Kurinalaisuutta ja kuvittelua. Näkökulmia luovaan tietokirjoittamiseen

Toim. Emilia Karjula & Tiina Mahlamäki

Tarke 2017, 204 s.

 

Turun yliopistossa koottu Kurinalaisuutta ja kuvittelua on jatkoa aiemmin julkaistulle luovan kirjoittamisen oppikirjalle Kirjoittamisen taide ja taito (Atena 2014). Emilia Karjulan ja Tiina Mahlamäen toimittama antologia nostaa esille kymmenen näkökulmaa luovan tietokirjoittamisen arkeen ja käytäntöihin.

Teksteissä käsitellään muun muassa yhteisöllistä tietokirjoittamista (Päivi Kosonen), tieteellisen kirjoittamisen filosofista puolta (Hanna Guttorm) ja taiteellisen tutkimuksen uusia julkaisualustoja (Annette Arlander). Anna Kortelainen puolestaan lähestyy luovaa tietokirjoittamista innostumisen ja seikkailumentaliteetin kautta: luovuus on monesti tiukoista kirjoitussäännöistä luopumista, vaikka totuudesta ei luovuttaisi.

Teoksen toimittajista Emilia Karjula toimii Turussa sanataideopettajana ja kirjoittamisen tutkijana ja Tiina Mahlamäki on uskontotieteen yliopistonlehtori. Mahlamäen omassa kirjoituksessa eläydytään toisessa ajassa elävään todelliseen henkilöön autoetnografian merkeissä. Hänen kollegansa, uskontotieteilijä Teemu Taira, puolestaan kertoo sosiaalisen median käyttömahdollisuuksista tieteen harjoittajan kannalta.

Kurinalaisuutta ja kuviteltua on muodoltaan oppikirja, jonka esseet sopivat lukemistoksi alan opiskelijoille niin lukiossa kuin korkeakouluissa. Kunkin artikkelin lopusta löytyy kirjoitusharjoituksia, jotka havainnollistavat läpikäytyjä teoriatietoja.

Miksi tällainen nimike, Kurinalaisuutta ja kuvittelua? Toimittajat vastaavat tähän alkupuheessa:

”Näkemyksemme on, että lähestulkoon kaikkeen kirjoittamiseen liittyy kuvittelua, oli kyseessä sitten fiktiivinen teksti tai faktoihin perustuva tietokirja. Kirjoittaja kysyy, kokeilee ja pohtii, mikä on mahdollista ja mikä voisi olla. Kurinalaisuutta puolestaan tarvitaan ainakin aiheen rajauksessa, aineistojen kokoamisessa, ilmaisun hiomisessa ja kirjoittamisen äärellä pysymisessä.” (s. 6)

Petri Tammisen lyhyen esseen lukemista voi suositella kaikille kulttuurijournalisteille. Kirjailija kuvaa selväjärkisesti, kuinka paljon kirjoittajan kannattaa panostaa aloitukseen.

Nykyään kukaan ei enää aloita lukemista alusta. Etsi se kohta, jossa ensimmäisen kerran tunnistat vauhdin. Siinä on aloituksesi.

Aloitus on kirjoituksen arvokkain kohta. Siinä pitää esitellä aihe, kiteyttää tyylilaji, heijastella kokonaisuutta ja koukuttaa lukija. Aristoteelisen käsityksen mukaan tarinalla on alku, keskikohta ja loppu. Tamminen painottaa aloituksen käytännöllisyyttä:

”Muista, että nykyään kukaan ei enää aloita lukemista alusta. Etsi se kohta, jossa ensimmäisen kerran tunnistat vauhdin. Siinä on aloituksesi.” (s. 25)

Tamminen huomauttaa, että mitä perinpohjaisemmin kirjoittaja tuntee aiheensa, sitä vaikeampaa aloittamisesta tulee. Teksti ei saisi alkaa sellaisella mahtipontisuudella, joka ahdistaa lukijan nurkkaan.

Mikä voisi olla parempi aloitus? Vastaukseksi Tamminen on analysoinut The New Yorkerin reportaasien aloituksia. Populaarin tietokirjoittamisen parhaimmistoon kuuluvat tekstit alkavat yleensä kirjoittajan omakohtaisesta kokemuksesta, elokuvamaisella aloituksella tai veret seisauttavalla faktalla.

Antologian mukaansatempaavimman kirjoituksen tehnyt Teemu Keskisarja erittelee faktan ja fiktion suhdetta historiankirjoituksessa. Hän ei usko, että tositarina tekisi vielä kuolemaa:

”Kustantajat julkaisevat yhä silkasta hyvästä kulttuuritahdosta hyllykilometrikaupalla sellaistakin, mikä ei ikinä tule luetuksi saati ostetuksi. Alan perinne velvoittaa tähän. Nimekkeitä painetaan nyt enemmän kuin ikinä, vaikka lukijoiden ja ostajien määrä on romahtanut tällä vuosituhannella.” (s. 94)

Lukijan löytäminen ja mukaan tempaaminen on kirjoittamisen ajaton, kuolematon haaste myös kulttuurijournalisteille.

Keskisarjan mukaan historioitsijan, uutistoimittajan tai kulttuurijournalistin perimmäinen kilpailija ei ole toinen kirjoittaja tai kollega – vaan ihmisten vapaa-ajan käytön nykyiset mahdollisuudet.

Millä tavoin huolella ja tosissaan kirjoitettu teksti onnistuu kilpailemaan internetin ilmaissisältöjen tai Netflixin kanssa – tähän haasteeseen asiakirjoittaja vastaa kynällä ja näppäimistöllä.

 

Myyttikritiikistä kriitikon muistilistaan

Kriitikkolukijalle läheisimpiä näkökulmia kokoelmassa viljelee Juha-Heikki Tihisen 14-sivuinen essee ”Arvion paikka – kritiikki rakkaani”.

Tihinen tekee aluksi selkoa kritiikin olemuksesta kirjoitusgenrenä. Arvostelun henkilökohtaisuus on käytännöllistä: kriitikko kirjoittaa nimellään, omana itsenään, mistä muodostuu tavaramerkki ja laadun tae. Kriitikon työn paras ja heikoin puoli on olla työssä mukana nahkoineen ja karvoineen.

Ajatuksen kriitikosta kaikkitietävänä makutuomarina Tihinen ampuu saman tien alas:

”Kritiikki on yhden ihmisen perusteltu näkemys, johon voimme suhtautua eräänlaisena suosituksena tarkistaa itse, mitä mieltä olemmekaan.” (s. 135)

Tihinen pohdiskelee laveasti kriittisyyttä tekstin lähtökohtana. Avoimesti esitetty kritiikki kertoo siitä, että yhteisö luottaa itseensä: itsekritiikki on mahdollista. Tihinen näkee kriitikon taiteilijan keskustelukumppanina ja taiteilijan töiden esitarkastajana.

Kriitikon työn paras ja heikoin puoli on olla työssä mukana nahkoineen ja karvoineen.

Kirjoittaja ei näe ongelmaa siinä, että niin pienessä maassa kuin Suomi taiteilijat ja kriitikot väkisin tutustuvat toisiinsa. Läheinen ystävä voi olla arvostelussaan usein ankarampi kuin vieras, sillä molemminpuoliset tunnesiteet eivät vähennä kriitikoiden arvostelukykyä, kommentoi taidehistorian tohtori.

Eivät vähennäkään, siis arvostelukykyä. Kritiikin kirjoittamiseen tunnesiteet saattavat hyvinkin vaikuttaa.

Tihinen lähestyy kritiikin kirjoittamisen ongelmia laajasti ja syvällisesti. Hän huomauttaa, ettei kriitikko monesti yllä niin armottomaan kritiikkiin kuin mitä taiteilija harjoittaa itseään kohtaan. Taiteilija näkee itsestään ja työstään puolia, jotka hän haluaisi piilottaa muilta, varsinkin asiaa tuntevilta taidekriitikoilta.

Tihisen mukaan taideteos on hyvin monimutkainen ilmiö arvioitavaksi. Koska on vaikeaa määritellä esteettisiä säännöstöjä, kriitikko kirjoittaa pitkälti subjektiivisia makuarvostelmiaan ja tulkintojaan. Kriitikko on kiinni omassa ajassaan, osa samaa yhteisöä kuin taiteilijakin, jolloin kriitikon kirjoittamat arvostelut ovat osa yhteisön taidekeskustelua. Hyvä kriitikko kirjoittaa ajattelunsa auki niin, että hänenkin ajatuksiaan voidaan arvioida – ja tarvittaessa myös vastustaa.

”Äärirelativistinen näkemys, ettei ole olemassa onnistuneita ja vähemmän onnistuneita teoksia, on banaali yksinkertaistus ajatuksesta, että taide kuuluu kaikille.” (s. 136)

Monroe C. Beardsley esitti vuonna 1981 kuuluisan porrastetun työjärjestyksen, jossa kritiikin kirjoittamisen vaiheina olivat kuvailu, tulkitseminen ja arvottaminen. Tihisen mukaan nämä osa-alueet ovat sekoittuneet toisiinsa. Jo kuvaillessaan taideteoksen olennaisia puolia kriitikko tulee tulkinneeksi ja arvottaneeksi teosta.

Tihinen kirjoittaa myös kriitikon rooleista. Taidekriitikko voi olla jopa samanaikaisesti kansanvalistaja, makutuomari, portinvartija ja taiteilija. Päivälehtikriitikko on perinteisesti kansanvalistaja, joka kertoo sanomalehden lukijoille taiteesta kiinnostavasti.

1800-luvulla yleistyi tapa tulkita nykytaidetta kansan moraalisen ja sielullisen tilan mittarina. Tämän jaottelun kaikuja näkyy Tihisen mukaan vielä 2010-luvunkin taidekritiikissä. Taidekeskustelujen ristiriitatilanteissa saatetaan esittää ratkaisuiksi teoksia ja esitystapoja, jotka olivat valtavirtaa joskus viime vuosisadalla.

Oscar Wildea mukaillen Tihinen toteaa kriitikon käyvän arvostelutyössään jatkuvasti osaamisensa äärirajalla: hän etsii ilmaisunsa ja taidekäsityksensä rajoja ja pyrkii ylittämään ne kerran toisensa jälkeen. Tihinen ottaa painokkaasti kantaa kysymykseen, kuuluuko taide kaikille. Jo esseen alussa hän argumentoi, ettei oikeastaan kuulu.

Tihinen toteaa kriitikon käyvän arvostelutyössään jatkuvasti osaamisensa äärirajalla: hän etsii ilmaisunsa ja taidekäsityksensä rajoja ja pyrkii ylittämään ne kerran toisensa jälkeen.

Ajatus, että taide kuuluisi kaikille, on nykyaikana johtanut väärintulkintaan, jonka mukaan kaikki ymmärtäisivät taidetta samalla tavoin, eikä siitä sen vuoksi tarvitsisi keskustella sen enempää. Näin taide tavallaan menettää merkityksensä yhteisön silmissä, mikä sinänsä on valtava tappio.

Oivaltavan esseensä lopulla Tihinen muotoilee muistilistan, miten kirjoittaa täydellinen arvostelu. Lista alkaa samanlaisella tyylillä kuin Mika Waltarin klassinen kirjailijaopas Aiotko kirjailijaksi (1935):

”Jos haluat olla hyvä kriitikko, on varauduttava siihen, ettei valitsemasi tie ole helppo. Ammattitaitoisen kriitikon tulee olla tietoinen arvostelemansa taiteenalan tai -alojen historiasta, nykyisyydestä ja tuleepa hänellä olla myös visio niiden tulevaisuudesta.” (s. 143)

Eipä ihan kevyt ohje aloittelevalle kriitikolle! Muut Tihisen ohjeet ovat tuttua kauraa alan toimijoille. Tutustu teokseen hyvin. Tee tarkkoja muistiinpanoja: asiavirheet syövät uskottavuuden. Laajenna näkemystäsi hankkimalla tietoa taiteilijakoulutuksesta, taidepolitiikasta, rahoituksestakin. Vältä värittynyttä kuvailua. Löydä oma tyylisi kuvata ja arvottaa teos.

 

Kriitikosta päätoimittajaksi

Toinen kriitikkolukijan kannalta kiintoisa essee on Tiina Lehikoisen ja Kristian Blombergin ”Rakastava myötärinta”, joka kertoo omakohtaisesti kirjallisuuslehden toimittamisesta ja sen työn hyvistä ja huonoista puolista. Kirjoittajat ovat toimineet vuorotellen Tuli&Savu-kirjallisuuslehden päätoimittajina 2000-luvulla.

Toisinaan kriitikon urakehitys saattaa viedä kirjoituksen tekijästä sen vastaanottopuolelle. Lehikoinen ja Blomberg jakavat kokemustietoa, miltä tuntuu olla kriitikoiden ja muiden avustajien töiden ostajana ja samalla vetää yksilöllistä lehden linjaa.

Kirjoittajien mukaan kulttuurilehti edustaa ns. hidasta kulttuurijournalismia, jossa päivä- tai iltapäivälehdistä poiketen kerrotaan taideteoksista hitaasti kypsyneitä luonnehdintoja, tulkintoja ja arvoarvostelmia:

”Kirjallisuuslehtien tulisi aurata rauhallisia polkuja sellaiselle keskustelukulttuurille, jossa ei ole vain yhtä lineaarista ajan vakiota (kirjakevät–kirjasyksy), vaan useita simultaanisia keskustelun kerroksia.” (s. 150)

Lehikoinen ja Blomberg jakavat kokemustietoa, miltä tuntuu olla kriitikoiden ja muiden avustajien töiden ostajana ja samalla vetää yksilöllistä lehden linjaa.

Lehikoisen ja Blombergin essee sisältää paljon hyviä huomioita ja keskustelunavauksia. Yksi on se, että kulttuurilehdet toimivat useimmiten samassa marginaalissa kuin missä niiden käsittelemät taideteoksetkin ovat.

Kirjoittajien mielestä vaikkapa runouteen keskittyvä Tuli&Savu ei ole voinut rakentaa linjaansa voimakkaan kasvuajatuksen varaan, kalastellen lukijoita, jotka eivät ole olleet kiinnostuneita runoudesta. Parempi on ollut virittää ja käydä keskustelua, joka on kiinnostanut runouden jo löytäneitä lukijoita. Samalla on taisteltu sitkeästi ajattelun ja kielen latteuksia vastaan.

Markkinavetoinen ajattelu tunkee väkisin myös kulttuurijournalismiin. Lehikoisen ja Blombergin mukaan sitäkin on vastustettava tunnistaen marginaalin ehdot ja mahdollisuudet:

”Epävirallinen, vallan keskiöstä syrjään jäävä asema sallii lehdille omintakeisuuden ja persoonallisen julkaisuprofiilin, eikä marginaalissa ole tarvetta kompromisseihin.” (s. 151)

Välittömälle reagoinnille perustuva keskustelukulttuuri rappeuttaa kirjallista ilmaisua. Pahimmillaan se vaikuttaa myös lukutottumuksiimme, jolloin rivien välit jäävät vaistomaisesti huomiotta. Tähän Kurinalaisuutta ja kuvittelua -teoksen esseet antavat hyviä eväitä.

 

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja ja kulttuurijournalisti.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook33Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone