Kuinka tiivistää moninaisen elokuvan ydin ja arvottaa koko teos, jos tilaa on vain parituhatta merkkiä? Entäpä jos tilaa on viisituhatta merkkiä, tai vain tuhat? Mitä kannattaa ottaa mukaan ja mitä jättää pois? Pawel Pawlikowskin Cannesissa parhaan ohjaajan -palkinnon saaneen Cold Warin (2018) kritiikit suomalaisissa lehdissä kertovat mielenkiintoisesti siitä, miten paljon eri kirjoittajien näkemykset voivat poiketa toisistaan ja kuinka erilaisiin asioihin ne paneutuvat. Kiinnostavaa on myös se, missä kohdissa arviot kiinnittyvät samankaltaisiin havaintoihin.

Ulkomailla vastaanotto on ollut pääasiassa Suomea suopeampi ja tasaisempi: muun muassa The Observer, The Guardian, Screen International, Empire, Time, Time out ja CineVue antavat elokuvalle täydet pisteet. Metacritic.com-sivuston listaaman 21 kritiikin keskiarvo on 90/100. Suomalaisista neljästätoista kriitikosta kolme antaa Cold Warin kahden puolalaisen muusikon Wiktorin (Tomasz Kot) ja Zulan (Joanna Kulig) kylmänsodanaikaiselle rakkaustarinalle viisi tähteä. Tuo rakkaustarina on juoneltaan yksinkertainen. Päähenkilöt tapaavat toisensa sotienjälkeisessä kommunistisessa Puolassa ja kuuluvat pian samaan kansanmusiikkia tekevään ryhmään. Heistä Wiktor loikkaa Berliiniin, mutta Zula päättää viime hetkellä jäädä Puolaan. He tapaavat toisiaan sittemmin vain välähdyksenomaisesti Jugoslaviassa ja Pariisissa.

Viiden tähden antajista Keskisuomalaisen Olli-Matti Oinonen ennustelee Oscar-menestystä ja kuvaa elokuvaa muun muassa ”mestariteokseksi”, Episodin Niko Ikonen ”taiteeksi, jota on vaikea olla ihailematta” ja ”puhdistavaksi Hollywoodin adhd-megablockbustereiden rinnalla” sekä Hämeen Sanomien Heikki Ikonen ”taide-elokuvan ystävien vuoden tapaukseksi”. Jos Imagessa annettaisiin tähtiä, myös Anton Vanha-Majamaa olisi todennäköisesti merkinnyt niitä viisi minikritiikkiinsä, jossa Cold Warin kuvia kehutaan niin pakahduttaviksi, että ”niihin haluaa jäädä asumaan”.

Cold Warin kuvia kehutaan niin pakahduttaviksi, että ”niihin haluaa jäädä asumaan”.

Kolme kriittisintä kirjoittajaa antaa elokuvalle kolme tähteä, mutta yltyvät normaalia rankempiin sanankäänteisiin tai ilmaisevat poikkeuksellisen paljon hämmennystään. Helsingin Sanomien Pertti Avola tuntuu kiertelevän Cold Waria abstrakteilla ja epäröivilläkin ilmaisuilla: elokuva on ”häilyvämpi” kuin Pawlikowskin edellinen teos Ida, ”ei oikein löydä pohjaa henkilöilleen” ja ”on tietyllä tapaa nostalginenkin, mutta ehkä sittenkin keskeltä hieman ontto” sekä ”Joanna Kuligin sinänsä hienosti näyttelemä Zula jää hieman arvoitukseksi”.

Me Naisten Martta Kaukonen pitää lyhyessä kritiikissään elokuvan tarinaa kerta kaikkiaan tavanomaisena ja ohjausta latteana. Turun Sanomien Kari Salminen puolestaan tykittää turhautumistaan Cold Wariin, joka ei ole riittävän kriittistä taidetta, vaan aikamme laatuelokuville tyypillistä ”populistista melodraamaa”, ”nukkekotiviihdettä”, ”söpötaiteellisuutta”, ”sopivan siveää”, ”niin harmoniseksi näprättyä, ettei mistään tahdo saada kiinni” ja ”sentimentaalista lelutaidetta”, jonka tekijä Pawlikowski on ”taiturimainen taidehuijari”. Teos on Salmisen mielestä suunnattu liikaa ”art house- ja festivaaliyleisölle”. Välillä hän ei tunnu pitävän merkityksellisenä kertoa edes tarkasti yksityiskohtia luetellessaan tapahtumapaikkoja: ”Puola, Jugoslavia, Saksa, Ranska… ja mitä noita onkaan.” Palaan näihin ylistyksiin ja tylytyksiin hieman myöhemmin.

Pawlikowski on ”taiturimainen taidehuijari”.

* * *

Vaikka suomalaisten kriitikoiden näkemykset eroavat paljon toisistaan, he tunnistavat ja arvostavat kautta linjan mustavalkoelokuva Cold Warin kauneutta ja melankolisuutta, jotka kietoutuvat yhteen. Moni näkee esteettisen elokuvan Pawlikowskin edellisen ohjauksen sisarteokseksi. Keskisuomalaisen Oinonen yltyy vertaamaan Cold Waria jopa bluesiin, koska se on samalla kertaa niin ”julmetun kaunis ja surumielinen”, vaikka elokuvassa soi kansanmusiikki ja jazz. Ikonen Hämeen Sanomista ja Aamulehden Antti Lähde vertaavat elokuvaa niin ikään hieman ontuvasti Aki Kaurismäen elokuviin perustelematta kunnolla väitteitään. Melankolisuuksiakin on niin erilaisia niin lukemattomilla eri ohjaajilla.

Lähde viittaa hätäisesti Pawlikowskin ja Kaurismäen elokuvien samankaltaiseen dialogiin, jota on vaikea havaita. Ikonen sentään mainitsee Cold Warin kerronnan lakonisuuden, joka ”sykkii läpi tunteiden kirjon” ja ”pohjavireen jota sävyttää kaiken sortin vallanpitäjiin kohdistuva mahtava ironia”. ”Hurjaa kiimaa” tai ”synkkää pohjavirettä” sen sijaan on vaikeampi yhdistää Kaurismäen filmeihin.

Kritiikkien ylistetyin elokuvan työryhmän jäsen ei ole ohjauksesta palkittu Pawlikowski, vaan kuvaaja Lukasz Zal. Kriittisimmin Cold Wariin suhtautuva Turun Sanomien Salminenkin päättää arvionsa estetiikan kehumiseen: ”kelpaa kauneutta janoavalle yleisölle”. Lähde Aamulehdestä laittaa vielä pari piirua paremmaksi: ”Kauniimmalta se ei voisi näyttää” ja Oinonen Keskisuomalaisesta puhuu osuvasti elokuvan kauneuden ”vangitsevuudesta”. Sen kysymyksen purkamiseen, miten Cold Warin kauneus ja lumoavuus syntyy, kriitikot eivät tarkemmin käy. Kalevan Tero Vainio toteaa sentään Zalin mustavalkojäljen muotoutuvan ”moniin eri miljöisiin ja tunnelmiin” ja Ikonen Episodista korostaa ettei ”kontrastia säästetä”.

Sara Ehnholm Hielm Hufvudstadsbladetista ja Film-O-Holicin Niina Oisalo kiinnittävät huomiota elokuvan poikkeukselliseen kuvasuhteeseen 1.37:1, joka tarkoittaa normaalia hieman kapeampaa kuvaa. Hielmin mukaan se tuo tullessaan intiimiä vaikutelmaa ja Oisalon mielestä ratkaisu voimistaa erityisesti päähenkilöiden vangittuna olemisen teemaa, kun ”keskiöön asettuvat ihmiset omissa laatikoissaan”.

Cold Warin melankolinen tarina on Episodin Ikosen sanoin slaaveille tyypillinen, kuin ”itkuvirsi, jota vaikeroidaan kylmässä kirkossa”. Ikonen hieman liioittelee, koska rakkauselokuvassa on myös valoisat ja hauskat hetkensä, mutta kokonaisvaikutelmaksi jää hyvinkin Kalevan Vainion toteamuksen kaltainen olo: elokuvan ”rakkaus on kuin puremajälki sielussa”. Juuri tähän Cold Warin vaikeasti sanallistettavaan syvyyteen liittyy elokuvan lumous tai vastenmielisyys.

* * *

Monet Cold Wariin tavalla tai toisella pettyneet kriitikot tuntuvat etsivän sen maailmasta rakkauselokuvalle tai melodraamalle tyypillisiä piirteitä.

Monet Cold Wariin tavalla tai toisella pettyneet kriitikot tuntuvat etsivän sen maailmasta rakkauselokuvalle tai melodraamalle tyypillisiä piirteitä. Niitä löytyykin. Elokuvaan pääasiassa suopeasti suhtautuva Hufvudstadsbladetin Hielm kiinnittää huomiota siihen, että rakkaustarinoihin kuuluu jokin este, joka vaikeuttaa lemmen toteutumista. Hänen mielestään kylmän sodan aikainen rautaesirippu sopii tehtävään enemmän kuin hyvin.

Hielm vertaa Cold Waria osuvasti A Star Is Born -elokuvaan. Kaukonen Me Naisista rinnastaa sitä Romeoon ja Juliaan ja Turun Sanomien Salminen Tuulen viemään, Casablancaan ja Titaniciin. Sekä Kaukonen että Salminen pitää tarinaa liian konventionaalisena. Salminen puhuu jopa järisyttävien maailmanhistorian tapahtumien ja pienten ihmisten kohtaloiden varaan rakentuvasta ”melodraaman kaavasta” ja jatkaa: ”Laatuelokuvan ei enää odoteta kyseenalaistavan keinojaan ja aiheitaan.” Avola Helsingin Sanomista tuntuu pettyvän, kun Pawlikowskin elokuva ei vastaa rakkauselokuvagenren odotuksia: ”Cold War on tarina mahdottomasta rakkaudesta, mutta se ei ole erityisen romanttinen, ei vaikka siitä ei puutu uhrautumista ja omistautumista.”

Elokuva virittää kuitenkin heti alkukuvistaan alkaen katsojan johonkin juurevaan ja raakaan maailmaan, joka jää monelta käsikirjoituksen tyypillisyyksiin tai muihin elokuvakonventioihin keskittyvältä kriitikolta havaitsematta. Ensimmäiset kuvat ovat puolalaisen säkkipillin soittajasta, sitten kuvataan viulistia ja pedaaliharmonikan soittajia, jotka esiintyvät maaseudulla kansanmusiikkia tallentavalle Wiktorille ja hänen silloiselle kumppanilleen Irenelle (Agata Kulesza). Sydäntäsärkevän kauniit, surulliset ja välillä pilke silmäkulmassa lauletut kappaleet kertovat lähinnä toteutumattomasta rakkaudesta ja juomisesta. Film-O-Holicin Oisalo viittaa amatöörinäyttelijöiden hallitseman alun tärkeyteen juttunsa ingressissä: ”elokuvan avaavat kuvat antavat jo vihiä siitä, mitä katsoja voi odottaa: vatsanpohjaa vihlovaa, verevää laulua ja visuaalista tarinankerrontaa, joka viiltää syvältä”. Ohisalo summaa, että avauskohtaukset näyttävät myös ”ihmisten köyhyyden, mutaiset tiet ja sodan raatelemat kasvot”.

”Kaksi sydäntä, neljä silmää / itkevät kaiken päivää ja yötä / Tummat silmät itkette koska ette voi olla yhdessä.” Näin alkaa Dwa serduszka -biisi suomenkielisen käännöksen mukaan. Kappale toistuu elokuvassa useita kertoja. Ilta-Sanomien Taneli Topeliuksen sanoin laulun sanat ”leikkaavat suoraan” koko elokuvan ytimeen. Kappaleen hallitseva rooli tuo mieleen esimerkiksi Zbigniew Preisnerin Song for the Unification of Europe -kappaleen, joka dominoi Krzysztof Kieslowskin Sinistä. Oisalon mielestä Cold Warin musiikista tulee ”tarinan keskeisin tapahtumapaikka” ja koko elokuva kulkee kuin ”musiikin tempo” eteenpäin.

 Elokuvan päähenkilöiden rakkaus on ehkä mahdoton juuri ehdottomuutensa takia.

Arkaaista rakkauskuvastoa käyttävä Dwa serduszka puhuu pitkistä katseista ja rakkaudesta, joka ei katoa vaikkei se toteudu. Sama tapahtuu Cold Warin päähenkilöiden elämässä. The Wrap -lehden Steve Pond summaa monia suomalaisia kriitikkoja rohkeammin, että elokuvan päähenkilöt ovat ”sielunkumppaneita, jotka eivät osaa elää erillään eivätkä yhdessä”. Myös Oisalo huomaa olennaista puhuessaan päähenkilöiden melodraaman mittasuhteet saavasta rakkaudesta ”luonnonvoimana” ja sanoessaan, että ”kaikki rakkaustarinan keskeiset käänteen kuuluvat ja tapahtuvat musiikin kautta, etenkin Zulan laulussa ja Wiktorin pianonsoitossa”.

Kukaan ei kunnolla kuitenkaan kiinnitä huomiota siihen, että elokuvan päähenkilöiden rakkaus on ehkä mahdoton juuri ehdottomuutensa takia. Kun olosuhteet ja oma luonne ovat vastaan pakottavaa tunnetta, ihminen voi jopa tuhoutua. Hufvudstadsbladetin Hielm sentään viittaa tämänkaltaiseen korostaessaan, että dramaattisten tunteiden kunnollinen läpikäyminen on luultavasti mahdollista vain vapaassa yhteiskunnassa. Myös maanpakolaisuus henkisesti ja fyysisesti raunioituneesta kotimaasta voi estää tuntemusten selvittämistä: ”människor i exil kan bli som råttor i små lådor”. Kalle Kinnunen muistuttaa Suomen Kuvalehdessä, että Pawlikowski saattaakin ”kertoa elokuvallaan myös maanosan uudesta kylmästä sodasta”. Cold Warissa ainoa paikka tunteiden purkamiseen ja läpikäymiseen on musiikki − silloin kun se ei ole kommunistisen hallinnon kahlitsemaa, vaan saa virrata vapaasti.

Lopulta Cold Warin kansanmusiikin läpityöntyvä voima, kaiken turhan pois karsiva minimalistinen ja elliptinen juoni, päähenkilöiden melankolinen ja hiljainen olemus sekä poeettinen ja tarkka mustavalkoinen kuvaus yhdistyvät melkoisen saumattomasti ja piirtävät primitiivisempää maailmaa kuin suurin osa nykyelokuvista. Lähestytään sellaisia tasoja, joiden luomisessa esimerkiksi Robert Bresson ja Kieslowski olivat mestareita. Pääosassa ovat emootiot ja niiden syventäminen elokuvan keinoin. Cold War kestää vain alle puolitoista tuntia, mutta tuntuu paljon pidemmältä hyvällä tavalla.

* * *

Monet suomalaisista kriitikoista eivät joko pääse tai halua päästä sisälle elokuvan aukkoiseen ja tummaan maailmaan. Yleistä on myös, että sinne mennään hyvin varovasti. Varsinkin elliptisyys herättää suorastaan hämmennystä ja turhautumista. Timo Alho Kouvolan Sanomista toteaa elokuvan rakenteeseen liittyvän näkemyksensä ehkä suorimmin: Cold War on ”kunnianhimoista elokuvataidetta. Sen käsikirjoitus olisi voinut silti kaivata tavanomaisempaa rakennetta.” Hänen mielestään elokuvan elliptisten keinojen ja tarinan välillä on ristiriita: ”Leikkaukset ja siirtymät tuntuvat kertovan eri tarinaa — Hetkittäin voi jopa olla ulalla, mikä pääkaksikon senhetkinen suhde edes on.”

Varsinkin elliptisyys herättää suorastaan hämmennystä ja turhautumista.

Välillä kriitikot täyttävät ellipsejä turhankin intensiivisesti. Ikonen Episodista tulkitsee Zulan suhteessa poukkoilevuuden johtuvan ennen kaikkea henkilökohtaisen uran luomisesta: ”Puolassa odottaa tähteys ja erityisasema yhteiskunnallisesti tärkeänä henkilönä — Zula ei halua olla tuntematon suuruus vapaassa maailmassa.” Ikoselta kaipaisi nykyaikaiselle tulkinnalleen perusteluja, sillä laulajan toiminnasta tai puheista ei suoraan tällaista viitettä löydy ja tämä saa kyllä maistaa menestystä myös esimerkiksi Pariisissa, eikä silti jää. Syyt vaikuttaisivat liittyvän monitahoisemmin oman paikan ja identiteetin etsimiseen. ”Mitä teen siellä, kuka olen — en osaa kieltä”, Zula pohtii ennen loikkaamisaikeita ja myöhemmin vielä: ”ei se toimisi, en ollut tarpeeksi hyvä, yhtä hyvä kuin sinä ylipäätään”. Ilta-Sanomien Topeliuksen sanoin eniten Cold War koskettaa siksi, etteivät Zulan ja Wiktorin välille kasautuvat esteet sittenkään ole pelkästään ”kiinni ajasta tai paikasta”. Topelius jatkaa että ”parempi elämä tuntuu olevan aina jossain toisaalla, vaikka onnen ainekset olisivat jo käsillä”.

Myös se Episodin Ikosen havainto, miten ”elokuva muuttuu lopulta unenomaiseksi fantasiaksi, vaikka toisaalta se on ajoittain kuin kaunis painajainen”, jää hämäräksi. Tai vaikkapa se Kouvolan Sanomien Alhon väite, että Cold Warin musiikki ”antaa kerronnalle muodon” tai Keskisuomalaisen Oinosen elokuvan tyylistä käyttämä ”maaginen realismi” -määritelmä. Kritiikkien ilmaisu ja ajattelu on monesti epätarkkaa, mikä voi tietysti johtua osittain merkkimäärän puutteestakin. Näyttelijöiden työtä arvioissa käsitellään erityisen suppeasti ja summaavasti, oikeastaan vain elokuvan toimivuuden näkökulmasta. Parhaiten tiivistämisessä onnistuu Topelius, mutta hänenkään sanomisistaan ei herää ajatuksia: ”Kulig tavoittaa sekä Zulan tunne-elämän kuohun että viettelevän flirtin — Wiktoria esittävä Kot tuo rakkaustarinaan vakautta, johon on hyvä nojata.”

Turun Sanomien Salmiselle puolestaan koko elokuva on kerta kaikkiaan liian esteettinen ja sitä kautta keinotekoinen: ”Cold War on maalauksellisten kuvien jatkumo ja musiikillisten kuljetusten kokoelma, joka tekee sekä rakkaudesta että politiikasta elämästä etäännytettyä.” Avola Helsingin Sanomista on melko samoilla linjoilla. Elokuva jää hänen mielestään kauttaaltaan liian etäiseksi ja päähenkilöt jotenkin pinnallisiksi: ”Pawlikowski katsoo pääpariaan tietyn mitan päästä, tarkkailee kuinka jatkuvasti levoton nainen ja jopa hieman tylsästi tasainen mies tempoilevat tunteidensa ja intohimonsa kanssa löytämättä yhteistä pohjaa.”

Cold Warille viisi tähteä antava The Guardianin Mark Kermode on hyvin eri mieltä. Hän pitää erityisesti elokuvan hiljaisuutta ja aukkoisuutta arvossa. Elokuvan hiljaisuudesta tulee tällöin yksi pääasioista, joka pitää huomata ja silloin sille voi antaa arvoa: ”It’s up to the audience to fill in the episodic gaps in the narrative, and to divine the true feeling that so often remain unspoken. Appropriately, it left me speechless.” Myös Ilta-Sanomien Topelius päätyy kiittelemään elliptisyyttä: elokuvassa kerrottujen uhrausten ”tehoa lisää se, että Pawlikowski antaa osasta niistä vain epäsuoria vihjeitä — Hillityn kuorensa alla Cold War palaa intohimoisella liekillä.” Tuosta liekistä olisi kaivannut kuulevan lisää kaikilta suomalaisilta kriitikoilta.

Kirjoittaja on vapaa kulttuuritoimittaja ja kirjailija.