Kuopiossa vuosittain järjestettävän ANTI-festivaalin teemana on tänä syksynä peli ja leikki. Tämä on festivaaliraportin toinen osa.

 

Lähden puistoon etsimään John Courtin ja Mark Harveyn teosta Drop Kick. Puisto on tyhjä, en löydä ketään. Jatkan matkaa, kunnes huomaan neljä ihmistä vierittämässä suurta muovijätteestä koostuvaa paalia pitkin Kuopion katuja. Olen löytänyt etsimäni teoksen.

Paali näyttää teollisuusprässin tekeleeltä. Tosiasiassa kyseessä on veistos, jonka taiteilijat ovat työstäneet yhdessä osallistujien kanssa. Vierittäjistä kaksi on teoksen sattumanvaraisia osallistujia, kaksi taas itse taiteilijoita. He tulevat vierittämään paalia koko päivän. Teokseen osallistuminen on fyysinen koetus, mutta myös yhteisöllinen kokemus. Tehtävä on selvä ja yksinkertainen: vieritä paalia.

Suoraviivaisin assosiaatio paalin vierittämisestä vie hyönteisten maailmaan. Pillerinpyörittäjä on kovakuoriainen, joka kuljettaa edellään paljon itseään suurempaa lantapalloa, johon naaras myöhemmin munii. Egyptiläiset pitivät pillerinpyörittäjiä pyhinä, sillä niiden toiminta muistutti vuorokauden kierrosta.

Tehtävä on selvä ja yksinkertainen: vieritä paalia.

Kevyt ja helposti kodista kadotettava roska paakkuuntuu raskaaksi ja hankalasti sijoitettavaksi möykyksi, jonka siirtely vaatii useamman ihmisen voiman. Se, että Drop Kick muistuttaa pillerinpyörittäjiä, alleviivaa toisaalta myös toiminnan tarkoituksen päinvastaisuutta: muovissa ei kasva mikään. Ihminen työntää edellään jätöstä, joka pikemminkin estää kuin mahdollistaa elämän jatkumisen. Se on taakka vailla merkitystä.

***

Festivaalin pop-up-tilassa voi halutessaan ottaa osaa Theatre of Research -ryhmän Playing up -teokseen. Teoksen esittelyn yhteydessä ANTI-festivaalin kotisivuilla oleva kuva herättää kiusallisia epäilyksiä sisällöstä. Kuvassa kolme nauravaa lasta on kadulla kietoutuneena valkoisiin tekstiileihin ja pitelevät kylttiä, jossa lukee ”Anna rahaa!”

Peliä pelataan joukkueena ja se on suunnattu koko perheelle. Ajaudun sattumanvaraisesti joukkueeseen kahden itselleni vieraan festivaalikävijän kanssa. Vedän mukaani neljännen osallistujan, johon tutustuin edellisenä päivänä. Meille arvotaan tehtäviä, joista meidän tulee suorittaa yksi. Tehtävät ovat sävyltään anarkistisia. Niihin kuuluu muun muassa ihmisen seuraaminen kadulla tai kaupungin kuvitteleminen joksikin muuksi tilaksi kartta-applikaation avulla. Me päätämme rakentaa tiesulun keskelle jalkakäytävää.

Pelaaminen rakentuu vahvasti sosiaalisen kanssakäymisen varaan. Se korostuu etenkin kun joukkueen jäsenet ovat toisilleen vieraita. Pelissä on myös kaikuja situationistisesta arjen vallankumouksesta. Ehdotetut tehtävät tuntuvat ottavan vahvasti kantaa kaupunkitilaan ja kaupungissa olemisen ehtoihin. Saatuamme tiesulun valmiiksi, ihmiset ohittavat sen. Olemme saaneet aikaan muutoksen, joka pakottaa ihmiset vaihtamaan reittiään. Ei ehkä paljon, mutta vähän kuitenkin. Melko pian tuuli repii tiesulkumme auki.

***

Päätämme jatkaa samalla kokoonpanolla toisen pelin pariin. Sanna Fromin ja Riina Hannukselan I Love Me Lunch Play on kännykällä pelattava peli, jossa tulee suorittaa ohjeiden mukaisia tehtäviä omassa arkiympäristössä. Kuten nimestä ehkä voi päätellä, peli parodioi self help -jargonia. Siinä viedään sisäisen potentiaalin etsintä aivan uudelle tasolle, mikäli mahdollista.

Ensimmäinen tehtävä on kieriskellä jossain pysähtyneessä tilassa ja ottaa siitä kuva. Menemme kirkkoon heilumaan. Kun tehtävä on suoritettu, jatkamme peliä viereisen puiston läheisyydessä. Seuraavaksi meidän tulee löytää sisäinen supersankarimme ja kuvitella, miten voisimme valjastaa supervoimamme yhteiseen hyvään.

Tässä kohtaa kaupunkifestivaali toimii täydellisimmillään: kulman takaa ilmestyy tuttu muovipaalia kierittävä ryhmä, Drop Kick. Keksimme, että supersankareina poistaisimme muovijätteen maailmasta. Ilmennämme tätä pyrkimystä sillä, että joukkueen kolme jäsentä tekevät kaulaliinoistaan viitat ja menevät vierittämään paalia. Otan tilanteesta valokuvan ja tehtävä on suoritettu.

Otan tilanteesta valokuvan ja tehtävä on suoritettu.

Alun perin minua jännitti paitsi vieraiden kohtaaminen, myös jonkinlainen pelisuhteen määrittely: miten tosissamme me otamme tämän? Paneudunko liian vähän vai liikaa? Onneksi tunnumme olevan samalla aaltopituudella, joten kommunikointi ja tehtävien suorittaminen sujuu vaivattomasti ja hauskasti.

Ryhmämme kuitenkin hajoaa ennen viimeisten tehtävien loppuunsaattamista, sillä kahdella jäsenistä on varattu aika toiseen esitykseen. Peli jää kesken ja puhelimestakin loppuu virta. Emme ennätä saada palkinnoksi luvattua voimalausetta. Siitä huolimatta kokemus, tai pikemminkin kolmen teoksen yhteiskokemus, tuntuu onnistuneelta.

***

Myöhemmin illalla menen tutustumaan Action Hero -nimisen ryhmän taideprojektiin Oh Europa. Se on ehdottomasti yksi festivaalin sympaattisimmista teoksista. Ryhmä kiertää pakettiautollaan puoli vuotta ympäri Eurooppaa keräten ihmisiltä rakkauslauluja. Nyt auto on parkkeerattu keskelle Kuopion toria. Auton takaosassa on pieni mikrofonikoppi, jossa halukkaat saavat käydä laulamassa rakkaudesta. Konepellin edessä on kuulokkeet, joista rakkauslauluja voi puolestaan käydä kuuntelemassa. Ne soivat jatkuvana ääninauhana. Ensimmäinen kuulemani laulu lienee viroa, toinen englantia, sitten ranskaa, sitten jotain. Ihmiset – tai niin sanottu ”everyday people” – laulavat vähän empien, osa yksin, toiset ryhmässä.

Teoksessa on jotain sanoinkuvaamattoman humaania. Rakkauslaulut on asia, johon jokaisella on jokin suhde, mahdollisesti lämminkin. Ne yhdistävät ihmisiä kaurismäkeläisellä arkuudella. Oma lauluääni, miksei myös kappalevalinta, voivat olla herkkiä ja henkilökohtaisia asioita. Mutta mitä tekee pisara meressä? Päätän siis itsekin laulaa, vaikken juuri osaa. Laulan ensimmäisen säkeistön Pepe & Paradisen suosikki-iskelmästä Aamu: ”Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään…”KUVA: Paul Blakemore, Oh Europa.

Teosta voi seurata ja sen keräämään materiaaliin tutustua myös internetistä osoitteessa http://oheuropa.com/.

***

Perjantain päättää painiklubi. Wrestling Club on Anna Maria HäkkisenEmil Uutun ja Lotta Suomen teos, joka koostuu työpajoista sekä painiesityksestä. Esityksessä DJ soittaa matalataajuuksisia bassoefektejä sisältävää musiikkia, joka tuntuu kehossa rytminä ja väreilynä. Samalla esiintyjät käyvät keskenään päättymätöntä painimittelöään. He roikkuvat, lukittautuvat, vääntäytyvät, vierivät ja kierivät toistensa ylitse. Helmi Saukkoriipi kirjoitti esityksestä puolitoista vuotta sitten tuoreeltaan verkkolehti Mustekalaan (http://mustekala.info/kritiikit/paras-paini-on-semmonen-et-molemmat-painii-ihan-hiki-paassa/).

Perjantain päättää painiklubi.

Wrestling Clubissa paini on itseisarvo, prosessi ilman voittoja ja selätyksiä. Festivaalikontekstissa urheilusta ammentavaa esitystä on helppo lähestyä leikkimielisen kisailun kautta, mutta painin edetessä mieleeni nousee myös matemaatikko John Horton Conwayn kehittämä Life-peli.

Life-pelin toiminta perustuu tietokoneella mallinnettavaan soluautomaattiin. Soluautomaatin perusidea on, että solut ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja voivat saada erilaisia arvoja riippuen naapurisolujen arvoista. Tämä johtaa eräänlaiseen ketjureaktioon, jossa yksinkertaisen solujen pohjalta syntyy monimutkaisia kuvioita ja tapahtumasarjoja. Wikipediassa kerrotaan soluautomaateista melko yleistajuisesti: https://fi.wikipedia.org/wiki/Soluautomaatti.

Paini muistuttaa soluautomaatin toimintaa. Painijoiden keskinäinen vuorovaikutus synnyttää jatkuvasti uusia liikkeitä ja asentoja, joiden pohjalta syntyy taas uusia liikkeitä ja asentoja ja niin edelleen. Ajan kuluessa liikesarjat monimutkaistuvat ja alkavat todennäköisesti myös toistua, kuten Life-pelissä.

Toisin ilmaistuna paini on yksinkertaisuudesta versovaa kompleksisuutta, joka heijastaa hyvinkin perustavalla tavalla tuntemamme elämän rakennetta, sen pikselien suhdetta kokonaisuuteen. Tämän pohjalta painiin voi liittää jatkuvuuden ja toisaalta uusiutumisenkin symboliikkaa, vähän kuten pillerinpyörittäjiin, mikä voi tässä tapauksessa kasvattaa katsojan luottamusta siihen, että vähäisinkin elämän häivä voi kehkeytyä kokonaiseksi biodiversiteetiksi – ja siksi kannattaa painia.

 

Kirjoittaja on tanssi- ja teatterikriitikko sekä verkkolehti Mustekalan toinen päätoimittaja.

Sunnuntaihin 30.9.2018 asti jatkuvan ANTI-festivaalin ohjelma löytyy täältä: http://antifestival.com.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook19Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone