”Onko vakavampaa suomalaista karnevaalia kuin Finlandia-palkinto kaikkine institutionaalisine piirteineen?”

Näin kysyi professori Juhani Niemi teoksessaan Kirjojen takaa (1991) eritellessään vuoden 1989 Finlandia-palkintolautakunnan työtä. Hän kirjoittaa Finlandia-, Savonia-, Karelia- ja Runeberg-palkintojen olevan kuin junia, joiden kyydissä kulttuuri kulkeutuu kansan pariin: ”Aina löytyy palkittavia, jos vain löytyy päteviä jakajia. Sellaisiksi me kaikki katsomme itsemme kelvollisiksi.”

Finlandia-palkintoon liittyvä vallankäyttö on itselleni vierasta siten, että en itse ole kirjailija enkä ole ollut mukana Finlandia-raadissa. Muista kirjallisuuskilpailuista tutuin on Vuoden kristillinen kirja -kilpailu, jonka esiraadissa olin mukana viisi kertaa vuosituhannen alkupuolella.

Kirjallisuuspalkintoraadin työskentelyyn liittyvät ongelmat korostuvat juuri kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon yhteydessä, onhan se näyttävin ja seuratuin Suomen lukuisista kirjallisuuspalkinnoista. Koetan seuraavassa avata niitä:

1) Aivan liian paljon kirjoja. Kirjoja lähetetään raatilaisille luettavaksi aivan liikaa, satamäärin. Kirjoihin syventymistä vaikeuttaa se, että monet kirjoista tulevat viime tingassa.

2) Aivan liian heterogeenisia kirjoja. Ehdokaskirjoista monet ovat pien- ja omakustanteita.

Paineet muuttaa Finlandia-palkinto romaanipalkinnoksi kasvoivat 1980-luvun lopussa, kun huomattiin, että tyypillinen syksyn kaunokirja alkoi olla lukuromaani.

Suomen Kirjasäätiössä oli lisäksi pantu merkille, ettei kilpailu eri kirjallisuudenlajien kesken oikein toiminut. Sääntömuutosta perusteltiin kuulemma myös sillä, ettei ollut viisasta palkita vain pienen lukijakunnan kirjailijoita, runoilijoita ja aforistikkoja, kuten useana vuonna oli tapahtunut.

Eteen tuli uusi kysymys: kuka määrittelee, mikä on romaani?

Romaanikilpailuna Finlandia-kisan piti tasaantua ja yksinkertaistua. Näin ei kuitenkaan käynyt. Eteen tuli uusi kysymys: kuka määrittelee, mikä on romaani? Nykypäivän kustannusmaailmassa ei ole niin laveaa käsitettä kuin romaanitaide. Finlandia-kisassa tämä kysymys saa huipennuksensa. Kustantajat lähettävät härskisti kisaan kirjoja laidasta laitaan, jopa tietokirjoja, vaikka niille olisi oma Finlandia-kilpailu.

Jos Finlandiaa vertaisi toiseen, paljon seuratumpaan ja järeämpään F-kisaan eli formuloihin, saattaisi arvella, että autourheilun miljoonayleisö nauraisi, mikäli näkisi varsinaisten formula-autojen joukossa puikkelehtivan jokamiesluokan romuautoja.

3) Säännöt elävät omaa elämäänsä. Raatilaisten on vaikea sopia, millaiset ominaisuudet sulkevat teoksia kilpailun ulkopuolelle. Sääntöjä saatetaan jopa hioa kyseisen kirjan tarpeisiin sopiviksi.

Varsinkin alkuvuosina Finlandia-kisan varsinaisetkin säännöt elivät ameebamaista muutoselämää. Alun perin palkinnon valitsi 3–5-jäseninen lautakunta. Kohtalon vuonna 1993 sääntöjä muutettiin siten, että lopullisen palkinnonsaajan valitsee yksi tuomari kolmijäsenisen lautakunnan ehdolle nimeämästä 3–6 kirjasta.

Näin on menty kaksikymmentäviisi vuotta.

Täytyykö Finlandia-kirjailijan muuten olla Suomen kansalainen? Alun perin kyllä. Vuonna 2010 sääntöjä muutettiin, kun suomeksi kirjoittava slovakialainen Alexandra Salmela nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

4) Turnausväsymys. Väsyneet raatilaiset eivät jaksa väitellä keskinäisten mielipide-erojen vuoksi. Käykö lopulta niin, että raadin voimakkaimman jäsenen kirjallinen maku määrittää lopulta raadin mielipiteen? Vai sovitaanko vaihtoehtoisesti kompromisseista: kun sä sait läpi tuon, minä haluan läpi tämän.

Tämä kipuilu taitaa olla tärkein syy siihen, miksi Finlandia-palkinnon valitsee nykyisin yksi ihminen.

Niemi kertoo Finlandia-raadin tunnelmista, kun he olivat kahlanneet läpi sata kirjaa muiden töiden ohessa. Kirjapinojen äärellä maailma alkoi maistua paperilta ja tuoksua selluloosalta. Tunnelmat olivat hysteerisiä, groteskit jutut sinkoilivat.

Sitten Niemen raati pelästyi huomatessaan, että Kirjasäätiön toimittamaan Finlandia-ehdokkaitten luetteloon oli sekaantunut Topelius-palkinnon ja Tieto-Finlandian kandidaatteja. Onneksi raati pääsi ajan tasalle ehdokkaista Gösta Ågrenin seikkaperäisen muistikirjan avulla – ja päiden pudottelu alkoi.

”Johdanko teurastusryhmää, kuten Tuomas Anhava kerran nimitti Suomen Kulttuurirahaston asiantuntijaryhmää?” kirjoittaa Niemi.

Tämähän on kuin suoraan Selviytyjien saarineuvostosta.

Niemen lautakunta muuten väsyi lopulta kesken kaiken ehdokaskirjojen teurastukseen. Raati muutti lennosta strategiaa siten, että kukin lautakunnan jäsenistä nimesi oman suosikkilistansa. Listojen kanssa oli luontevampaa jatkaa kohti varsinaista voittajaa, varsinaiseen pukkitappeluun, jossa jonkun oli pakko perääntyä omista mielipiteistään.

Professori Yrjö Varpio kertoo muistelmissaan, että käytännössä vuoden 1987 palkinnon valitsivat lautakunnan kolme naisjäsentä.

Kun Varpio oli koettanut perustella muille raatilaisille, että Helvi Hämäläisen Sukupolveni unta avasi sotavuosien myyttisiä muistoja liian innostuneesti, se ei ollut paljon vaikuttanut muihin. Naiset olivat valinneet Hämäläisen runokokoelman voittajaksi etukäteen kahden miesjäsenen selän takana.

Tämähän on kuin suoraan Selviytyjien saarineuvostosta.

5) Lehdistön vaikutus. Finlandia-palkinnon julkisuusmylly on musertava. Sekä Niemi että Varpio muistelevat sitä kauhunsekaisin tuntein.

Lehdistön voimakkaalla huomiolla on ollut muitakin seurauksia. Varpion mukaan hänen raatinsa mielipiteisiin vaikutti ilmiselvästi Helsingin Sanomien johtavan kirjallisuuskriitikon Pekka Tarkan voimakas suitsutus Helvi Hämäläisen puolesta.

Niemen muistiinpanojen perusteella voi nähdä, kuinka Tarkka moitti 1980-luvulla monena vuonna peräkkäin Finlandia-raatia rohkeuden puutteesta. Ennen kuin raati julkisti varsinaiset ehdokkaat, Tarkka saattoi julkaista omat ehdokaslistansa näyttävästi Hesarissa otsikolla ”Älkää unohtako näitä”. Suoraviivaista vaikuttamista Finlandia-raadin työhön, eikö vain!

Jotain Tarkan ”perinnöstä” elää edelleen kulttuurijournalismissa. Hänen sinänsä hyvä kysymyksensä raatilaisten rohkeudesta ja sen puutteesta nousee useimmiten esille, kun kirjallisuustoimittajat pohtivat Finlandia-ehdokaslistojen lopullista muotoutumista. Kun vuoden 2018 Finlandia-ehdokaslista viime viikolla julkistettiin, yllätyksellisyys näyttäytyi saman päivän kulttuurijournalismissa tärkeänä lähtökohtana, jos toimittaja lähti arvottamaan julkaistua listaa:

”Tänä vuonna esivalintaraati ei yllättänyt.” (Miia Gustafsson, YLE)

”Ehdokaslistassa ei ole valtavia yllätyksiä.” (MTV)

”Käsissä ei ole tällä kertaa varsinaisesti mitään skandaalin aineksia. Hyvä niin. Se on kirjallisuuden ja lukijoiden etu.” (Jukka Petäjä, Helsingin Sanomat)

6) Kaupalliset tekijät. 1980-luvulla Finlandia-kisaan ilmoittauduttiin maksamalla Suomen Kirjasäätiölle 400 markkaa nimekettä kohti. Varsinaisiksi Finlandia-ehdokkaiksi valittujen kirjojen kustantajille lähti vielä ylimääräinen lasku, yhteensä 60000 markkaa.

Nykyinen ilmoittautumismaksu on 90 €/nimeke. Ilmoittautumismaksuilla rahoitetaan paitsi raatilaisten kuluja, myös varsinaista palkintoa.

Kaupallisuus selittää myös sen, miksi kustantajat haluavat muutenkin laittaa kaunokirjallisuuden alle paljon sellaista, joka ei sinne kuulu. Kaunokirjahan myy selvästi paremmin kuin tietokirja ja romaani paremmin kuin elämäkerta.

Liiallisesta rajanvenyttämisestä saattoi nähdä esimerkin viime syksynä, kun Teos lähetti kirjoja Finlandia-kilpailuun. Juha Hurmeen Niemelle, joka lopulta voitti Finlandian, laitettiin kaksi kirjastoluokkaa: 84.2 (suomenkielinen kertomakirjallisuus) ja 99 (henkilö- ja sukuhistoria).

Mitä sanoinkaan hetki sitten romaanitaiteen laveudesta?

Kaupallisuus selittää myös sen, miksi kustantajat haluavat muutenkin laittaa kaunokirjallisuuden alle paljon sellaista, joka ei sinne kuulu.

7) Ehdokasaika on supistunut. Finlandia-ehdokkaiden ja lopullisen voittajan julkistamisen välissä oli entisaikaan seitsemän piinaviikkoa, ”jolloin Suomen kirjasäätiö piti kansakuntaa kulttuurisesti valveilla”, Juhani Niemeä lainaten.

Nykyisin ehdokasaika on lyhentynyt alle kolmeen viikkoon. Tämänvuotiset ehdokkaat julkistettiin perjantaina 9.11, ja varsinainen Finlandia-palkintojen jako on keskiviikkona 28.11.2018.

Edellinen Finlandia-tuomari, Elisabeth Rehn, sanoi pistäneensä kaikki muut hommat syrjään 19 vuorokaudeksi. Luulenpa, että pelkästään Miki Liukkosen 859-sivuisen O-romaanin äärellä olisi helposti pyörähtänyt viikon päivät – ja osat öistäkin.

8) Huumori ja leikkimieli ovat jääneet pois kyydistä. Niin – onko tämä kaikki nyt niin vakavaa, olenko ymmärtänyt väärin? Leikistähän tässä on kyse, totesi Juhani Niemikin 26 vuotta sitten.

Professori tosin huomautti heti perään, että Finlandia-palkinto on instituutio, jota Suomessa suojelevat yllättävät voimat, jopa lehdistö. Vakavuutta on ilmassa niin runsain määrin, että leikki on jo aikaa sitten jäänyt F-kulttuurijunasta pois.

9) Tasa-arvorikokset. Hyvinvointivaltion tasa-arvoideaalit eivät toteudu ollenkaan tieteessä eikä taiteessa, kuten Hannu Raittila argumentoi esseekokoelmassaan Liikkumaton liikuttaja (2004).

Taiteen ja kulttuurin ilmapiiri on aina ollut kova ja kilpailuhenkinen. Raittila muistelee Pirkko Saisiota, joka saatuaan Finlandia-palkinnon vuonna 2003 sanoi kirjallisuuspalkintojen ehdokasasetteluineen jakavan kirjailijakunnan noteerattuihin ja unohdettuihin.

Itsekin Finlandia-palkittu Raittila muistuttaa, että leirit muotoutuvat kirjalliselle kentälle jo ilman kirjallisuuspalkintojakin. A-ryhmä on ylittänyt julkaisukynnyksen, B-ryhmä taas ei.

Finlandia-raatia vuonna 2017 johtanut Aleksis Salusjärvi tiivistää tuomarin roolissa avautuneen näköalan monimuotoisen kirjallisuutemme keskinäiseen epätasa-arvoon:

”Vaikka kirjallisuuspalkintoja on paljon ja kirjallisuuden julkinen vastaanotto terävää, huomiomme kiinnittyy luontaisesti vain muutamiin merkkiteoksiin vuodessa. Julkisuuden polarisoituminen synnyttää katvealueita, joihin moni erinomainen teos jää, toisinaan pysyvästi. – – Koska julkisuus kumuloituu, monimuotoinen kirjallisuus typistyy huomion keskipisteiksi, minkä lopputuloksena voittaja kerää koko potin.”

Raittilan kuvaama leirijako läpäisee koko kirjallisuusinstituution: kustannuspäätökset, apurahat, kirja-arvostelut, kirjamessut jne. Taiteen ja tieteen kyseessä ollen ”mikään ei lievennä sitä tasa-arvon idean kannalta mahdotonta asiaa, että toinen on parempi kuin toinen”.

Jokin #Finlandiapalkinto on vain jäävuoren huippu.

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja, kirjallisuuskriitikko ja kulttuurijournalisti.

Lähteet:

Juhani Niemi: ”Miten Finlandia-palkinto jaetaan”. Teoksessa Juhani Niemi, Kirjojen takaa, s. 187–208. Karisto 1991.

Hannu Raittila: ”Ammatti: kirjailija”. Teoksessa Hannu Raittila, Liikkumaton liikuttaja, s. 18–33. WSOY 2004.

Aleksis Salusjärvi: ”Kirjallisuus suuntaa sanansa varttuneille polville”. YLE Kulttuuricocktail 29.11.2017. Teksti löytyy tästä.

Yrjö Varpio: Tämä on vielä kerrottava. Elämää yliopistomaailmassa ja kirjailijoiden parissa. Sanasato 2016.