Viime aikoina on tullut liikaakin syitä miettiä, mitä tulevaisuutta elokuvakriitikon ammatilla voi olla. 1990-luvulla, silloin kun tarjosin ensimmäisiä arvostelujani Aamulehdelle, oli elokuvakriitikon ja -journalistin vielä mahdollista tehdä broadsheet-sivun kokoinen haastattelu silloin uusinta Pillow Book -elokuvaansa markkinoineesta Peter Greenawaysta. Se oli mahdollista, koska ohjaajahaastatteluiden tarjonta oli verraten vähäistä ja koska kansainvälisesti tunnetun ohjaajan nimellä oli itsestäänselvää vetovoimaa. Oli luonnollista, että juttu julkaistaan, vaikka se ei suoraan koskettaisikaan levikkialueen lukijoiden elämää.

Ero nykyhetkeen aukeaa huimana kuin Mariaanien hauta. Nykyiset toimituspäälliköt eivät muusta halua kuullakaan kuin siitä, mikä on otsikoissa muuallakin eli sellaiselle on tilausta, jota voi myydä lukijoille sen populaariudella ja entuudestaan tuttuudella.

Kuvat jyräsivät pitkät puheet

Eikä vielä 23 vuotta sitten tarvinnut mennä ulkomaillekaan saadakseen merkittävien elokuvataiteilijoiden haastatteluja. Näyttelijä Tarmo Manni eli pitkään Meilahdessa ja saattoi hyväntahtoisena hetkenään suostua haastateltavaksikin. Haastattelun julkaisu vaati kyllä tuolloinkin ns. ajankohtaisuuskytkennän. Tuolloin se oli Mannin töiden laaja esilläolo Turun suomalaisen elokuvan festivaalilla.

Sanomalehtiin saattoi kirjoittaa esseistisiä, nykystandardien mukaan laajoja elokuvakritiikkejä aika pitkään. Käytännössä koko 1990-luvun aina 2000-luvun alkupuolen vuosiin saakka.

Silloin alkoi kulttuuri- ja taidejuttujen merkkimäärien nipistely pienemmiksi, koska lehdissä oli keksitty antaa tilaa isoille kuville – oli kuvilla lisäarvoa tai ei. Pikkumaisimmillaan tämä nipistely johti siihen, että yhden viikon ensi-illoista saattoi olla yksi puolentoista tuhannen merkin ns. pääjuttu ja 3–5 minikritiikkiä, noin 500–800 merkkiä per arvostelu. Niitä väsätessään sitä totisesti tunsi itsensä haikurunoilijaksi. Sitäkin kesti vain aikansa, kunnes siirryttiin tabloid-kokoon, jonka suurempi sivumäärä antoi tilaa myös hitusen pidemmille jutuille.

3–5 minikritiikkiä, noin 500–800 merkkiä per arvostelu. Niitä väsätessään sitä totisesti tunsi itsensä haikurunoilijaksi.

Puhelin syrjäytti sanomalehden

Viimeisin digitalisaation tuoma käänne on ollut huomata, että vaikka vuosikausia luulin kirjoittavani sanomalehteen, se ei pidä enää lainkaan paikkaansa, koska minä ja kaikki muutkin toimittajat kirjoittavat nykyään puhelimeen. Lehtijuttujen, artikkeleiden ja arvostelujen muotoa sanelee se, miten hyvin juttua pystyy lukemaan puhelimen ruudulta. Sen takia juttujen sisäinen rytmi on muuttunut hengästyneemmäksi lyhyiden kappaleiden rummutukseksi. Keskittymistä vaativien ajatusten pitkillä kaarilla on tässä ympäristössä kovin vähän elinmahdollisuuksia.

Jokaiseen muutokseen ja käänteeseen kaltaisellani elokuvakriitikolla on ollut vain yksi vastaus: Sopeutuminen. Kulttuurikirjoittajien elämää hallitsee sellainen darwinismi, missä vain sopeutumiskykyiset elävät.

Se ei suinkaan ole tarkoittanut periaatteiden myymistä. Yksi perusta säilyy: olematta kriittinen ei vain voi olla kriitikko. Sen sanelee jo logiikka. Kysymys siitä, onko elokuvakritiikillä tulevaisuutta, on yhtä lailla kysymys siitä, onko taiteen kritiikillä ja taidejournalismilla tulevaisuutta ylipäätään.

Horisontit kapenevat

Nyt elämme oloissa, joissa kaikenlainen taiteen, musiikin, kirjallisuuden ja elokuvien kritiikki on mediatalojen johdolle ensisijaisesti ilmoitusalusta eli keino hankkia maksavia mainostajia. Sen takia kaikki kulttuurikirjoittaminen on aina alttiina mediayhtiöiden omistajien intresseille saada omistuksistaan enemmän osinkotuloja. Ellei osinkoja tule, niin sitten säästetään, säästetään niistä jutuista, jotka eivät lähimmin kosketa levikkialueen nk. tavallisten ihmisten arkea, työssäkäyntiä, päivähoitoa kouluja, ruokaa ja liikennettä ja muuta sellaista. Maakuntien lehdissä tämä näkyy erityisen karulla tavalla, koska kaikki lehdet tahtovat keskittyä vain paikallisia lukijoita kiinnostavaan sisältöön. Muu maailma kuin välitön omaan kokemuspiiriin kuuluva sulkeutuu lehtien sivuilta pois.

Kritiikki on mediatalojen johdolle ensisijaisesti ilmoitusalusta eli keino hankkia maksavia mainostajia.

On maakuntalehtiä, joista erityiset kulttuurisivut ovat jo kadonneet, niiden tilalle on tullut erilaisia Hyvä elämä, Vapaalla tai Ihmiset -nimikkeen saaneita sektioita joihin on koottu sekalaisesti väljän kulttuuriaiheisia juttuja yhdessä entisten hömppäsivujen juttujen kanssa, kulttuurin mukaan tulevat myös jutut paikalliskuuluisuuksista, kaksipäisistä vasikoista ja muista ihmeellisyyksistä. Samalla kun Suomen lehdistössä maakuntalehdistä valtakunnallisiin on nähty kulttuuriaineiston väheneminen, on nähty myös palvelujournalismin voimakas nousu.

Ohjeita ja palvelua tosielämän tontuille

Koska mediataloissa ei aivan suoraan kehdata mennä pelkkään tekstimainontaan, niin lehdissä näkee kasapäin juttuja erilaisista arkea helpottamaan suunnitelluista teknisistä vimpaimista tai kuluttajille suunnatuista ostopalveluista joita esitellään palvelujournalismiksi kutsutuissa jutuissa. Tyypillistä niille on uusavuttomuudesta lähtevä kysymyksenasettelu: ”Voi ihmettä, kun tuo aamupuuro paloi pohjaan. Mitä tässä voi tehdä?” Juttu esittelee joko kattilanpuhdistusaineita tai mullistavia puurohiutaleuutuuksia ja niin sanotusti arvostelee ne eli asettaa ne testiin ja antaa niille pisteitä tai tähtiä. Esimerkillistä on tehdä tämä kaikki hyväntuulisen rupattelevassa eli osoittelevan ihmisläheisessä sävyssä.

Tällaiselle on kuulemma tilausta. Vaikka palvelujournalismista suurin uutuudenviehätys on jo karissut, niin silti sitä näkee vielä tukahduttavan paljon.

Kyllähän internet pelastaa?

Internet osoittautui elokuvakritiikille kaksien kasvojen suudelmaksi: Kuoleman ja uuden elämän. Olen ymmärtänyt, että mediataloissa on nähty elokuva- ja kaiken muun kritiikin olevan huonosti lukijoita tuovaa sisältöä. Kritiikit saavat klikkauksia vain, jos käsiteltävänä on paikallinen suuruus; oman kylän poika tai tyttö, tai sitten ennalta valmiiksi hypetetty taideteos tai muu varsinainen kohutapaus.

Kritiikin uutta elämää olemme saaneet todistaa nettijulkaisujen, blogien ja muiden sivustojen runsaan kasvun myötä.

Kulissien varjot pitenevät

Sanomalehtien ja muiden vakiintuneiden medioiden kohdalla tulevaisuus näyttää koko ajan huonommalta. Jo nyt on nähtävissä, että monet kunnianarvoisat lehdet ovat muuttumassa pelkiksi kulisseiksi, joilla ei ole muuta kuin upean menneisyyden nimi, maine ja muistoja. Lehdet julkaisevat konserniyhteistyön, uutistoimistoilta tai ulkomailta ostojen kautta tulevia juttuja. Ja niillä on sen verran mainosmyyntiä että juoksevat kulut saadaan maksettua. Osaavimmat toimittajat ovat joko lähteneet ajoissa muualle tai heidät on saateltu yt-neuvottelurituaalin jälkeen joko pakkoyrittäjiksi, kortistoon tai eläkkeelle.

On turha tuudittautua Helsingin Sanomien ylivertaisuuteen tässäkään asiassa, koska myös Hesari on osakkeenomistajiensa oikkujen armoilla oleva maakuntalehti, nimittäin Uudenmaan maakunnan. Ylestä ei välttämättä ole kovin isosti apua, koska Ylestä on tullut katsoja- tai kuulijalukujen ohjailema laitos, joka monin tavoin apinoi toiminnassaan kaupallisia yhtiöitä.

Ylestä on tullut katsoja- tai kuulijalukujen ohjailema laitos, joka monin tavoin apinoi toiminnassaan kaupallisia yhtiöitä.

Menköön elokuvakritiikki

Viimeksi kuluneet viisi vuotta ovat olleet kriitikoille kylmää kyytiä. Tässä on nähty elokuvakritiikin eräitten aikakausien päättymisiä harva se päivä. Sitä nähdään päivittäissanomalehdissäkin jotka ovat luopumassa tai jo luopuneet kaikkien ensi-iltansa saavien elokuvien arvostelusta.

Varsin pitkä traditio päättyi aivan äsken, vain noin kuukausi sitten, kun Ilta-Sanomien viimeinen ensi-iltaelokuvien arvostelupalsta ilmestyi. On vain loogista uskoa toimituksen johdon päätelleen, että kritiikit eivät saaneet riittävästi klikkauksia verkossa ja koska Sanoma-yhtiölläkin oli yt-neuvottelut menossa, niin lopputulemana elokuvakritiikki sai mennä. Ainakin tämän kirjoittajalla on vaikeuksia uskoa, että Ilta-Sanomien tulos paranee päätöksellä lopettaa ensi-iltaelokuvien arvosteleminen.

Usko on koetuksella

Päivänä, jona luin Ilta-Sanomien päätöksestä, tuntui tavanomaista vaikeammalta ajatella mitä tulevaisuutta elokuvakriitikon ammatilla voi olla.

Viime vuosina on kertynyt liikaakin aineistoa tukemaan käsitystä kuolevasta ammatista. Otavamedian Tv-maailma-nimisessä tv-ohjelmistoja julkaisseessa yhtiön lehtien, muun muassa Suomen Kuvalehden ja Seuran välissä levitetyssä liitteessä oli säännönmukaisesti elokuvakritiikkiä ja -journalismia. Sen kaiken julkaisemisen Otavamedia lopetti marraskuun 2018 alussa samalla kun puolet Tv-maailman toimituksellisesta sisällöstä muutenkin. MTV3 julkaisi verkkosivuillaan kritiikit elokuvaensi-illoista yli kymmenen vuoden ajan. Loppu siihen tuli joulukuussa 2014.

Bellum omnium contra omnes

Turun Sanomissa ei enää arvioida kaikkia ensi-iltaelokuvia. Eikä enää muuten Aamulehdessäkään, koska lehdissä näyttää luovutun periaatteesta arvostella kaikki ensi-iltansa saavat elokuvat ja säästösyiden lisäksi on vedottu mm. siihen, ettei kaikkia ilmestyviä kirjojakaan arvostella.

Ne elokuvat, jotka arvostellaan ovat ns. ”isoimpia ja tärkeimpiä” ensi-iltoja, mikä tarkoittanee sekä kovan rahan Hollywood-hittejä että kaupallisimpia kotimaisia elokuvia ja muita sen mukaan mikä viikon tarjonta sattuu olemaan. Tämä johtaa siihen, että vielä toimivat kriitikot joutuvat taistelemaan verissä päin jokaisesta hikisimmästäkin teinifarssista ja väkivaltaelokuvasta saadakseen niitä arvosteltavaksi.

Ei vain kritiikin vaan myös median kriisi

Kulttuuritoimitukset tuntevat olevansa samassa pinteessä kuin sanomalehdet yleensäkin. Niiden on mentävä populariteetin perässä eli poimittava aiheikseen se, minkä uskovat olevan suosittua ja tuovan klikkauksia, koska mediayhtiöt mieltävät tehtäväkseen houkuttelevien aineistojen julkaisemisen eikä siinä kulttuurinen kiinnostavuus ja moniäänisyys paljon paina, ellei se mitattavissa olevin määrin lisää kuluttajakontakteja, eli klikkauksia. Eiväthän lehdet myy juttuja lukijoilleen, vaan lukijoita mainostajilleen.

Parempia aikoja odotellessa ei ole syytä olla toimettomana. Kirjoittakaa! Filmihulluun tai muihin julkaisuihin, jos niitä enää on. Blogatkaa niin perkeleesti, tehkää podcasteja, videoita, artikkeleita, haastatteluita ja arvosteluja. Ottakaa kaikki välineet haltuun, tehkää se innolla, joka pakottaa lukemaan, kuuntelemaan ja katsomaan. Säilyttäkää kriittinen teränne, koska se on osa minuuttanne. Teidän ihmisyytenne osa on olla kriitikko. Eikä luovuttaa saa.

 

Kirjoittaja on elokuvakriitikko.

Artikkelin pohjana on puheenvuoro elokuvakritiikin ja -journalismin tulevaisuutta käsitelleessä paneelikeskustelussa Risto Jarva -seuran ja Filmihullu-lehden 50-vuotisjuhlaseminaarissa 12.11.2018.

Jaa artikkeli:Share on Facebook326Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone