Immersiivisyys, upottavuus esittävissä taiteissa. Onko se markkinointijippo, esitysmuoto vai esityksen sisältö? Yleinen keskustelu pyörii usein termin määrittelyn ympärillä. Kolme taiteilijaa valottaa Kritiikin Uutisille immersiivisyyden merkitystä taiteellisena työkaluna ja mahdollistajana, puhuu kulttuuripolitiikkaa ja unelmoi.

 

Tanssija-koreografit Jenni Kivelä ja Valtteri Raekallio sekä teatteriohjaaja Lija Fischer löytävät yhteisiä nimittäjiä immersiota hyödyntävissä teoksissaan, mutta toisaalta myös oleellisia eroja. Kivelä ei oikeastaan edes koe tekevänsä immersiivisiä esityksiä, Fischerille immersio mahdollistaa arkitodellisuudesta irrottavien maailmojen luomisen ja Raekalliolle termin käyttö on vain tapa saada yleisö houkutelluksi esityksiinsä. Yleisösuhteen uudelleenmäärittely, katsojan aktivoiminen ja näyttämön häivyttäminen tai poistaminen ovat kaikille kolmelle taiteen tekemisen ydinkysymyksiä. Siksi immersiivinen esitys -termin käytön arkipäiväistäminen olisikin tärkeää.

”Teatteri perustuu ajatukseen, että ollaan jotenkin demokraattisia ja tarjotaan kaikille yleisön jäsenille sama näkymä. Mutta eihän se ole oikeasti edes mahdollista. Salin oikealta laidalta näkee eri asiat kuin vasemmalta”, pohtii Lija Fischer, jonka tausta on perinteisessä teatteritaiteessa. Fischerin perustama Teatteri Vapaa Vyöhyke tekee näyttämökatsomo-rakennetta rikkovia esityksiä. Ryhmän toistaiseksi suurin produktio on vuonna 2017 Helsingin Vallilassa varastohallin täyttänyt 13. tunti -teos. Se upotti katsoja-kokijat kokonaisvaltaisesti satujen maailmaan, kulkemaan ja aistimaan lavastetun fantasian sisällä.

Ruisrockissa 2018 koettu, Lija Fischerin ohjaama Kaikuja paratiisista -teos on avausosa Teatteri Vapaa Vyöhykkeen esitystrilogiaan, joka testaa immersion eri keinoja. Kuva: Noora Isoeskeli

”Minä olen alkanut miettiä esityksiä, joilla on eräänlainen itsepuolustuskyky. Että katsoja ei voi vain ostaa lippua ja olla sen jälkeen määrittelemässä, että onko tämä nyt hyvä vai huono, vaan se esitys haastaa katsojan position. Katsoja joutuu itse määrittämään itsensä sen esityksen sisään”, kertoo Valtteri Raekallio, joka on yksi näkyvimmistä immersiota hyödyntävistä tanssitaiteilijoista Suomessa.

Raekallio toteaa, ettei hän itse ole koskaan ollut kovin kiinnostunut taiteensa määrittelemisestä tai nimeämisestä. Seitsemän vuotta sitten, perustaessaan oman Raekallio Corp. -ryhmänsä, hän alkoi käyttää kahta markkinointitermiä, joista immersiivinen oli toinen ja itse keksitty fyysinen mielenteatteri toinen. ”Immersio otettiin käyttöön, koska sillä oli hauska hype silloin. Olen käyttänyt näitä kahta termiä määrittelemättä niitä sen enempää.” Raekallio Corp. on toteuttanut seitsemän vuoden aikana esityksiä, joista vuonna 2016 suljettuun Marian sairaalaan toteutettu Neuromaani sekä Edustaja-teos vuodelta 2014 ovat muodostuneet kotimaisen immersiivisen taiteen merkkipaaluiksi.

Toisinaan voi käydä niinkin, että tekijä itse ei ajattele tekevänsä erityisesti immersiivistä esitystä, mutta yleisö ja kriitikot luokittelevat sen sellaiseksi. Näin kävi pitkän linjan tanssitaiteilija Jenni Kivelälle, jonka Rosemaryn huone -teosta on kiitelty syksyn 2018 kiinnostavimmaksi immersiiviseksi esitykseksi. ”Siinä näyttämön ja katsomon raja oli häilyvä, teos oli ikään kuin kolmiulotteinen ja se tapahtui Lammassaaressa, eikä perinteisessä teatterirakennuksessa”, Kivelä kuvailee.

Immersiiviset esitykset sekoitetaan usein paikkasidonnaisiin teoksiin. – Toinen termi, joihin immersiiviset teokset helposti sotkeutuvat, on osallistavat esitykset.

Immersiiviset esitykset sekoitetaan usein paikkasidonnaisiin teoksiin. Paikkasidonnaisen esityksen lähtökohtana nimensä mukaisesti on sen esityspaikka. Immersiivisessä teoksessa paikka puolestaan palvelee kyseisen teoksen muotoa ja sisältöä, on osa upottavuutta. Immersiivinen teos voi olla paikkasidonnainen, mutta se ei ole sitä välttämättä.

Toinen termi, joihin immersiiviset teokset helposti sotkeutuvat, on osallistavat esitykset. Lija Fischer innostuu aiheesta, julistaen itse olevansa allerginen osallistaville esityksille: ”Immersiivinen esitys voi olla osallistava tai siinä voi olla osia, jotka ovat osallistavia. Mutta teoksen ei tarvitse olla osallistava ollakseen immersiivinen. Immersiivinen esitys ei ole sen varassa, lähteekö yleisö tuottamaan materiaalia, toimimaan ja luomaan sitä, vaan esitys on olemassa ja etenee ilman yleisön panostakin.”

Fischerille immersiivisissä teoksissa oleellista on, että katsoja-kokija saa valita aina oman positionsa ja osallistumisen asteensa. ”En itse siedä sitä katsojana, jos minun on jollain lailla kannateltava esitystä osallistumisellani tai jos minulla on fiilis, että esitys pahimmillaan jää toteutumatta siksi, että en suostu johonkin.”

Sekä Lija Fischer että Valtteri Raekallio ovat tehneet pitkää uraa myös laitosteattereissa ja perinteisillä näyttämöillä ja yksi syy immersion ottamisessa osaksi omaa työtä on ollut halu taiteilijana määrittää esitystilanne uudelleen. ”Jo se esitystila ja se miten sinne tullaan määrittelee, onko tilanne tasa-arvoinen kaikille katsojille? Itselle on tullut enemmän rakennuspalikoita immersiivisyyden kautta taiteelliseen työhön”, Raekallio kertoo. Hän on omissa töissään vienyt katsojaposition kokeiluja pitkälle ja esimerkiksi vuonna 2017 ensi-iltansa saaneessa Oneiron-esityksessä yleisö jaettiin neljään eri ryhmään, joista jokainen sai toiminnaltaan erilaisen ensimmäisen näytöksen.

Jenni Kivelää esityspaikka inspiroi myös tekijänä. Osittain hän kokee paikan merkityksellisyyden myös budjettikysymykseksi. ”Rahaa taiteen valtionosuusjärjestelmän eli niin kutsutun vapaan kentän tanssiteosten lavastamiseen ei ole koskaan liikaa, joten on ihanaa jos löytää esityspaikan, joka on jo itsessään lavaste.”

”Raha on valitettavan merkittävä suhteessa siihen minkälaisia esityksiä tekee”, huokaa Fischer. ”Minua kiinnostaa tehdä ison skaalan esityksiä, joissa upottaminen on lavastuksellinenkin elementti. Jos minä tekisin esityksen kartanoon, sisään astuessa katsoja olisikin jossain ihan muualla kuin kartanomiljöössä. Se vaatii paljon rahaa. Eli tarkoittaa hankaluuksia.”

Lija Fischerin estetiikan mukaisissa immersiivisissä esityksissä on helposti suuremmat lavastuskustannukset kuin perinteisissä näyttämöteoksissa. Jos immersiivisessä esityksessä hyödynnetään useita tiloja, täytyy niistä jokainen lavastaa yhtä pieteetillä eikä teatterin illuusioon voi nojata lainkaan. Immersiivisten esitysten täytyy olla katseen ja kosketuksen kestäviä monella tapaa. ”Ei riitä, että näyttelijät tietävät, että sohvalla voi istua vain sen toisella puolella, vaan yleisön pitää voida turvallisesti istua sen molemmilla puolilla.” Pienellä rahalla pitää tehdä priimaa.

”En osannut ennakkoon edes ajatella kuinka paljon työläämpää on tehdä teos epätavalliseen paikkaan. Sitä oli fyysisesti aivan rikki kaikesta siitä kantamisesta ja kylmässä tekemisestä.”

Immersiiviset teokset vaativat usein myös enemmän niin kutsuttua esituotantoa. Jo pelkästään oikean tilan löytäminen ja saaminen esityskäyttöön vaatii paljon työtä. Jotta valikoitu tila muuttuu lailliseksi yleisötilaksi, on tehtävä paljon paperitöitä. Kun tilaan lopulta päästään, täytyy sinne hankkia, kuljettaa ja asentaa kaikki tarvittava tekniikka ja muu infrastruktuuri.

”Me kannettiin kaivosta vesi ja treenattiin luonnonvalon ja retkilamppujen avustamana Rosemaryn huonetta”, kuvailee Jenni Kivelä Helsingin Lammassaareen sijoittuneen esityksen harjoitusjaksoa. ”En osannut ennakkoon edes ajatella kuinka paljon työläämpää on tehdä teos epätavalliseen paikkaan. Sitä oli fyysisesti aivan rikki kaikesta siitä kantamisesta ja kylmässä tekemisestä.” Ja näitä asioita, kuten sujuvia kuljetuksia tai toimivia yleisöfasiliteetteja katsoja ei välttämättä edes osaa lopulta laskea työryhmän ammatillisiin onnistumisiin, sillä laitosteatteritraditio on opettanut vaatimaan sujuvaa asiakaspalvelua. Epäonnistumiset puolestaan huomataan kyllä.

”Teatteri(talo)t on niin hyvin tuettuja Suomessa, että kun tekee teoksen teatteriin, niin siinä on jo kamalasti rahaa kiinni. Siihen pakettiin saa vaikka mitä, tekniikkaa, näyttämömestareita, markkinointia, mitä milloinkin”, Valtteri Raekallio luettelee. Teatteritalojen ulkopuolelle jää vapaa kenttä, mukanaan immersiivisten esitysten tekijät. ”Laitosteatteriyhteistyöstä sakotetaan, kun rahoittajat ajattelevat, että sieltähän se vapaa ryhmä saa kaiken tarvittavan”, Fischer kertoo omista kokemuksistaan. ”Ei ole mahdollista tehdä suurproduktioita muuta kuin selkänahalla.”

Fischer uskoo, että teatterin puolella immersiivisyys ei enää ole apurahoja jakavien tahojen mielestä riittävän kiinnostavaa, vaan nyt pitäisi jälleen keksiä jotain uutta ja räväkkää: ”Toivoisin että rahoitusta saisi lajin kehittämiselle ja sisältöperusteilla, eikä sillä että nyt on taas keksitty jotain aivan uutta.” Tanssin puolelta tuleva Valtteri Raekallio kokee rahoittajien olevan lähtökohtaisesti innostuneita immersiivisistä esityksistä. ”Uskon, että isossa kuvassa on ymmärrys, että nykyinen rahoitusjärjestelmä on rikki. Valtaosa jaettavasta rahasta menee tällä hetkellä laitoksiin. Vapaalle kentälle rahaa ei riitä niin, että jollekin esitykselle voitaisiin antaa 200 000 euroa. Se ei liity immersiivisiin esityksiin an sich, vaan ylipäänsä koko rahoitussysteemiin.”

”Suomessa on helppo myydä asioita sanomalla että jokin on lajissaan isoin tai ensimmäinen koskaan täällä tehty,” harmittelee Lija Fischer. ”Olisi mahtavaa, jos rahoittajat ja media eivät rankaisisi, jos ei käytä superlatiiveja vaan keskittyy tekemään oman näköistä taidetta.”

Raekallio muistuttaa, että markkinointipuhe on hyvinkin irrallaan siitä, miten taidetta itsessään lopulta tehdään. Hänelle on samantekevää, millä keinoilla katsojat saadaan esitykseen, kunhan saadaan. Raekallio luottaa, että nähtyään kiinnostavaa taidetta katsojat palaavat seuraavaankin esitykseen, riippumatta siitä, täyttikö esitys jotkut ennalta annetut raamit vai ei. Raekallio toteaa, että hänelle taiteen idea on, että jokainen teos voi muotoilla omat sääntönsä. Näin ollen etukäteen määrittely veisi pois tekemisen kiinnostavimman puolen.

Lija Fischer käytti 13. tunti -esityksensä markkinoinnissa termiä Suomen suurin immersiivinen teatteriesitys. ”Halusimme vedota nimenomaan teatterikonventioon ja teatterissa käyvään yleisöön. Minulle immersio ei ole hypetermi, jota haluan käyttää koska se on trendikästä. Immersio on sisältö, muoto ja/tai taiteellinen valinta.” Fischer ajattelee, että immersiivinen-sana on katsojaa avustava: ”Siitä saa vähän kiinni mistä on kysymys. Että ahaa, nyt ei ehkä mennäkään ihan perus teatteritilaan tai ainakaan siellä ei ole tuttua katsomonäyttämö-jakoa.”

Jenni Kivelän Rosemaryn huone Helsingin Lammassaaressa syksyllä 2018. Kuvassa Ninu Lindfors. Kuva: Mia Kivinen

Jenni Kivelä tunnistaa, mistä Fischer puhuu: ”Meillä oli Rosemaryn huoneessa markkinointilauseena ainutlaatuinen elämyksellinen esitys. Ulkopuoliset nimesivät sen sitten immersiiviseksi esityskokemukseksi. Siinä mielessä on hyvä, että vakiintuu joku yhteinen termi, jotta pystyy kertomaan yleisölle minkälaisesta teosmuodosta on suurin piirtein kysymys.” Rosemaryn huoneen katsojat esimerkiksi olivat hyvinkin erilaisia kuin tanssiyleisö, johon Kivelä on uransa varrella tottunut.

Voiko immersiivisyydellä siis tavoittaa täysin uusia yleisöjä esittävien taiteiden pariin? Tekijöiden kokemuksen mukaan voi, mutta samalla on mahdollista palvella perinteistä näyttämötaideyleisöä. Yleisöt ovat esitysten ja niiden tekijöiden tapaan moninaisia; on ihmisiä jotka ovat ensisijaisesti kiinnostuneita elämyksellisyydestä sekä niitä jotka paikalle on tuonut taide. Näitä eri lähtökohtia ja osallistumisen tai katsomisen konventioita tekijöiden tulee ottaa huomioon.

Turvallisuus- ja vastuukysymykset nousevat immersiivisissä esityksissä tasaisin välein esiin. Toisinaan yksin koettavat, monia aisteja stimuloivat kokemukset voivat olla hyvinkin voimakkaita joillekin katsojista. Turvallisuuteen jokainen taiteilija suhtautuu ehdottoman hartaasti. Mutta mitä tulee sisällölliseen vastuunkantamiseen suhteessa yksittäisen katsojan kokemukseen, siitä taiteilijat irtisanoutuvat yksimielisesti.

”Tiedotamme, että esityksemme eivät sovellu lapsille ja lapsia ei oteta sisään esityksiin. Sen jälkeen aikuisten ihmisten kesken en kanna vastuuta. Olen allerginen trigger warningeille (sisältövaroituksille). En halua luetella asioita, joita teos saattaa aiheuttaa. Lapsia pitää suojella ja aikuisten päästä halutessaan tilasta ulos, mutta muuten taiteen mahdollisuuksia ei tule rajoittaa”, toteaa Valtteri Raekallio ykskantaan.

”Taiteilijan vastuu on aina, riippumatta taide- ja teosmuodosta, että sisältö on koherentti ja suhteessa esitystapaan. Immersiivisessä teoksessa massaa saattaa olla paljon enemmän kuin perinteisessä näyttämöteoksessa ja siinä mielessä siinä on tekijöille enemmän mietittävää. Kaikkien tapahtumien pitää olla perusteltuja. Jos esimerkiksi tilan kaikki neliöt ovat samaan aikaan täynnä aggressiota, siihen pitää olla hyvä syy. Mutta se, miten katsojat esityksen kohtaukset ottavat, niin sille ei voi eikä pidäkään voida mitään”, Fischer summaa ja torppaa Raekallion tavoin ajatuksen sisältövaroituksista. Taiteentekijöillä on aina toive, että jokainen katsoja voi tehdä omat johtopäätöksensä näkemästään teoksesta.

Vaatiiko immersiivisiin esityksiin osallistuminen katsoja-kokijalta enemmän rohkeutta tai jonkinlaista seikkailumieltä kuin perinteinen esitys? Jopa päinvastoin, väittävät tekijät. Immersiivisissä esityksissä katsojan omaa valintaa pyritään kunnioittamaan ja katsojan läsnäolo on osa teoksen maailmaa. Jenni Kivelä huomauttaa, että näyttämörajan kadotessa, häviää myös uhka silmätikuksi joutumisesta. Lisäksi poistuminen upottavasta esityksestä on helpompaa kuin teatterisalista.

”Immersiivinen esitys on terminä hybridi. Se voi olla pientä tai suurta, hyvin teknistä tai yksinkertaista, tanssia, sirkusta, teatteria, kuvataidetta, mitä vain yhdistelevää.”

Yhtä lailla immersiivisissä esityksissä kuin muussakin taiteessa oleellisinta tulee olla sisältö, ei muoto, muistuttavat tekijät. Tosin muotoakaan ei tule rajoittaa tai määritellä ulkoapäin. Immersiivinen esittävä taide voi olla poliittista tai esteettistä, tarinallista tai abstraktia. Se elää nyt jonkinlaista kultakauttaan, voidakseen asettua omaksi, omalakiseksi mutta ahtaita lokeroita kaihtavaksi tavaksi tehdä taidetta, myös valtavirtaan.

”Immersiivinen esitys on terminä hybridi. Se voi olla pientä tai suurta, hyvin teknistä tai yksinkertaista, tanssia, sirkusta, teatteria, kuvataidetta, mitä vain yhdistelevää. Jokainen taiteilija käyttää immersiota omista lähtökohdistaan”, pohtii Lija Fischer ja toteaa sen juuri tekevän upottavuudesta kiinnostavaa.

Jenni Kivelä ajattelee, että immersiivinen esittävä taide voisi olla ikään kuin kattotermi, kuten tanssitaide: ”Sen sisään mahtuu sitten kaikenlaista.” Valtteri Raekallio jatkaa ajatusta toteamalla, että mitä vähemmän muotoja, joihin pusertaa, sitä parempi. ”Taiteilijan pitää näyttää, että pystyy hoitamaan hommansa maaliin kerta toisensa perään, mutta jos asetetaan maali, johon pitää osua, silloin homma menee pieleen.”

Raekallion viimeisin teos, Eino Santasen runoihin pohjaava Yleisö (2018) koitti purkaa immersion merkitystä. Mutta mitä voisi tarkoittaa post-immersiivinen esitys? Tai kuinka paljon yleisöä voisi koetella vaikkapa fyysisesti, niin että kokemus osuisi vielä esitys- ja taidekontekstiin? Voisiko esityksen kestoa venyttää nykyisestä traditiosta? Miten katsojien tasa-arvoisuuteen pitää tai voisi suhtautua?

Esiintyjä Eino Santanen post-immersiivisessä tilassa? Valtteri Raekallion Yleisö (2018). Kuva: Stefan Bremer

”Ehkä me ajatellaan koko ajan väärin, kun me puhutaan, että katsojia pitää kohdella hyvin! Ehkä meidän pitäisi enemmän ammentaa pelimaailmasta ja sen mahdollisuuksista”, Lija Fischer innostuu, kun Raekallio muistelee nuoruusvuosiensa liveroolipelikokemuksia, jotka saattoivat olla fyysisesti hyvin rankkoja. ”Niinpä! Kun esityshän voisi olla mitä vaan Suomen lakien puitteissa”, Raekallio summaa esitysutopiakeskustelun. ”Kysymys on leikkimisestä ja empatiasta. Toisen saappaisiin asettumisesta ja yhdessä tilan jakamisesta, yhdessä toimimisesta.”

 

Haastatellut taiteilijat

Teatteriohjaaja Lija Fischerin ohjaama näyttämöteos Iivana Julma pyörii tällä hetkellä Joensuun kaupunginteatterissa. Teatteri Vapaa Vyöhyke jatkotyöstää Kaikuja paratiisissa -teosta, joka on trilogian ensimmäinen osa. Ryhmä haaveilee myös aiempaa suuremman immersiivisen teatteriesityksen tekemisestä.

Tanssitaiteilija-koreografi Jenni Kivelä hakee parhaillaan rahoitusta, jotta Rosemaryn huone saisi lisäesityksiä.

Tanssija-koregrafi Valtteri Raekallion johtama Raekallio Corp. työstää tällä hetkellä keväälle 2019 Oneiron-teoksen lisäesityksiä sekä uutta näyttämöteosta. Esituotannossa on myös suuren luokan immersiivinen teos vuodelle 2020, mutta mikäli se ei saa riittävää rahoitusta, lopettaa Raekallio Corp. toimintansa.

 

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja ja kulttuurituottaja.

Jaa artikkeli:Share on Facebook145Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone