Miten kritiikki pysyy perässä taiteenlajien monimuotoistumisessa? Onko sillä eväitä tarttua uudenlaisiin kulttuurimuotoihin, kuten burleskiin tai digitaalisiin peleihin?

Taide on aina kapinoinut lokeroita vastaan, mutta muutaman viime vuosikymmenen aikana taidekenttää on ravistellut moninaistumisen, sekoittumisen, rajojen hälvenemisen ja teoskäsitysten avautumisen tuulenpuhuri, johon myös kritiikin on täytynyt vastata.

Kritiikki on historiassaan usein edustanut instituutiovaltaa ja taiteenlajien välisten hierarkioiden ylläpitäjää. Vastaavasti taiteen, kritiikin ja taidekirjoittamisen historiassa on vaiheita, jolloin kritiikki on sulautunut taiteeseen tekijän ja kriitikon roolien lomittuessa. Kritiikki on milloin asettunut tuomitsemaan avauksia, milloin taas toiminut uuden esiinraivaajana.

Nykypäivän kritiikin tärkeänä tehtävänä on kysyä itseltään, ylläpitääkö se edelleen seiniä, jotka eivät läpäise tietynlaista taidetta. Mitkä tekijät estävät kritiikkiä heijastamasta kulttuurikentän värikästä todellisuutta? Haaste on suuri, sillä kentän rikkauden virrassa pysyminen edellyttää kritiikin julkaisualustoilta joustavuutta. Silti myös kriitikoiden omilla asenteilla ja itsereflektiolla on ratkaiseva vaikutus.

Mitkä tekijät estävät kritiikkiä heijastamasta kulttuurikentän värikästä todellisuutta?

SARVin 1.12.2018 järjestämässä koulutuspäivässä vastattiin tähän tarpeeseen, kun neljän suurta yleisösuosiota nauttivan mutta kritiikin näkökulmasta marginaalisen lajin, burleskin, stand-up-komiikan, lavarunouden ja digitaalisten pelien, asiantuntijat valottivat alaansa. Puheenvuoroissa toistui toive siitä, että kriitikot tiedostaisivat tietämyksensä rajat, ottaisivat selvää taustoista ja konteksteista, lähestyisivät aloja niiden omista lähtökohdista käsin sekä varoisivat lankeamasta kuluneisiin keskustelu-uriin – kuten päivittelemään, onko tämä taidetta.

Vastikään Routledgen julkaisema, sosiologi Semi Purhosen johtaman kansainvälisen tutkimusryhmän tuloksia esittelevä tutkimus Enter Culture, Exit Arts? käsittelee kulttuurin heterogenisoitumista, arvostusten muutosta sekä populaari- ja korkeakulttuurin välisen rajan liudentumista analysoimalla laatulehtien kulttuurisivuja kuudessa Euroopan maassa vuosina 1960–2010. Lajien väliset hierarkiat tai korkean ja matalan erottelu ovat viime vuosina tehokkaasti poistuneet kriitikoiden ajattelutavoista. Nykyajan kriitikon ihanteena on laaja-alaisuus, ja taiteen kentän monipuolistuminen kyllä näkyy julkaistuissa kritiikeissä – tyypillisenä seurauksenaan myös yksittäisen alan, teoksen tai tapahtuman saaman palstatilan vähyys.

Lajityyppien, alakulttuurien ja muotojen runsaus asettaa suuria haasteita paitsi kritiikin julkaisukanaville myös kriitikon ammattitaidolle. Esimerkiksi esittävien taiteiden nykytila on kyetty omaksumaan kritiikin arkeen nykyteatteri-, tanssi- ja sirkuskritiikin osalta, kun taas burleskin, stand-upin ja lavarunouden kaltaiset uudemmat esitystaiteen muodot ovat jääneet kritiikissä lähes tyystin paitsioon.

* * *

Burleskin suosio on hyvä esimerkki esittävien taiteiden tämänhetkisestä notkeudesta ja rajattomuudesta. Ilmiö kuvastaa myös kantaaottavuuden, identiteettien pohtimisen ja henkilökohtaisen vapaudenkaipuun tärkeyttä nykykulttuurissa. Stand-up ja lavarunous voidaan puolestaan lukea spoken word -kulttuurin sateenvarjon alle: sieltä löytyy open mic -iltoja, tarinankerrontaklubeja, rap-battleja (SARVinkin järjestämiä kriitikkobattleja unohtamatta!), improa, video- ja äänitaidetta… Alat ovat alttiita fuusioitumaan, ja esimerkiksi burleski, stand-up ja drag saattavat usein yhdistyä.

Tälle kaikelle on ominaista omaehtoisuus, lajirajojen häilyvyys, vapaus perinteisistä kulttuuri-instituutioista ja suljetusta teoksellisuudesta – esitys voi olla vielä työn alla tai hetkessä syntynyt. Burleski ja stand-up ovat näkyvästi esillä menopalstoilla, katukuvassa sekä lehtien sivuilla. Lavarunouden näkyvyys rajoittuu pikemminkin ruohonjuuritasolle, mutta kaikilla kolmella on laajat, yhä kasvavat ja monimuotoistuvat yleisö- ja harrastajakunnat, ja kunnianhimoisia tekijöitä nousee jatkuvasti. Monet perinteisen korkeakulttuurin muodot ovat täpötäyden stand-up- tai lavarunoklubin näkökulmasta marginaalisia. Kuitenkin kritiikkiä näistä lajeista kirjoitetaan häviävän vähän.

Monet perinteisen korkeakulttuurin muodot ovat täpötäyden stand-up- tai lavarunoklubin näkökulmasta marginaalisia.

Lavarunouden kannalta tilanne on positiivisin. SARVin koulutuspäivässä puhuneen Helsinki Poetry Connectionin perustajan, runoilija Harri Hertellin mukaan lavarunouskentällä on paljon tilausta kritiikille, ja sitä onkin julkaistu jonkin verran runous- ja kirjallisuuslehdissä.

Lavarunous haastaa perinteisen kirjallisuus- ja lyriikkakentän usealta suunnalta. Missä formaatissa runoutta voi kuluttaa? Miten kirjallisuuskenttä suhtautuu anonymiteettiin? Milloin runo on valmis? Mikä kaikki lopulta on runoutta ja onko sillä väliä? Hertell arvioi, että Suomessakin on jo valtavasti runoutta, joka on olemassa ainoastaan livenä, aineettomassa muodossa. Lisäksi lavarunous leviää esimerkiksi verkko- ja somerunoutena, blogeina, kuvina, videoina, äänitteinä. Spoken word voi myös liikkua perinteisen kirjan suuntaan, esimerkkinä taideräppäri Paperi T:n post-alfa -kokoelma.

Lavarunous on noussut isoksi ilmiöksi viimeistään 2010-luvulla runsaan tapahtumakentän ja valtakunnallisesti levinneiden tapahtumakonseptien kuten open micien, runojamien ja Poetry Slam -kilpailujen myötä. Runo näyttäytyy tapahtumissa poikkitaiteellisena ja yhä monimuotoisempana. Lavarunoutta on Suomessa kuitenkin tehty jo pitkään alkaen 1970-luvun underground-iltamista ja beat-henkisistä performansseista. Harri Hertell tähdentää, että lavarunoudessa tärkeintä on runo, ei esitys, mutta ilmiö itsessään on runouden lajityypin sijaan ensisijaisesti tapahtumakulttuuri, jossa avataan runoilijuuden ja runouden käsitettä ja luodaan matalan kynnyksen ilmapiiri. Esitykset saattavat olla ammattilaisten valmistelemia, julkaisseen runoilijan versio kirjoitetusta tekstistään, lavarunouteen erikoistuneen tekijän pitkä soolo tai vasta-alkajan ensimmäinen kokeilu mikrofonin ääressä. Lavarunouden erottaa lausuntataiteesta se, että tekijä esittää aina omaa tekstiään.

Kritiikin kohteena lavarunous on ameebamainen. Kontekstit ovat muuttuvaisia ja häilähtelevät eri suuntiin, milloin kohti rapia, stand-upia tai ”perinteistä” nykyrunoutta. Kriitikon on tunnistettava, mitä kannattaa arvioida ja milloin. Runojami- tai avomikittelyillan antia on ehkä mielekkäintä kuvailla esillä olleen lavarunouden tyylikirjoa analysoiden, ei yksittäisiä suorituksia arvottaen. Lavarunoudella ei Hertellin mukaan ole taipumusta muotoutua laajemmiksi teoskokonaisuuksiksi, joten kritiikin on hyväksyttävä kohteensa hetkellisyys ja fragmentaarisuus. Ammattitaitoa vaatii harrastajuuden ja ammattimaisuuden välisen usein veteen piirretyn rajan tunnistaminen. Onko kyse taiteellisesta pyrkimyksestä vai pikemminkin henkilökohtaisesta ilmaisusta, ja missä kulkevat näiden rajat?

* * *

Missä kulkee taiteen ja taideterapian, taiteen ja viihteen, harrastamisen ja ammattilaisuuden raja?

Henkilökohtaisuus ja ei-ammattimaisuus on yksi isoimpia haasteita, jonka lavarunous, burleski ja stand-up heittävät kriitikolle. Kritiikki on perinteisesti ollut ammattimaisen taiteen arviointia, eikä harrastamisen käsittely kritiikin tyypillisin keinoin mielekästä olekaan. Itse tekeminen ja tekijäroolien laajeneminen on kuitenkin tullut kulttuurissa yhä merkityksellisemmäksi, ja kritiikin tulee pohtia tätä ilmiötä.

Burleskissa ja stand-upissa voi tekijän näkökulmasta usein olla kysymys itsensä toteuttamisesta syvän henkilökohtaisella tasolla, jopa trauman käsittelystä. Milloin yksityinen muuttuu yleiseksi? Missä kulkee taiteen ja taideterapian, taiteen ja viihteen, harrastamisen ja ammattilaisuuden raja? Henkilökohtaisuus on myös syynä siihen, että etenkin burleskipiirit ovat Marissa Mehrin mukaan suorastaan vihamielisiä kritiikkiä kohtaan – tähän liittyy myös burleskin luonne alakulttuurina ja elämäntapana. SARVin tilaisuudessa burleskista puhunut Mehr on kirjailija ja kriitikko, joka on kirjoittanut burleskista saTEASEfaction-blogissaan sekä pian julkaistavassa teoksessaan Burleskikirja – kiusoittelun taide (Kosmos).

Burleskin, stand-upin ja lavarunouden kaltaiset, klubimaisina kokonaisuuksina ilmenevät ja moninaiset kulttuurimuodot asettavat kysymyksen, kuinka mielekäs kritiikin perinteinen, arvottava funktio on. Ne haastavat ajattelemaan kritiikkiä kulttuurin syvällisempänä analysointina, jossa yksittäisen teoksen sijaan merkittäväksi nousevat laajemmat kontekstit ja kokonaisuudet.

* * *

Sekä burleskin että stand-upin tausta on 1800-luvun rikkaassa viihdekulttuurissa: varieteen, kabareen ja revyyn eksoottis-eroottisissa numeroissa sekä vaudevillen ja music hallin sketseissä. Nykyaikainen, ns. neoburleski kehittyi 1990-luvulta alkaen itsetietoiseksi kehollisen, eroottisen ja näyttämöllisen itseilmaisun kokonaisuudeksi. Stand-up nykymerkityksessään syntyi, kun koomisia numeroita alettiin tehdä soolona, ilman näyttämöllepanoa.

Suomen burleskikenttä on vakiintunut ja runsas, ja se kiinnostaa laajaa yleisöä. Media kertoo mielellään tarinoita naisista, joiden elämän burleski on muuttanut. Tämä oli myös viime vuoden lopulla ensi-iltaan tulleen, Iina Terhon ohjaaman dokumenttielokuvan Full of love aiheena.  Kulttuurilehdissä on käsitelty burleskia ilmiönä, mutta burleskikritiikki on Marissa Mehrin mukaan lähes olematonta. Burleskiin keskittynyt Paljettipommi-lehti toimi vuosina 2014–2017, ja sen näkökulmana oli alan esittelyn lisäksi vinkkien jakaminen tekijöille. Angloamerikkalaisessa maailmassa burleskilehtiä on useita, mutta niissäkin julkaistaan vain satunnaisesti kritiikkejä.

Stand-upin suhteen tilanne on samantyyppinen kävi ilmi feministiseen stand-upiin erikoistuneen koomikko Jamie MacDonaldin puheenvuorosta. Kenttä on elinvoimainen ja yhä kasvava: on openmic-iltoja, harrastajien treeniklubeja sekä Apollo Live Clubin kaltaisia ammattilaisklubeja. Tarjonta on niin runsasta, että erilaisille genreille ja stand-upin monimuotoisuudellekin on hyvin tilaa: on feminististä ja queer-stand-upia, päiväkirjaklubeja, herjaukseen erikoistuneita roast-klubeja…

Stand-upista ja komediasta puhutaan, tekijöistä kirjoitetaan henkilöjuttuja, ja tarjolla on Akonniemen Avara Luonto -podcastin kaltaista metapuhetta komediasta. Kritiikissä stand-up on kuitenkin tyystin marginaalissa. Stand-upin henkilökohtaisuuteen ja kantaaottavuuteen voi kritiikin olla hankala tarttua. Stand-up jatkaa hovinarriuden perinnettä, kokemuksellisuuden totuutta, aggressiivisuutta, vilpittömyyden ja vilpillisyyden rajapinnalla leikittelyä. Samalla se on äärimmäisen konkreettista ja fyysistä: stand-upin tarkoituksena on naurattaa. Myös klubien rakenne tähtää tähän yksinkertaiseen tarkoitukseen.

Stand-upin henkilökohtaisuuteen ja kantaaottavuuteen voi kritiikin olla hankala tarttua.

