Silloin kun uusnatsien mielenosoituksen piti tapahtua, tukholmalaiset osoittivat mieltään eri tavoin. Jotkut asettivat avattuja hapansilakkapurkkeja suunnitellulle reitille, kun taas toiset huusivat, lauloivat – ja osoittivat keskaria. Mielenosoitus ei koskaan päässyt käyntiin ja sitä kutsuttiin yleisesti fiaskoksi.

Tämä teksti oheistaa kuvajournalisti, dokumentaristi Paul Hansenin valokuvaa Protest på Kungsholms torg (2018), joka nähtiin näyttelyssä STHLM Forever Tukholman Fotografiskassa. Kokonaisuutena näyttely kuljetti katsojaa nostalgisista kaupungin näkymistä läpi vuosikymmenten eri valokuvaajien silmin aina nykypäivään asti. Hansenin kuvan kiinnostavuus on sen todellisuus nykyisyyden ilmiönä, taiteellisena kuvana – ja erityisesti dokumentaarisena valokuvana tästä hetkestä. Mitä tapahtuu nyt.

Natsimielenosoitus Kungsholmenin torilla ei päässyt koskaan oikein vauhtiin, mitä voi pitää erinomaisena lopputuloksena ja keinoja sen estämiseksi tässä yhteydessä jopa hauskoina. Jos surströmmingin haju tehoaa natseihin, otetaan se käyttöön vaarallisten ääri-ilmiöiden ja rasismin vastustuksessa. Ja vastustus sen toteutumiseen tukholmalaisilla oli vahva ja moninainen.

Äärioikeiston liikehdintä laajana ilmiönä, uusnatsien nousu julkiseksi, omaa agendaansa ja propagandaansa julistavaksi ääriliikkeeksi on ei-toivottu muistutus nykyfundamentalismista Euroopassa. Sille ei kukaan halua antaa sijaa – paitsi he itse itselleen –, sillä valkoisen ylivallan kannattaminen osoittaa lähinnä huonoa makua globaalissa maailmassa.

Samanaikaisesti myös Suomessa uusnatsien ilmestyminen julkiseen tilaan on ollut todellista, mikä sai myös juridisen päätepisteen Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen lakkauttamisen vuoksi eri oikeusasteissa. Viime joulukuussa itsenäisyyspäivää leimasi erityisesti uusnatsien kulkue – ja sen seurauksena  vastamielenosoitukset  – kansallisuusaatteen saadessa mitä oudompia äärimmäisyyden ilmaisuja.  Olisiko surströmming tehonnut myös meillä?

Palataan takaisin katsomaan vielä tarkemmin palkitun valokuvajournalisti Paul Hansenin kuvaa.

Meille kerrottuna se sijoittuu Kungsholmenin kaupunginosaan, mutta kuva itsessään ei korosta aikaa ja paikkaa. Sen sijaan kolme henkilöä parvekkeillaan saavat kaiken huomion: alhaalla kaksi nuorta naista osoittaa ilmeillä, eleillä ja konkreettisesti ”kansainvälisin käsimerkein” kaiken haluamansa: tänne ette ole tervetulleita! Jokainen solu heissä huokuu samaa: kasvot kuvastavat jyrkkää torjuntaa ja tiukkaa vastustusta. Yläparvekkeelta tapahtumia seuraa mieshenkilö, joskin ilmaisultaan paljon neutraalimmin. Naisten ele, suoristettu käsivarsi, joka päättyy kohotettuun keskisormeen, on lähes identtinen natsitervehdyksen kanssa – olkoon sattumaa tai tietoista, kuvan välittämänä pilkka osuu oivasti natsismin nilkkaan.

Kameran kääntäminen pois ei-toivotusta on dokumentaarisen kuvan keskeisin, merkittävä ansio.

Valokuva ei anna natseille mitään tilaa eikä sijaa. Sen sijaan se välittää vastaansanomattoman tehokkaasti sen tunteen ja tunnelman, jonka pelkästään potentiaalinen natsien näyttäytyminen on saanut aikaan.

Kameran kääntäminen pois ei-toivotusta on dokumentaarisen kuvan keskeisin, merkittävä ansio. Natseja kun kuvaan ei mahdu. Se muistuttaa taidekontekstin ja kuvajournalismin suhteesta sitä laajempaan mediahuomioon. Julkisuus on terrorismin tavoite ja kaikki terrorismille annettu huomio on ongelmallista, se kääntyy julkisuutta itseään vastaan  – onhan äärioikeistonkin nimenomainen tavoite oman propagandansa esiintuominen. Hansenin kuva kertoo sen sijaan reaktioista meissä, jolloin samaistuminen kuvaan tulee mahdolliseksi.

Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja kuvataidekriitikko.

STHLM Forever -näyttely on avoinna 17. helmikuuta 2019 asti Tukholman Fotografiska-museossa.