Vuotta 1918 on tarkasteltu ahkerasti tuoreessa tietokirjallisuudessa. Silti nykysuomalaisten suhde kyseiseen vuoteen jää teoksissa paljolti kysymysmerkiksi.

Kahtena viimeisenä vuotena Suomen historiaa on tarkasteltu harvinaislaatuisen kontrastisella tavalla. Itsenäistymisen vuotta 1917 juhlittiin toissa vuonna niin sanotun ”hyviksen” hengessä. Sen jälkeen, kun katseet oli käännettävä sitä seuranneeseen kohtalokkaaseen vuoteen, olikin helppo mieltää tämä vuosi ”pahikseksi”.

Oikeastaan ”paha vuosi” 1918 on näkynyt tieto- ja kaunokirjallisuudessa koko ajan. Vuoden 1918 sota on ollut pitkän aikaa ns. ”loputon taisto” kuten Esko Salminen esitti jo kymmenkunta vuotta sitten julkaistussa teoksessaan Päättymätön sota 1918: sisällissota julkisessa sanassa 1917–2007. Sodasta, joka on kantanut ja kantaa edelleen itsepintaisesti useampia nimiä, tuntuu löytyvän jatkuvasti uutta tarkasteltavaa ja vähemmälle huomiolle aiemmin jääneitä aihealueita.

Viime vuosi toi kirjamarkkinoille hiukan yli 20 erilaista vuoden 1918 tapahtumia käsittelevää uutta tietoteosta. Kustantajat olivat hereillä muistovuoden suhteen: vuonna 2016 sisällissota-aiheiset tietokirjat jäivät vielä selvästi alle kymmeneen. Se, että merkkivuodet 1917 ja 1918 ovat juuri jääneet täyden sataluvun taakse, on tietenkin lisännyt niiden ajankohtaisuutta ja yleistä kiinnostusta.

Viime vuonna tietokirjoissa on vuoden 1918 tapahtumista koetettu tuoda esiin muun muassa vähemmälle huomiolle jääneitä paikallisia ilmentymiä, kuten Marko Vesterbackan toimittamassa teoksessa Virtaranta 1918. Naisten ja lasten näkökulmaa aiheeseen on tuonut Sari Näre teoksessaan Helsinki veressä – Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa. Tärkeitä mutta katveeseen jääneitä aihealueita on nostanut esiin myös Atso Haapanen kirjassaan Sisällissodan unohdetut taistelut. Lasse Lehtisen ja Risto Volasen teos 1918 – Kuinka vallankumous levisi Suomeen pyrkii puolestaan rikastamaan ja uudistamaan kokonaiskuvaa itse tapahtumien kulusta.

Sisällissotaan liittynyt ja paikallistasolla esiintynyt väkivalta on saanut myös aiheellista huomiota, tästä hyvänä esimerkkinä käy Marjo Liukkosen Hennalan naismurhat. Lisäksi joukkoon on ilmaantunut teoksia, joissa koetetaan tuoda esiin niin sanottua aikalaisääntä tapahtumien myllerryksen keskeltä, kuten Juri Nummelinin toimittamassa opuksessa Kaikuja punaiselta ja valkoiselta puolelta.

 Miten mennyt, eli tässä tapauksessa vuoden 1918 sota, elää tällä hetkellä meissä?

Sadan vuoden päästäkin näyttää olevan yhä tarve kertoa kevään 1918 tapahtumista ”mitä tapahtui todella” -asenteella, ja miten tapahtumat ilmenivät alueellisesti eri tahoilla ja tasoilla. Aiemmin unohtuneita tai ainakin vähemmälle huomiolle jääneitä näkökulmia pyritään tuomaan esiin ahkerasti. Tämä kaikki toteuttaa tietysti myös kulunutta sanontaa, jonka mukaan jokainen sukupolvi kirjoittaa uudestaan historiansa – samalla kirjoittaen sen eräänlaisena analogiana vallitsevasta ajastaan. Tästä johtuen myös näkemykset tapahtumien taustoista ja kulusta muuttuvat ajan myötä.

”Mennyt meissä”

Kevään 1918 kääntämättömiä kiviä ja unohdettuja kohtaloita löytyy siis yhä. Silti mieleen nousee kysymys – kuten eräässä 1960-luvun laulelmassa sanotaan – ”Ja mitä sitten, vaan kuinka on nyt?”

Löytyisikö viimevuotisesta kirjasadosta myös teoksia, jotka antaisivat vastauksia siihen, miten mennyt, eli tässä tapauksessa vuoden 1918 sota, elää tällä hetkellä meissä? Millainen on nykyinen suhteemme tähän Suomen historian kipukohtaan, ja miten se vaikuttaa elämäämme tällä hetkellä?

Löytyy todella muutama teos, jotka ainakin lähtökohdiltaan tuntuisivat tarjoavan vastauksia näihin kysymyksiin. Tavoitteet eivät tässä tapauksessa ole mitenkään vaatimattomia.

Rikki revitty maa: Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö, jonka ovat toimittaneet Tuomas Tepora ja Aapo Roselius, asettaa itselleen tehtäväksi tarkastella ”sisällissodan syitä, tapahtumia ja seurauksia” yli sadan vuoden aikajänteellä. Esipuheessa mainitaan varsin kunnianhimoisesti, että kyseessä olisi jopa ensimmäinen ”sotaa ja sen jälkivaikutuksia kokonaisvaltaisesti sadan vuoden perspektiivillä tarkasteleva teos”. Kukku Melkaksen ja Olli Löytyn toimittamassa teoksessa Toistemme viholliset? – Kirjallisuus kohtaa sisällissodan otetaan puolestaan tavoitteeksi selvittää, kuinka vuoden 1918 pohjalta syntyneet vastakkainasettelut ilmenevät aikamme yhteiskunnassa ja kirjallisuudessa.

Emeritusprofessori Seppo Hentilä kuvaa Pitkät varjot: muistamisen historia ja politiikka –kirjassaan vuoden 1918 tapahtumiin suhtautumisen kansallista historiaa. Lisäksi on tarkoitus seurata ”sisällissodan aiheuttamia jälkijäristyksiä niin pitkälle kuin niitä riittää”. Tiina Lintusen ja Anne Heimon toimittama Sisällissodan jäljet tuo esiin toistakymmentä artikkelia, joissa ”perehdytään niihin erilaisiin jälkiin, joita sisällissota jätti suomalaiseen yhteiskuntaan”. Tarkoitus on luodata ”sadan vuoden takaista sisällissotaa läheltä ja kaukaa, mikro- ja makrotasolta sekä aikalaisten että jälkipolvien näkökulmasta”.

Nykyperspektiivi menneisyyteen

Millaisia vastauksia yllämainitut teokset sitten antavat koskien tämänhetkistä suhdettamme vuoden 1918 tapahtumiin?

Rikki revityn maan johdannossa mainitaan, että tietyissä olosuhteissa vanhat jaottelut (punaisiin ja valkoisiin) voivat nousta yhä pintaan. Tietynlainen, jopa traaginen metakertomus näyttäisi muistuttavan meitä yhä menneisyydessä tapahtuneista halkeamista ja näyttäisi että moni tuntisi halua samaistua jompaankumpaan osapuolista, jotkut kenties molempiinkin.

Muuten teoksessa ei käsitellä kovin runsaasti nykypäivää. Lähimmäksi tämän ajan tarkastelua pääsee kirjassa oikeastaan vain Tiina Kinnunen, joka tutkailee omassa artikkelissaan kylmän sodan jälkeistä sisällissodan muistokulttuuria. Kinnusen mukaan sata vuotta sitten käyty sota herättää yhä kiistelyä ja keskusteluja, jotka ilmenevät esimerkiksi nettifoorumeilla. Kansallinen muisto vuodesta 1918 olisi yhä osaksi jakautunut. Toisaalta Kinnunen toteaa, että merkkejä sovinnosta on selvästi näkyvissä ja vuodesta 1918 aletaan muodostaa yhteistä muistoa.

Toistemme viholliset? – Kirjallisuus kohtaa sisällissodan tuo esiin nykyistä suhdettamme sisällissotaan lähinnä muutamien, erityisesti taiteelliseen ilmaisuun liittyvien mainintojen kautta.  Omista aiheeseen liittyneistä kuvataideprojekteistaan kertova Heikki Marila mainitsee, että nykytaiteessa sisällissota on ”hämmentävän vältelty aihe”. Jälki kollektiivisessa muistissa on hänen mukaansa kuitenkin olemassa ja omassa maalaustyössään Marila on kokenut kajonneensa asioihin, joissa ”häpeä ja syyllisyys ovat alati läsnä”. Heikki Salo katsoo puolestaan, että sisällissotaan liittyen on edelleen olemassa maatumattomia traumoja ja jännitteitä. Nykyihmiset kantavat yhä sisällissodan kipuja, mikä ilmenee esimerkiksi puheissa omista juurista ja suhteesta sotaan. Salo tutustui itse aihepiiriin tarkemmin kirjoittaessaan laulutekstejä tamperelaisesta tyttökaartista kertovaan musikaaliin.

Seppo Hentilä tarkastelee oman Pitkät varjot -teoksensa lopussa jonkin verran suomalaisten nykyistä suhdetta vuoden 1918 tapahtumiin. Hän tuo sinänsä ansiokkaasti esiin näkemyksen, jonka mukaan sisällissotaan nähden neljännen ja viidennen sukupolven edustajilla, joita edustaisivat miltei kaikki suunnilleen vuoden 1960 jälkeen syntyneet, olisi tapahtumiin jo varsin ulkokohtainen ja etäinen suhde. Olisi siis turha puhua ylisukupolvisesta traumasta. Silti hän huomauttaa, että sisällissodan yhteinen muisteleminen tuottaa edelleen vaikeuksia, sillä valkoista ja punaista traditiota edustavat kansalaisjärjestöt kokoontuvat yhä erillisiin muistotilaisuuksiinsa. Sisällissotaan ei pystytä suhtautumaan täysin objektiivisesti vieläkään, mistä kevään 2017 kuuluisa juhlarahakohu toimi hyvänä osoituksena. Hentilä päätyy siihen, ettei kipeitä muistoja kyetä käsittelemään edelleenkään niin, että vuodesta 1918 olisi tullut ”normaalia”, kiihkotonta historiaa.

Jo arkikokemusten tasolla on havaittavissa, että joukossamme vaeltaa edelleen ihmisiä, jotka kulkevat joko valkoinen tai punainen nauha henkisesti käsivarressaan.

Sisällissodan jäljissä suomalaisten nykyistä suhdetta vuoden 1918 sotaan kuvataan lopulta yhtä viitteellisesti kuin muissakin teoksissa. Johdantotekstissä toki mainitaan, että sota koskettaa edelleen yllättävän syvästi joitakin ihmisiä, ja sadan vuoden takaiset tapahtumat herättävät yhä merkillepantavan vahvoja tunteita. Suvun kokemukset kulkevat mukana vielä monilla, erityisesti keski-iän ylittäneillä ihmisillä, jotka kokevat olevansa joko punaisen tai valkoisen puolen perillisiä. Punaisen tai valkoisen tradition vaikutus näkyy yhä eri paikoissa esimerkiksi patsaista ja muistomerkeistä kiisteltäessä. Sovinnoneleistä huolimatta sisällissodasta ja sen syistä seurauksineen ollaan edelleen eri mieltä.

Pääpaino Sisällissodan jälkien varsinaisissa teksteissä on kuitenkin sodanaikaisten tai siitä lyhyellä aikavälillä seuranneiden vaikutusten tarkastelussa. Poikkeuksen tästä muodostavat pari artikkelia, joissa näkökulmaa ulotetaan meidänkin aikaamme asti.

Hannu Itkonen ja Arto Nevala selvittelevät Varkaudessa suoritetun punaisten joukkoteloituksen vaikutuksia ja historiallista tulkintaa, mutta 2000-luvun suhteen lopulta vain mainitaan, että asiaa on tuotu edelleen esiin ja se herättää keskustelua. Keskustelun sisällöstä ei kerrota sen tarkemmin. Hentilä on mukana tässäkin teoksessa vapaussotaa historiapoliittisena artefaktina tarkastelevalla artikkelillaan. Hän viittaa hiukan tämänhetkiseen tilanteeseen tuomalla esiin, että nykytutkimuksen valossa vapaussota-nimitys kuvaa kaikkein heikoimmin vuoden 1918 sotatapahtumia. Silti jotkut haluavat tehdä sisällissodasta edelleen vapaussodan. He nojautuvat tässä omaa päätelmäänsä tukevaan tulokseen, jonka mukaan nimenomaan sodan avulla taattiin ja saatiin Suomelle vapaus.

Vaillinaiset vastaukset

Kysymys ”menneestä meissä” jää lopulta näissä kirjoissa vaille tyhjentävää tai perusteellista vastausta.

Tarkempi kuva siitä, millaisissa olosuhteissa vanhat jaottelut nousisivat pintaan, ei tule näkyviin. Sisällissodan herättämistä kiistelyistä ja keskusteluista ei lopulta kerrota kovin syvällisesti. Tarkemmin määrittelemättömiksi jäävät yhtä lailla traumat ja jännitteet, sekä kivut, joita kannetaan sisällissotaan liittyen. Se, kuinka syvästi ja vahvasti sisällissota joitakin ihmisiä yhä koskettaa, on kysymys, joka jää avoimeksi teosten lukemisen jälkeenkin.

Jo arkikokemusten tasolla on havaittavissa, että joukossamme vaeltaa edelleen ihmisiä, jotka kulkevat joko valkoinen tai punainen nauha henkisesti käsivarressaan. He närkästyvät esimerkiksi siitä, että Yle ei huomioinut valtakunnallisessa uutisoinnissaan jääkärien Saksasta paluun 100-vuotisjuhlia, jotka järjestettiin talvella 2018 Vaasassa. Yhtä lailla he ärtyvät nähdessään omasta mielestään punaista osapuolta huomioivaa ja suosivaa teatteritoimintaa Tampereella. Tai päinvastaiselta suunnalta katsottuna, he tuhahtelevat kitkerästi ”lahtariperinteiden” vaalimisesta katsellessaan jääkäreistä kertovaa muistonäyttelyä Pohjanmaan maakuntamuseossa Vaasassa.

Tämä nykypäivän vastakkainasettelun todellisuus, jossa on yhä sekä kitkojen että sovittelun sävyjä, ei tule kokonaisvaltaisesti tarkastelluksi yhdessäkään viimevuotisessa tietoteoksessa. Tilanne rinnastuu jossain määrin omituisesti välittömästi vuotta 1918 seuranneeseen lähihistorialliseen tietokirjallisuuteen. Toki siinä kyettiin katsomaan vielä vähemmän silloista todellisuutta silmästä silmään.

Miksi on näin? Olisiko merkkivuosi tuonut raskautta ja työläyttä asioiden muistelemiseen, tapahtumien tarkasteluun tämän päivän näkökulmasta? Voisiko se onnistua paremmin nyt kun vuosi 2018 on jäänyt taakse? Nyt voisi ruveta purkamaan sitä kaikkea, mitä muistovuosi nosti pintaan sisällissodastamme.

Kirjoittaja on historiaan erikoistunut freelance-kriitikko ja -toimittaja.