podcasteihin keskittyneen tuotantoyhtiö Jaksomedian Olli Sulopuisto kuvailee, että podcastit tekevät samaa audion puolelle kuin blogit tekivät aikanaan verkkokirjoittamisen puolelle. Ajatus siitä, miltä puheohjelma voi kuulostaa ja mitä se voi olla, laajenee podcastien myötä.

Sillisalaatti kritiikin kohteena

Podcast voi olla amatöörien keittiönpöydän äärellä tekemä ohjelma, jota ei operoida teknisesti nauhoituksen jälkeen vaan ladataan sellaisenaan nettiin muiden kuultavaksi. Yhtä lailla podcast voi olla loppuun asti hiottu tuotanto, joka hyödyntää äänisuunnittelijoiden, käsikirjoittajien ja leikkaajien ammattitaitoa. Podcastin aiheet vaihtelevat pienen piirin aiheista massoille suunnattuihin sisältöihin ja kuulijatavoitteet liikkuvat podcast-kohtaisesti kymmenistä miljooniin. Podcast voi lähestyä muodossaan journalismia, draamaa tai proosaa, toisinaan hyödyntää jopa näiden kaikkien erityispiirteitä. Miten näitä voi arvottaa keskenään?

Paljon podcasteja tehnyt Radio Helsingin toimittaja-tuottaja Emil Johansson pohtii, että podcast-kentän pirstaleisuus voi aiheuttaa haasteita perinteisen taidekritiikin näkökulmasta. Hän näkee, että podcastien vahvuus on juuri moninaisuus. ”Kuunnelluimpien podcastien listoilla voi hyvin olla sekä ison tuotannon juttuja että kaverusten puhelimillaan nauhoittamia podcasteja. Podcastien perusidea on ihanan demokraattinen ja epäelitistinen. Ehkä sen takia mielelläni ajattelen, että myös podcast-kritiikki voisi haastaa erilaisia kritiikin traditioita.”

Tällä hetkellä podcasteja lähestytään Suomessa lähes yksinomaan tv- ja radiokritiikin näkökulmasta, ikään kuin modernina muotona tai jatkumona tehdä audiota. Briteissä ja Yhdysvalloissa suuret päivälehdet ja sivustot pitävät yllä palstoja, joita nimitetään podcast-kritiikeiksi, mutta käytännössä kysymys on kiinnostavien podcastien esittelystä, ei arvioimisesta tai kontekstoimisesta.

Suomessa podcasteja arvioidaan mediassa vähän ja arvioiden ulkopuolelle jää usein sellaiset suositutkin ohjelmat, joilla ei ole mediataloa ja markkinointikoneistoa taustallaan.

”Podcastien perusidea on ihanan demokraattinen ja epäelitistinen.”

Moniäänisesti esiin ja kaapin päälle

Podcastien kanssa vuosia töitä tehnyt ja alan kehitystä Suomessa läheltä seurannut Olli Sulopuisto haaveilee, että jokin isoista sanoma- tai aikakauslehdistä ottaisi podcastit omakseen ja alkaisi tehdä niistä juttuja säännöllisesti. ”Se voisi olla myös vinkkilistojen kaltaista kevyempää sisältöä, mutta tärkeää olisi, että podcastit etabloituisivat sitä kautta osaksi taide- ja mediakenttää. Jatkuvuus ja näkyvyys isossa mediassa toisi kulttuurista vakavastiotettavuutta podcasteille.”

Toinen asia, josta Sulopuisto haaveilee on kriitikkojen kirjo. Toisinaan esseeperinteen tunteva kirjallisuuskriitikko palvelisi yksittäisen podcastin avaamista yleisölle parhaiten, toisinaan draaman tunteva teatterikriitikko ja toisinaan taas radiotaustainen arvioitsija. ”Pitäisi olla sekä akateemista että esseemäistä kritiikkiä, mutta myös kevyttä sisältöä.” Sulopuisto toivoo myös, että löytyisi taho, joka kiinnostuisi rahoittamaan podcast-kritiikkiä apurahoin.

”Podcastien yhteinen nimittäjä voi lopulta olla niin pieni, että yhtä sapluunaa ei ole mielekästä käyttää ohjelmien kritiikissäkään. Ehkä sen pitää olla pirstaloitunut kuten koko skenekin on”, summaa myös Emil Johansson. Hän lukisi mielellään esseemäistä kritiikkiä hyvin tuotetuista kokonaisuuksista. ”Olisi myös hienoa, jos harrastajat arvioisivat toisten harrastajien tuotoksia.” Se kuulostaa podcastmaiselta, ruohonjuuritason elävältä ja moniääniseltä kritiikiltä. Tosin ajatus törmää mahdollisesti samoihin haasteisiin kuin podcastit muutoinkin eli löydettävyyteen. Audio on muotona hankalasti leviävä. Ohjelman kuunteleminen vaatii toisenlaista sitoutumista kuin esimerkiksi lehtiartikkelin silmäily tai katseen nappaava videosisältö.

Olli Sulopuisto pohtii, mikä olisi audionatiivi tapa tehdä kritiikkiä. ”Tietyllä tapaa kiinnostavaa ja osuvaa olisi, jos podcast-kritiikkiä tehtäisiin audioksi eikä tekstiksi.” Hybridimuoto voisi olla eniten podcast-kentän näköinen kritiikin muoto: Verkkoon kirjoitettu kritiikki, johon saataisiin mukaan audioklippejä kritiikin kohteena olevasta podcastista. Se leviäisi laajemmin, mutta mahdollistaisi helpon pääsyn sisältöön.

Jotain yhteistä ja yleistä pohjaksi

YLE Draaman tuottaja ja ohjaaja-dramaturgi Soila Valkamalle podcast on radiota netissä. Valkama ei halua rajata podcasteja genreksi. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö podcasteilla olisi erityispiirteitä, päinvastoin. Vieläpä sellaisia, joita ottaa erityisesti kritiikkiä tehdessä huomioon. Valkaman kanssa päädymme siihen, että yksinkertaisimmillaan podcastien kohdalla kritiikin kohteena tulisi olla koukuttavuus, rytmi ja se miten valittu muoto palvelee aihettaan.

Intiimiä, lähellä

Podcasteja kuunnellaan pääsääntöisesti luureilla. Ne tulevat siis konkreettisesti hyvin lähelle kuulijaa, korvakäytäviin asti. Podcasteille ominainen asia on intiimiys. Moni tekijä on tietoisesti harjoitellut mikkitekniikan, joka kuulostaa siltä, että puhuja on hyvin lähellä kuulijaa. Myös kuulijoiden puhuttelutapa poikkeaa Amerikasta opitusta ”arvon sadat ja tuhannet anonyymit kuulijat” -tavasta siten, että luodaan illuusio kuulijan ja puhujan välisestä läheisestä suhteesta. Tämä intiimiyden tarkkailu voisi olla yksi kritiikin lähtökohdista.

Koukuttavuus, imukyky

Radio-ohjelmien keskimääräinen armonaika ennen kanavan vaihtoa on noin minuutti, kun taas podcasteilla se on puolet lyhyempi. Sarjamuotoisissa podcasteissa imuun täytyy päästä heti mukaan, lisäksi jakson täytyy päättyä niin, että kuulija haluaa kuulla vielä seuraavankin jakson. Ja sitä seuraavan. Ja sitä seuraavan.

Kuka tekee ja kenelle

Podcasteja luodaan monesti niche-yleisöille ja niiden ei ole välttämättä tarkoituskaan olla helposti avautuvia laajalle yleisölle esimerkiksi terminologian suhteen. Tämä on perinteisestä journalismista poikkeavaa. Podcast-tuntemusta vaatii myös erilaisten maneerien tai virheenkaltaisuuksien tunnistaminen tai hyväksyminen osaksi kenttää.

Tekninen laatu

Ammattilaisilta voi ja pitää odottaa teknisesti laadukkaampaa lopputulosta kuin harrastajilta, mutta laiskuudesta saa sakottaa.

Muoto aiheen palveluksessa

Onko podcast valitulle aiheelle ja käsittelytavalle perusteltu muoto? Palveleeko podcast ajankohtaisuutta, aiheen merkittävyyttä ja onko se vaikuttavuudeltaan toimiva tapa?

Kuulija on vaativa kuningas

Podcastien maailmassa kuulija on kuningas; valta ja valinta on ainoastaan kuulijalla, löytäjällä.

Haasteet ja mahdollisuudet

Podcast-kritiikillä ei ole juurtunutta historiaa ja sen on mahdollista ammentaa monista traditioista, tai vaihtoehtoisesti hylätä ne. Uudet taide-, viihde- ja mediamuodot ovat syntyneet vastaamaan ajan tarpeita ja estetiikkaa, ehkä niihin suunnatut kritiikin keinot voisi nähdä mahdollisuutena päivittää myös itse kritiikkiä, jopa jatkuvasti kehittyen ja tarpeen tullen muuttuen?

Auli Särkiö-Pitkänen toteaa uusia esittävän taiteen muotoja ja kritiikkiä käsittelevässä artikkelissaan Taidekentän rönsyävä elinvoima haastaa kritiikin, että ”henkilökohtaisuus ja ei-ammattimaisuus on yksi isoimpia haasteita, jonka lavarunous, burleski ja stand-up heittävät kriitikolle”. Sama pätee varmasti podcasteihin. Särkiö-Pitkänen jatkaa: ”Kritiikki on perinteisesti ollut ammattimaisen taiteen arviointia, eikä harrastamisen käsittely kritiikin tyypillisin keinoin mielekästä olekaan. Itse tekeminen ja tekijäroolien laajeneminen on kuitenkin tullut kulttuurissa yhä merkityksellisemmäksi, ja kritiikin tulee pohtia tätä ilmiötä.”

Podcastit vuorovaikuttavat keskenään: ammattilaiset omaksuvat harrastajilta tapoja siinä missä toisinkin päin. Uusia podcast-ilmiöitä syntyy tätä kautta. Amatöörien tekemät podcastit ovat elimellinen osa podcast-kenttää, joten niitä ei tulisi sivuuttaa ammattimaisesta kritiikistä esimerkiksi siksi, että niin on totuttu tekemään tai että se olisi vaivaannuttavaa.

Podcast-kritiikin kärki kohdistuu Suomessa lähinnä valtamedioiden yksittäisiin tuotantoihin, joita on helppo mitata ja kontekstualisoida suhteessa julkaisijaan ja audiotarjontaan laajemmin. Amatööripodcastien kohdalla voivat toisinaan nousta kysymykset tiedon luotettavuudesta tai yksilön suojasta, mutta tarkoittaako se, että ammattikriitikko ei voisi ohjelmaa arvioida? Harrastelijoiden ja puoliammattilaisten sekoittuminen osaksi nykypäivän ammattilaistaide- ja viihdekenttiä haastaa kriitikkoa pohtimaan empatiaa ja miettimään, minkälaiset arvot ja rajaukset ovat oleellisia tuoda esiin, ketä ja mitä palvellaan.

”Yksinkertaisimmillaan podcastien kohdalla kritiikin kohteena tulisi olla koukuttavuus, rytmi ja se miten valittu muoto palvelee aihettaan.”

Kenties yksittäisten podcastien kritiikki on ylipäänsä epäoleellista ja koko tarjontaa pitäisi lähestyä teemojen ja podcast-genrejen kautta. Analyyttinen vertailevuus voisi olla tapa lähestyä sillisalaattina näyttäytyvää kenttää reilusti ja sen moninaisuus huomioon ottaen. Miten esimerkiksi kirjallisuuspodcastit suhteutuvat toisiinsa? Tai miten politiikkaa, feminismiä tai ratkaisemattomia murhia käsittelevät ohjelmat toimivat omissa poteroissaan ja sitä kautta suhteessa ympäröivään maailmaan? Ehkä ilmiöstä tai teemasta lähtevä kritiikki on podcasteille toimivin tapa yksittäisten ohjelmakritiikkien sijaan. Ja kenties se voisi olla laajennettavissa muihinkin 2010-luvulla perinteisiä lajeja haastamaan ja vahvistamaan nousseisiin, vuorovaikutteisiin ja/tai hauraisiin taiteen, viihteen ja median muotoihin. Ajatus ei ole uusi, mutta tutkimisen arvoinen.

Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja ja kulttuurituottaja.