Kuopiossa vuosittain järjestettävän ANTI-festivaalin teemana on tänä syksynä peli ja leikki. Tämä on festivaaliraportin kolmas ja viimeinen osa.

Lauantai on osaltani viimeinen festivaalipäivä. Se näyttää paperilla kaikkein suunnitelluimmalta, sillä vuorossa on kaksi esitystä, joihin on pitänyt varata paikka. Aiemmat teokset As Far As My Fingertips Take Me:tä lukuun ottamatta ovat olleet avoimia ja pitkäkestoisia. Niihin on saanut osallistua vapaasti.

Tähän saakka kiinnostavimpia festivaalikokemuksia ovat olleet perjantaipäivän osallistavat teokset ja pelit. Playing Up:in, I Love Me Lunch Playn ja Drop Kickin kaltaisissa teoksissa sattumanvaraisuus näyttelee isoa roolia. Yksi tapa lähestyä niiden pelillisyyttä tai leikkisyyttä on tarkastella teosten muodon suhdetta siihen, miten ne tuottavat merkityksiä. Ne korostavat osallistujan aktiivisuutta teoksen tulkitsijana ja merkityksen tuottajana. Teos luo peliohjeet, säännöt ja kehykset, mutta varsinainen sisältö tulee osallistujilta itseltään. Paljon riippuu esimerkiksi siitä, minkälaiseen joukkueeseen liittyy.

Paljon riippuu esimerkiksi siitä, minkälaiseen joukkueeseen liittyy.

***

Signe Beckerin, Rosalind Goldbergin ja Ingvild Langgårdin paikkasidonnainen esitysinstallaatio Still Life esitetään Männistön Pyhän Johanneksen kirkossa. Juha Leiviskän ja Pekka Kivisalon suunnittelema kirkko sijaitsee parin kilometrin päässä Kuopion keskustasta. Hetken hapuilun ja ihmisten takapihoilla kuljeskelun jälkeen löydän perille.

Esittelytekstissä teoksen kerrotaan käsittelevän ajan kulumista 1800- ja 1900-lukujen taitteessa suositun taidemuoto tableau vivantin tyylillä. Ranskankielinen ilmaus merkitsee elävää, mutta staattista kuvaa tai asetelmaa. Still life alkaakin liikkumattomista möykyistä. Möykyt ovat teoksen esiintyjiä, jotka ovat kietoutuneet pressuihin. Pressut on kuvitettu lähikuvilla valkoisesta ruumiista. Möykyistä erottuu luomia ja taipeita sekä näppyjä ja nännipihoja. Ne näyttävät alastomilta kehoilta siitäkin huolimatta, että möykyn muoto pakenee ruumiin ja sukupuolen määritelmiä.

Teoksen nimi Still Life viittaa kuvataiteessa käytettävään asetelmamaalaukseen, jonka kohteina ovat esimerkiksi kotitalousesineet, hedelmät ja riistaeläimet. Asetelmamaalauksiin voi yhdistää myös niin sanotun vanitas-symboliikan, johon kuuluvat erilaiset ajan kulumisesta, elämän rajallisuudesta ja kuolevaisuudesta muistuttavat asiat, kuten lakastuvat kukat ja pääkallot.

 Teos näyttää orgaaniselta, hyytelömäiseltä ja paljaalta.

Vähitellen möykyt alkavat elää. Ne käpristelevät, sykkivät ja venyvät. Ne liikkuvat pyräyksissä, kunnes jähmettyvät jälleen. Teos näyttää orgaaniselta, hyytelömäiseltä ja paljaalta. Elävän asetelman muoto muuttuu niin hitaasti, että sitä on vaikea hahmottaa. Aika kuluu. Möykyistä alkaa kuulua ääntä, ne muuttuvat kuoroksi. Sanoja ei ole, vaan pelkkiä sointuja ja sävelkorkeuksia. Aika kuluu. Möykyistä työntyy esiin käsiä. Ensi yhdestä, sitten toisesta. Käsi tarttuu pressusta ja kääntää sen nurin paljastaen pressun öljynmustan sisäpinnan. Ensin yksi, vähän ajan päästä toinenkin. Kohta jo kolme tai viisi möykkyä ovat kääntyneet nurin ja muuttuneet mustiksi. Ne näyttävät tummilta lakastuneilta tulppaaneilta.

Esitys päättyy siihen kun esiintyjät paljastavat kasvonsa. Affekti on voimakas ja katharttinen. Möykyistä ei kuoriudu esiin vitaalia nuorten tekijöiden ryhmää, vaan laajalla skaalalla eri ikäisiä ja eri sukupuolta olevia ihmisiä. Teoksen esittelyteksti, jonka mukaan teos kyseenalaistaa tapamme hahmottaa kuvia, tuntuu lopputulokseen nähden jopa hiukan banaalilta, vaikka se ehkä perusteleekin esitystä suhteessa ANTI-festivaalin tämän vuoden teemoihin. Sen sijaan esittelyssä mainittu ajan kulun tematiikka terävöityy paitsi vanitas-viittauksissa, myös alastomuuden takaa paljastuvissa eri ikäisissä esiintyjissä.

KUVAT: ANTI-festivaali

***

Ympyrä sulkeutuu lauantain viimeisessä esityksessä, joka on As Far As My Fingertips Take Me:stä vastanneen Tania El Khouryn uusin teos Search for Power. El Khoury on työstänyt teoksensa yhdessä historioitsijapuolisonsa Ziad Abu-Rishin kanssa ja se käsittelee Libanonin sähkökatkosten historiaa. Puitteidensa puolesta se vaikuttaisi olevan festivaalin suurin satsaus.

Teoksen esityspaikkana toimii VR:n vanha konepaja lähellä Kuopion rautatieasemaa. Suuri kivinen halli on häkellyttävä. Yleisö saapuu teokseen kirjoituskoneen takana istuvan vastaanottovirkailijan (El Khoury) kautta. Jokaisen tulee kirjoittaa nimi piljettiin, jonka vastaanottovirkailija leimaa kovaotteisesti kuin liukuhihnalla. Vastaanotto on tyly mutta selkeä. Se tuo mieleen entisiin neuvostomaihin liitettävän byrokratian.

Näky on fantastinen.

Yleisö kuljetetaan sähköjohtosokkelon läpi teräksisin hyllyin rajattuun tilaan. Näky on fantastinen. Pitkä, ehkä kolmenkymmenen ruokailijan pöytä on katettu ja koristeltu juhlavasti. Tarjolla on punaviiniä, vettä ja viinirypäleitä. Kunkin istumapaikan kohdalla on pieni laatikko sekä valkoiset hanskat ja suurennuslasi. Tilaa ympäröivät hyllyt on täynnä keskenään identtisiä valkoisia mappeja. Olemme tulleet arkistoon, jossa juhlapöydän pääruokana on valtava tutkimusaineisto. Alun vastaanotto viittasi siis arkistojen etikettiin, joka on toisinaan turhauttavankin tiukka ja hämärä – kuten pian saamme kuulla.

Aluksi kerrotaan El Khouryn kotikaupungissa Beirutissa tapahtuneista sähkökatkoksista ja niiden vaikutuksesta päivittäiseen elämään. Sähkökatkojen on selitetty alkaneen vuonna 1990 päättyneestä Libanonin kansallissodasta, mutta illan mittaan selviää, että katkosten historia ulottuu paljon, paljon pidemmälle ja on seurausta korruptoituneiden liikemiesten suhmuroinnista jo kauan ennen kansalaissotaa.

Yleisö seuraa ohjeita ja purkaa edessään olevasta laatikosta kopioita dokumenteista, joita esiintyjät ovat penkoneet arkistoista ympäri maailman. Monien dokumenttien kieli on arabiaa tai ranskaa, joten niiden lukemisesta ei itselleni ole juurikaan iloa. Teos myös etenee niin joutuisasti, että suurinta osaa dokumenteista ehtii korkeintaan vähän hypistellä. Se tuntuu miltei materiaalin haaskaukselta, sillä dokumenttien jäljennökset on tehty hämmästyttävällä pieteetillä joka ikistä leimaa ja tarraa myöten. Esitys pursuaa kiinnostavia rönsyjä ja yksityiskohtia, joissa voisi varmasti viipyä koko illan.

Kun tutkimusmatka on edennyt päätökseen ja laatikko on tyhjä, pariskunta paljastaa tutkimuksen saaneen alkunsa siitä kun sähköt katkesivat heidän häissään. Tapaus kytkee vuosikymmeniä jatkuneen korruption pariskunnan ja heidän läheistensä yksityiseen ja intiimiin hetkeen. Se myös selittää pöydän juhlavuuden. Koska pariskunnan häät tanssittiin lopulta pimeässä, päättyy esityskin siihen. El Khouryn jakun alta paljastuu häämekko ja hän siirtyy miehensä kanssa pimeään tanssimaan. Yleisö seuraa perässä.

***

Viimeisen festivaalipäivän jälkeen jäin vielä miettimään näkemieni teosten suhdetta peliin ja leikkiin. Still Life tuntui olevan esityksenä kaikkein ”perinteisimmästä” päästä ja sellaisena erittäin vaikuttava. Sen suhdetta kuviin tai kuvista riisuutumiseen voisi ehkä tulkita jonkinlaisena pelin rikkomisen metaforana. Jos peli tai leikki ymmärretään joukkona sääntöjä ja ohjeita, voi kaikenlaisen epäkonventionaalisuuden tai rajojen ylityksen tulkita pyrkimyksinä rikkoa ja uudistaa pelin sääntöjä. Yhtäältä alastomat möykyt rikkovat pelikirjaa omalla määrittelemättömyydellään, toisaalta taas alastomien kuvien alta kuoriutumista voi tulkita spektaakkelista vapautumisena, leikin säännöistä irtaantumisena.

Jos peli tai leikki ymmärretään joukkona sääntöjä ja ohjeita, voi kaikenlaisen epäkonventionaalisuuden tai rajojen ylityksen tulkita pyrkimyksinä rikkoa ja uudistaa pelin sääntöjä.

Search For Poweria voisi puolestaan kuvailla dokumenttiteatteriksi ja luentoperformanssiksi. Yleisön rooli esityksessä oli näennäisesti aktiivinen, mutta osallisuudellamme ei periaatteessa ollut merkitystä teoksen etenemisen kannalta. Tutkimustyöhän oli jo tehty, me vain larppasimme sen läpi uudestaan. Toisaalta esitystilanne olisi varmasti mahdollistanut teoksen suoran reflektoinnin tekijöiden kanssa, mikä olisi voinut muuttaa esityksen olemusta paljonkin. Nyt kukaan ei kuitenkaan käynyt kyselemään tai väittämään mitään, joten tilanteeseen ei syntynyt merkityksellistä vuorovaikutusta. Temaattisesti esityksen voi katsoa käsitelleen ”peliä” ehkäpä jonkinlaisen valtapelin näkökulmasta, mikä toki on ihan relevanttia festivaalikontekstiin nähden.

Matkustaessani junassa Kuopiosta Helsinkiin, toisin sanoen nyt tätä kirjoittaessani, ymmärrän festivaalikokemukseni jakautuneen tasaisesti kolmeen osaan. Torstai painottui etenkin videopelaamiseen ja pelin ja leikin teknologisiin edellytyksiin ylipäänsä. Perjantaina liikuin sosiaalisten pelien maailmassa, jossa teknologia oli kadonnut taustalle ja etualalle nousi ihmisten keskinäinen vuorovaikutus ja yhteistyö. Lauantaina peli ja leikki olivat läsnä enää vain implisiittisesti, yhteiskunnan rakenteisiin kätkeytyvinä suhteina ja tottumuksina. Viimeistään Search for Power osoitti, että pelin kaikki tasot ovat yhteydessä toisiinsa, jolloin pienelläkin muutoksella peliin voi aiheuttaa kokonaisen gamechangerin.

Kirjoittaja on tanssi- ja teatterikriitikko sekä verkkolehti Mustekalan toinen päätoimittaja.

ANTI-festivaali: http://antifestival.com.