Sekä burleski että stand-up ovat tyypillisesti herättäneet mediassa päivitteleviä reaktioita. Jamie MacDonaldin mukaan suomalaisen stand-up -kirjoittamisen väsynyt klisee on ihmetellä, toimiiko stand up -komiikka suomalaisessa kulttuurissa. Stand-up on myös aina herättänyt keskustelua siitä, mille saa nauraa. Stand-up -kritiikin pitäisikin mennä pitemmälle ja analysoida esimerkiksi niitä keinoja, joilla koomikko tiedostaa yleisönsä odotukset ja pelaa niillä. Marissa Mehr puolestaan kertoo, miten burleskista on kautta aikain kirjoitettu kauhistellen sitä, miten nainen saa esiintyä ja millainen nainen saa olla. Nykyaikainen burleski on paljon muuta kuin erotiikkaa: tekijät käsittelevät monipuolisesti identiteetteihin, valta-asetelmiin ja ennakkoluuloihin liittyviä kysymyksiä roolihahmojen, liioittelun ja yllättävien yhdistelmien kautta.

Sekä burleskin että stand-upin tekijät ovat yhä hanakampia monisyiseen kantaaottavuuteen ja näyttämölliseen pohdintaan. Alat rönsyävät usein myös muiden kulttuurimuotojen suuntaan. Tämän kaiken asettaminen laajempiin yhteyksiin olisi hedelmällinen tehtävä kritiikille. Mutta mistä löytyvät resurssit ja alustat jo ennestään tiukoissa kritiikin olosuhteissa? Ovatko ainoana ratkaisuna yksityiset verkkoalustat?

* * *

Alamme vähitellen aavistaa, kuinka syvästi teknologia muokkaa kulttuurin materiaaleja ja ilmaisumuotoja. Virtuaali- ja lisätty todellisuus, tekoäly ja verkkomaailma synnyttävät kokonaan uudenlaista kulttuuria. SARVin koulutuspäivässä pelikirjoittaja ja -kriitikko Aleksandr Manzos kysyi, miten digitaalisia pelejä voisi lähestyä ja niistä kirjoittaa taideteoksina.

Ei ole mitään syytä olla suhtautumatta lukuisiin peleihin ajanvietteen sijaan kulttuuriobjekteina.

Digitaaliset pelit ovat olleet osa kulttuuria vasta muutamia kymmeniä vuosia, ja tänä aikana ne ovat kehittyneet yksinkertaisista kaksiulotteisista tasohyppelyistä ja aivopähkinöistä monimutkaisesti käsikirjoitetuiksi ja visualisoiduiksi kokemuksiksi. Peli itsessään on vain medium, ja pelien runsaus todistaa, ettei ole mitään syytä olla suhtautumatta lukuisiin peleihin ajanvietteen sijaan kulttuuriobjekteina. Etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana on Manzosin mukaan koettu pelikentän valtava moninaistuminen: on perinteisen kilpailullisia pelejä, tarinallisia ja kokemuksellisia pelejä, lyhyitä ja pitkiä, yksin pelattavia ja jaettavia, kollektiivisesti koettavia ja muokattavissa olevia pelejä. Samalla on koettu taiteellisesti yhä kunnianhimoisempien pelien esiinmarssi.

Pelikirjoittamisen taakkana on pelikritiikin traditio kuluttaja-arviomaisina tuotekuvauksina. Kokonaistaideteosmaisina ilmiöinä peleissä on monia piirteitä, joihin voi tarttua perinteisen taidekritiikin keinoin. Pelien erityisyytenä on kuitenkin vuorovaikutteisuus, immersiivisyys, pelaajan aktiivinen rooli. Pelimaailmassa toimiminen, pelattavuus ja pelimekaniikka ovat peliteoksen ytimessä. Valintojen tekeminen, identiteetin rakentaminen, pelihahmon vapaus ja vastuu, vaikeuden ja häviämisen tai vastaavasti onnistumisen tunne ovat elementtejä, joiden kautta peli herättää ajatuksia ja tunteita. Pelit voivat myös itsetietoisesti käsitellä niitä.

Pelit voidaan nähdä perinteisen taide-esineen tavoin tekijöidensä taiteellisena ilmaisuna, viestintänä, jonka vastaanottajana ja kokijana pelaaja on. Samalla pelit ratkaisevasti hämärtävät tekijän ja kokijan rooleja: peli syntyy lopulta vasta pelatessa, ja moniin peleihin on sisäänrakennettuna mahdollisuus rakentaa ja täydentää pelimaailmaa. Pelaajayhteisöt päivittävät pelejä omaehtoisesti, ja pelintekijät julkaisevat peleistä uusia versioita. Monilla peleillä ei ole selvästi havaittavaa alkua ja loppua. Näin pelit haastavat käsitystämme kulttuurituotteista: ne ovat avoimia, jatkuvasti muuttuvia, rooliasetelmia muokkaavia ilmiöitä, joiden merkitys kulttuurillemme on vasta alkanut.

Kirjoittaja on musiikkikriitikko ja kirjailija.