Suomalaisesta mediasta kuuluu synkkiä uutisia: elokuvakritiikin alasajo vain pahenee.

Ilta-Sanomat on lopettanut elokuva-arvostelujen julkaisemisen. TV-Maailma lakkauttaa Kriitikon valinta -kolumnin, ja lehden toimituksellisesta aineistosta häviää liki puolet. Iltalehti on lopettanut ensi-iltaelokuvien arvostelun jo aikaisemmin, myös televisiosivujen elokuva-arviot. Aamulehti ei enää arvioi kaikkia ensi-iltoja. Muutama vuosi sitten Alma Media karsi kriitikkoverkostoaan niin, että yhden kirjoittajan kritiikit kiertävät eri maakuntalehdissä. Ennen maakuntalehdillä oli omat kriitikkonsa.

Kuten tiedämme, suuntaus on maailmanlaajuinen. Äskettäin sitä ovat kiteyttäneet loistavasti ja globaalisti Cynthia Lucia ja Rahul Hamid toimittamassaan kirjassa Cineaste on Film Criticism, Programming, and Preservation in the New Millennium (2017).

Amerikkalaisen elokuvakritiikin historian kattoi Gerald Peary ensiluokkaisessa dokumenttielokuvassaan For the Love of Movies: The Story of American Film Criticism (2008). Kritiikin kulta-aikaa elettiin 1960–1980-luvuilla. Suurin muutos tapahtui internetin johdosta 1990-luvulla. Ensin painettu sana ja sitten muukin perinteinen media joutui pudotukseen, niin myös kriitikot.

Kriitikolla pitää olla oma puumerkki, tyyli ja keppihevoset.

Samalla elokuvakritiikki on tärkeämpää kuin koskaan. Digitaalisella aikakaudella elokuvia valmistetaan enemmän kuin koskaan, niin meillä kuin maailmallakin.

Kritiikkiä tarvitaan suurten suosikkielokuvien monipuoliseen arvioimiseen. Mitä useampia näkökulmia on tarjolla, sitä vähemmän kriitikon tarvitsee huolehtia omasta painotuksestaan. Jos kriitikko alkaa liikaa kiinnittää huomiota tasapuolisuuteen, hän menettää persoonallisuutensa, juuri sen syyn, miksi lukijat häntä arvostavat. Kriitikolla pitää olla oma puumerkki, tyyli ja keppihevoset.

Entistä useampia eri kriitikoita tarvitaan pienempiä yleisöjä kiinnostavien teosten kohdeherkkään analyysiin. Kukaan ei voi hallita täysipainoisesti sekä turkkilaista elokuvataidetta että supersankarien estetiikkaa.

Digitaalisuuden ansiosta tilaa on loputtomasti. Jos painetuissa julkaisuissa tai radiossa tai televisiossa tila onkin rajoitettua, voi käsittelyä laajentaa ja syventää verkossa.

Vielä 20–30 vuotta sitten oli mahdollista puhua mielekkäästi konsensuksesta kriitikoiden piirissä. Nykyään konsensus vähenee. Elokuvia tehdään niin paljon, että emme edes näe samoja elokuvia. Se näkyy kriitikoiden vuotuisissa top 10 -listoissa, joissa moni ei ole nähnyt toistensa suosikkejakaan. Se heijastuu maailman parhaiden elokuvien listoihin, joista uusi elokuva loistaa poissaolollaan. Ei siksi, että uutta elokuvaa vähäteltäisiin, vaan siksi, että yksimielisyyttä uudesta elokuvasta ei ole. Hajonta kasvaa.

Seuraavat erät on voitettava takaisin luoville tekijöille ja kulttuurin rakentajille.

Digitaalisessa maailmassa olemme kaikki aloittelijoita, diginatiivitkin. Ensimmäinen erä on pelattu amerikkalaisten tiedonkeruujättien pussiin, lainatakseni Vesa Sirénin ilmaisua. Me muut olemme häviäjiä: taiteilijat, tekijät, kustantajat, perinteinen media, toimittajat, kriitikot. Seuraavat erät on voitettava takaisin luoville tekijöille ja kulttuurin rakentajille.

Elokuvakritiikkiä on enemmän kuin koskaan. Sitä on loputtomasti verkossa, mutta juuri kukaan ei ansaitse sillä toimeentuloaan. Se ei siis ole ammattimaista. Muutos on välttämätön. Laadusta pitää maksaa. On aika tehdä jotakin ja kääntää internet ammattimme tuhoajasta sen uudeksi kukoistuskeitaaksi. Mitä tekee SARV, mitä tekee FIPRESCI? Kootkaamme ajatuksia ja kokemuksia koko maailmasta. Tehdään jotakin.

 

Kirjoittaja on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ohjelmistonsuunnittelija, kirjailija ja kriitikko.

Jaa artikkeli:Share on Facebook313Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone