Nyt sataa ja antikvariaatissa alkaa olla vilkasta. Veneilijät hakevat luettavaa. Kirjoitan vaikka vielä illalla lisää. Jospa muuttaisin tämän kaupan kuvittajakirjastoksi… Kansikuvakokoelmaksi.” (Maria Laukan sähköpostista 20.7.2009)

Tein vuonna 2009 pienilevikkisen näyttelyjulkaisun kuvittaja Poika Vesannosta. Siitä ei kulunut monta kuunkiertämää, kun puhelin soi, kahdesti. Ensin soitti entinen Elannon graafikko ja tietokirjailija Helmiriitta Honkanen ja alkoi kertoa ajatuksiaan Vesannosta ja kuvitushistoriasta.

Vielä samalla viikolla soitti Maria Laukka, joka kiitti julkaisusta ja alkoi penätä, mistäs tällainen kirjoittaja on putkahtanut ja miksi hän ei tunne minua. Vastasin, että Jyväskylästä lähdin kun kasvoin riittävän vanhaksi, mutta tuon jälkimmäisen seikan voi korjata.

Se oli lyhyehkön mutta vahvan kollegiaalisen yhteyden alku. Näimme jokusen kerran vuodessa ja kävimme sähköpostikirjeenvaihtoa keskeisistä kysymyksistä. Mietimme yhteistä kirjaa, josta ei tullut koskaan mitään. Silti yhteydenpito itsessään oli minulle tärkeää, jopa käänteentekevää: kaukana väijyy ystäviä.

Maria Laukka (1942–2017) teki elämäntyönsä lastenkulttuurin parissa. Hän työskenteli ensin Taideteollisessa oppilaitoksessa/korkeakoulussa tuntiopettajana ja myöhemmin lehtorina ja apulaisprofessorina vuosina 1977–1989. Tämän jälkeen hän oli perustamassa Voipaalan taide- ja lastenkulttuurikeskusta ja työskenteli sen toiminnanjohtajana neljätoista vuotta.

Sitä ennen ja sen rinnalla syntyi jatkuvasti muuta. Maria osallistui Jyväskylän Kesän Visuaalisen varieteen toteutukseen, herätti kohun sukupuolisen kurin loukkaamisesta ja sai potkut Taideteollisesta kolmeksi kuukaudeksi. Hän perusti radikaalin päiväkodin, kirjoitti kolumneja, kuratoi näyttelyjä ja teki alojensa perustutkimusta omista lähtökohdistaan. Vielä eläkkeelläkin hän perusti kaksi antikvariaattia Tammisaareen ja Helsinkiin, kirjoitti Kuvittajaan ja Onnimanniin ja oli tekemässä Brummeriana-lastenkirjanäyttelyä Kansalliskirjastoon.

Kaisa Lange (vas.), Arja Kanerva ja Maria Laukka saivat Pääskynen-palkinnon toimittamastaan Mielikuvia-kirjasta vuonna 1989. Kuva: Lasten keskus

Opettaja- ja taidekasvatustausta ja siihen liittynyt kumouksellisuus näkyivät Marian ajattelussa kauttaaltaan. Erityisen syvällisesti hän oli paneutunut lastenkirjojen kuvituksiin. Sen sivutuotteena oli kehittynyt harvinainen ymmärrys visuaalisen kulttuurin kehityksestä ja paitsi kirjallisuuden myös sanoma- ja aikakauslehtien merkityksestä siinä.

Hänen kirjoituksissaan muun muassa Rudolf Koivusta, Maija Karmasta ja Onni Mansneruksesta tarkkuus yhdistyy laajempiin kulttuurisiin kehyksiin. Tärkeitä teoksia ovat esimerkiksi Mielikuvia: suomalaisia lastenkirjankuvittajia (1989, toim. yhdessä Arja Kanervan ja Kaisa Langen kanssa) ja näyttelyjulkaisut Satujen saari: suomalaista lastenkirjataidetta 1847–1960 (1985) sekä Tavaton kiire: Deadline: 125 vuotta suomalaista kirjan kuvitusta (2003).

Viimeksi mainittu on parinkymmenen sivun vaatimaton lipare, mutta monia sen sisältämiä tietoja ei kirjasen ilmestymisen aikaan löytynyt mistään muualta, eivätkä ne ole vieläkään yleistä tietoa. Kirjankannet ja kuvitukset ovat kietoutuneet kulttuurihistoriaamme kauttaaltaan, mutta niihin laajemmin perehtyvää ihmistä odottaa nokinen ja kusinen umpihanki.

Maria oli elänyt siellä yli 60 vuotta. Tiesi, mistä puhui, oli tottunut pettymään.

”Toivoisin, että olisi parempia kanavia kuvittamisesta kirjoittamiseen. Kuvitusnäyttelyjä ja kaikenlaista kuvittamiseen liittyvää tapahtumaa ynnä tietenkin kuvitettua kirjallisuutta tuntuu olevan enenevässä määrin, mutta ei niitä just missään arvioida. Kuvittaja-lehti ilmestyy harvaan ja myöhässä, eikä mielestäni ole kovin hyvin toimitettu. Johdonmukaista tarkastelua ja alan seuraamista ei synny. Voin myös moittia itseäni. Kun Kuvittaja ei ymmärrä tilata, pitäisi minun ymmärtää tarjota juttuja.” (Maria Laukan sähköpostista 29.6.2009)

Graafista suunnittelua opiskellut ja kuvaamataidon opettajaksi valmistunut Maria ei pitänyt kuvia somisteina kuten niin moni nykyäänkin. Hänelle ne olivat keskeinen osa teosten olemusta ja henkeä. Ilman niitä kirjat ja niiden lukukokemus eivät olisi samoja. Silti kulttuuria kuvataan yleensä yhä sanasta käsin. Maria oli johdonmukaisesti toista mieltä, eikä hän tuntunut väsyvän puhumaan sen puolesta, mihin uskoi.

Toimittajan työ ei perustu kirjoittamiseen vaan tiedonhankintaan ja -valintaan. Myös kirjoittamatta jättämiseen. Yhteyksien synnyttämiseen ja ylläpitämiseen.

Toimittajan työ ei perustu kirjoittamiseen vaan tiedonhankintaan ja -valintaan. Myös kirjoittamatta jättämiseen. Yhteyksien synnyttämiseen ja ylläpitämiseen. Hiljaisen tiedon vaalimiseen äidin hellyydellä, tilaisuuden tullen myös siirtämiseen. Mikään ei säily eikä siirry, mutta hyvinä hetkinä tiedämme, että kuolemme yrittäessämme.

Niinpä Maria kertoi kuin ohimennen, miten Kiljus-kuvittaja ja pilapiirtäjä Rafael Rindell kuoli: putosi jäihin ja keuhkokuume nujersi, 33-vuotiaana. Muisteli Kalle Carlstedtin Kalevalaan tekemiä alkuperäiskuvituksia, joita ei sittemmin nähnyt, koska ne katosivat maailmalle eivätkä ole palanneet silmiemme eteen. Muisteli kuvalaattoja, jotka entinen kustantaja hävitti upottamalla mereen.

Välillä olin tiuhaan yhteydessä, koska Marialta tuli ujoihin uteluihini nopeita ja tarkkoja vastauksia, ja jollei tullut, hän palasi asiaan myöhemmin. Tiedustelin Maija Karman tekijänoikeuksia. Kysyin, onko tietoa Torsten Tisellistä tai Tor Fredrikssonista.

Hämmästyttävän usein oli, tai ainakin ajatuksia, mistä jatkaa eteenpäin. Ja tiedän, etten ollut ainoa, joka ymmärsin tuon ainutlaatuisen tietomäärän. Kun yritin kaivaa tiettyä tietoa Helga Sjöstedtistä, laitoin ensin varsin tarkan viestin Marialle. Kun hän ei osannut vastata, kokeilin Lastenkirjainstituuttia. Sieltä vastattiin (26.3.2014): ”Hei, välitän tämän Helga Sjöstedt -kysymyksesi Maria Laukalle. En keksi kuka muu voisi tietää.”

Minä, kissanpoika, imin ihailemani emän nisästä kaiken – enkä sittenkään tarpeeksi. Kun ihminen on vielä voimissaan, hänet pitäisi sulkea neljän seinän sisään ja jututtaa. Olennaisen siirtäminen edes seuraavalle sukupolvelle on vaikeaa.

Maria Laukka sai Lastenkirjainstituutin myöntämän Onnimanni-palkinnon vuonna 2005. Hän pukeutui juhlan kunniaksi Voipaalassa karhupukuun. Kuva: Arja Kanerva

Pahimmillaan tiedon puute kaventaa ja vääristää käsityksiämme kokonaisesta alasta. On vain irtoyksityiskohtia ja suurhenkilöitä eikä edes yrityksiä suurten linjojen piirtämiseksi. Mitä et itse tiedä, sitä et tiedä.

Mariaa risoi kuvan kurja kohtelu ja kuvittajien työn järjestelmällinen unohtaminen. Sanaa ja kuvaa käsitellään useimmiten erillisinä, silloinkin kun ne näyttäytyvät yhdessä. Hän kirjoitti sähköpostissaan (23.12.2014): 

”Luin päivän Hesarista Suvi Aholan kirjallisen Helsinki-vaelluksen. Ja kaipasin kuvia. Edes kansikuvia. Esimerkiksi Carpelanin Pihasta olisi ollut tyrkyllä Hannu Tainan hieno kansi. Kannet ja niiden ajoitukset olisivat pitäneet kasassa muuten niin hajanaista juttua.

Edesmenneen ystäväni Peter von Baghin Sinisessä laulussa minua kiukutti, että oli näytetty paljonkin kirjankansia mutta yhdenkään tekijää ei mainittu.”

Tulisieluisuutensa takia Maria piti itseään nimenomaan kriitikkona. Hänellä oli kriitikon eetos. Se merkitsi halua punnita asioita, suhteuttaa ja verrata. Intohimottomuutta se ei tietenkään tarkoittanut. Ilot ja harmit oli syytä kertoa yhtä lailla.

Tulisieluisuutensa takia Maria piti itseään nimenomaan kriitikkona. Hänellä oli kriitikon eetos. Se merkitsi halua punnita asioita, suhteuttaa ja verrata.

Maria kirjoitti 2000-luvun alussa Kuvittaja-lehteen juttusarjaa, jossa esitteli viime ja toissa vuosisadan suomalaisia kuvittajia. En vieläkään käsitä, mistä hän keräsi  pohjatietonsa. Ilmeisesti vain elämällä, keskustelemalla, kyselemällä ja istumalla loputtomasti kirjastoissa ja arkistoissa. Kaikkihan on nopeaa, kun on riittävän pitkään ollut hidas.

”Ohessa pieni juttu Kaj Franckin lapsuudesta”, Maria kirjoitti sähköpostissaan (21.7.2011). Se oli hänen haastattelunsa, täynnä pientä piperrystä taiteilijan lapsuuden oloista ja taustoista, ”merkitty muistiin Kaj Franckin ja Dorrit Paciuksen kotona Käpylässä vuonna 1975”.

En muista, käyttikö Maria informaatiotaan koskaan missään, mutta se ei ole tiedonkerääjälle olennaista. Tärkeintä on kokonaiskatsomus, jossa suuren kuvan ja mikroskooppisen pienten detaljien dialektiikka on jokapäiväistä.

Eetoksen tasolla hän muotoili prosessin näin (19.10.2009):

Ajankuvien hahmottaminen on tuonut esiin uusia kysymyksiä. Minulle ei riitä enää, että kuvat ja niiden tekijät nostetaan esiin, vaikka sekin on jo kova homma. Yritän pureutua siihen, mistä ajan tyyli on kotoisin. Erityisesti haluan selvittää kouluja ja koulukuntia. Olisi osoitettava myös ulkomaiset esikuvat ja koulutuslaitokset. Sitten itse aika, historialliset tapahtumat. Kuvitusten antama tulkinta niistä. Kunkin ajan visuaalinen ilme, muoti, arkkitehtuuri, valokuva, elokuva.

Haluan siis tehdä paljon enemmän taustatyötä. Suurisuuntaista, mutta ei mahdotonta, kun meidän kulttuuri on niin pieni. Samat harvat kuvittajanimet toistuvat.”

Arkisemmin se ilmeni näin (10.11.2009):

Henrik Tikkasen samanlaisina toistuvista piirroksista ajattelen nyttemmin että ne ovat kuin käsiala jota hän levittää sivulta sivulle, päivästä toiseen. Aikanaan hän oli mielestäni kyllästyttävä, nyt näen hänen maneerinsa aikaan sidottuna ja mielenkiintoisempana ilmiönä. Samaa eleganssia kuin 50- ja 60-luvun mustavalkoisessa muotoilussa. Pitäis verrata vielä esim. saman aikaisiin skandinaaveihin. Ja mainita kynä, jota käytti: Rapidograph.”

Kaikkihan on nopeaa, kun on riittävän pitkään ollut hidas.

Taide ja siitä kirjoittaminen ovat prosesseina samaan aikaan hyvin yksilöllisiä ja kovin yhteisöllisiä.  Voimme valita, mitä kauramaitoa kulutamme, mutta sydämemme sykettä emme voi hallita. Kieli elää meissä, mutta vielä selvemmin me elämme kielessä. Voimme luulla tekevämme ainutlaatuisia asioita – ehkä on välttämätöntä ajatella niin – mutta kuulumme joukolle. Maailmankuvamme, tietoutemme ja havaintomme maailmasta ovat monisieluisesti rakennettuja ja ylläpidettyjä, perin pohjin yhteisöllisiä.

Minulle taide ja sen parissa toimiminen on jakamista, kuulumista johonkin. Ei kuluttamista, vaan kekoamista, rakentamista, tähtiin kipuamista. Toisaalta taiteista kirjoittaminen on yksinäistä nuhjaamista ja vähän toivotonta sääskien huitomista vasaralla. Silloin on hyvä nähdä, että vastarannalla huutaa toinen samanlainen.

Huomaan taidenäkemykseni olevan yhteisöllinen ja humanistinen: ilman ihmisiä ei ole mitään, ilman toisia ei ole mitään. Olemme kiinni toisissamme. Mitä enemmän toimimme tässä maailmassa, sitä vahvemmin ja peruuttamattomammin. Oikeastaan pelkän uskon varassa.

Välillä se horjuu. Kun kollegani Otso Kantokorpi kuoli toukokuussa, tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt pariksi päiväksi. Kun kuusi vuotta sitten kuulin Tukholman Serieteket-sarjakuvakirjaston perustajan Kristiina Kolehmaisen menehtyneen syöpään, meinasin tukehtua kauhuun. Kun kääntäjä Soile Kaukoranta – jonka olin tavannut vain kerran elämässäni – lähti, en saanut itkuani pysäytettyä ennen kuin kirjoitin nekrologin, jonka sitten myin kolumnina Aamulehdelle.

Miksi? Koska kuolemassa ei ole koskaan kyse vain jonkun homo sapiensin elintoimintojen lakkaamisesta, vaan myös merkitysten hajoamisesta. Ihmiset vaikuttavat toisiinsa kollektiivisissa prosesseissa, joten surutyössä jälkeen jääneet pohtivat ihmisen merkitystä ja väkisinkin myös itseään.

Kuolemassa ei ole koskaan kyse vain jonkun homo sapiensin elintoimintojen lakkaamisesta, vaan myös merkitysten hajoamisesta.

Kantokorven ammatillisen osaamisen ydin kiteytyi juuri taiteellisesta kokemuksesta kirjoittamiseen. Hänen tekstinsä olivat ajoittain liiankin vaikutelmallisia, mutta henkilökohtainen yhdistyi niissä poliittiseen ja taide- ja kulttuurihistorian tuntemus rehelliseen asioiden ja tuntemusten kuvaukseen. Tuntui siltä, että hän otti maailman tosissaan. Se ei ole nykyään arvostettu ominaisuus: mihinkään sitoutumaton tyhjä ironia on helpompaa.

Myös Maria oli tiukka. Hän piti teksteistäni, mutta arvosteli niitä myös (20.7.2009):

Ensinnäkin: pidän tyylistäsi. Ehkä jyväskyläläisyydestäsi johtuen se on kunnon suomea. Olet karttanut muotitermejä ja jopa sivistyssanoja. Tyylissä on letkeyttä joskus liikaakin, esim. Karma-jutussa ilmaus ’sen sellaisia’ klassikkoluettelon jälkeen on sellainen.

Juuri Karma-tekstin kohdalta olen kriittisin koska tunsin ja tunnen kohteen hyvin.

Lähinnä toivoisin, että hänen henkilöhistoriansa tulisi enemmän esiin ja toiminta taidegraafikkona. Koska minulla on ennen internet-aikoja ilmestyneitä tekstejä saksittuna, voisin lähettää niitä sinulle postissa, jos ryhdyt juttua täydentämään, kuten toivoisin. Pidin kovasti tavastasi luonnehtia hänen väriään ja viivaansa.”

Kyllä hän lähettikin.

Samoja piirteitä näen monissa muissakin kuolleissa, jollain tavoin itselleni tärkeissä henkilöissä. Esimerkiksi syyskuun lopussa kuolleen Kaisu Mikkolan olemuksessa oli sekä ansaittua omanarvontuntoa että pitkän läsnäolon tuomaa jykevyyttä.

Sivistynyt, suhteellisuudentajuinen tiukkuus ja viitseliäisyys muistuttavat, että asioilla on väliä. Vakaumuksellisuus lohduttaa ja pitää uskoa yllä.

Huonoina hetkinään huomaa olleensa kyhäämässä tiilistä, oljista ja risuista hökötelmää, jonka nuoremmat purkavat tarpeettomana. Hyvinä hetkinään muistaa En valinnut asiaa -kappaleen lopun, jossa

kuljemme tietä iloisin mielin

rakennukseen joka on vaikeasti tehty

asuntoon jossa keskustelemme ihmisten kanssa

ja kuulemme äänet maailman

(Pentti Saarikoski)

 

Kirjoittaja on tietokirjailija ja kriitikko.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook277Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone