Otso Kantokorven poikkeuksellisen laaja elämäntyö nojasi ehtymättömään uteliaisuuteen, toimeliaisuuteen ja ihmisläheisyyteen. Ennen kaikkea hän oli järkkymätön taide- ja yhteiskuntakeskustelun herättäjä, kriitikko, joka sanoi mitä ajatteli. Hän näytti, että kriitikon tehtävänä on kyseenalaistaa, kaivautua yksinkertaistuksien alle ja pitää taiteen puolta. Hänen myötään tuli päätökseen eräs aikakausi suomalaisen taidekritiikin historiassa. Otso Kantokorven karhumainen ja moniulotteinen hahmo piirtyy neljän hänet tunteneen ihmisen kertomuksista.

Verbaalinen leikkijä

Otso Kantokorven muistotilaisuudessa oli lämmin tuntu. Osanottajia oli parisen sataa, ja vaikka läheskään kaikki eivät tunteneet toisiaan, ilmapiiri oli läheinen. Kaikkia yhdisti Otso.

Kuvataiteilija ja graafikko Timo Setälä kertoo jutelleensa esimerkiksi erään virolaisen punkkarin kanssa. Tämä suhtautui Setälään kuin ylimpänä ystävänään, ”koska meillä molemmilla oli Otso”.

Timo Setälä tutustui Otso Kantokorpeen vuonna 1998, kun tämä alkoi päätoimittaa Taide-lehteä, jonka graafikkona Setälä toimi. Ammatilliset kemiat kohtasivat heti, ja miehistä tuli läheiset ystävät ja yhteistyökumppanit.

Taide-lehden päätoimittajaksi Kantokorpi tuli valituksi osittain siksi, että hän oli pyörittänyt myös omaa Jack in the Box -kustantamoaan. Tuossa vaiheessa hän oli taidepiireissä vielä lähes tyystin tuntematon.

”Muistan Otson kertoneen kuinka hän uskaltautui Salven taiteilijapöytään ja esitteli itsensä. Siitä lähti se verkostoituminen”, Setälä kertoo.

Otso tutustui ihmisiin helposti ja tutustutti ihmisiä myös toisiinsa. Hänen sosiaaliset rihmastonsa olivat laajat. Kantokorven vasemmistolainen maailmankuva heijastui Setälän mielestä myös tämän sosiaalisuuteen: hän otti kaikki mukaan, herätti luottamusta, ei pönkittänyt itseään.

”Totta kai hän tiedosti asemansa ja nautti siitä. Mutta ei hän ollut kiinnostunut vallasta, paitsi jos se tarkoitti että voi vaikuttaa johonkin tärkeäksi kokemaansa asiaan.”

Otso oli nokkela, ”a witty person”, ja rakasti kielellistä leikkiä ja mieleenjohtumia.

Otso Kantokorven persoonan vivahteikkuus liittyi osin hänen pohjattomaan uteliaisuuteensa. Timo Setälä kertoo Kantokorven innostuksen leimahtaneen melkein asiasta kuin asiasta. Otso oli nokkela, ”a witty person”, ja rakasti kielellistä leikkiä ja mieleenjohtumia. Pistävyydestään ja lujuudestaan huolimatta hän oli Setälän mukaan myös romantikko, ”vaikkei ehkä myöntäisi sitä”.

”Otso rakasti kirjoja ja vinyylejä. Hän osasi nauttia hetkestä. Hän saattoi istua saarenmaalaisen mökin edustalla ja katsella yöperhosia.”

* * *

Kantokorpi tunnetaan rakkaudestaan Viroon ja virolaiseen taide-elämään. Kiinnostus oli virinnyt vähitellen 2000-luvun alussa, ja myös Timo Setälä teki Kantokorven seurassa useita matkoja Viroon tutkien ja valokuvaten.

Kantokorvella ja Setälällä oli vireillä useita Neuvosto-Viroon liittyviä kirjahankkeita. Oli tarkoitus tehdä kirja virolaisista kolhooseista, Püssin rauniokaupungista, vesitornikerrostaloista sekä kuvata Otson Aino Kallas -kirjaan Kallaksen asuttamia paikkoja. Keväällä kaikki tämä jäi kesken.

Vesitornikirja miltei valmistui. Setälä ja Kantokorpi ehtivät jo alkaa ideoida uutta. Vain muutamia viikkoja ennen Otson kuolemaa heillä oli puhelinkeskustelu, jonka aikana uudet kirjaideat alkoivat ryöpytä. ”Ei helvetti, tämä tehdään, ja tämä”, Otso oli sanonut. Hän oli myös kertonut, että vesitornikirjaan tulevat tekstit olivat lähes valmiina.

”Otson kuoleman jälkeen menin tietokonevelhona penkomaan Otson konetta ja etsimään niitä tekstejä. Mutta ne eivät olleet missään. Otson vaimokin oli luullut, että ne olivat valmistuneet”, Setälä kertoo.

Kantokorpi ei tehnyt juuri koskaan muistiinpanoja ja suunnitteli tekstinsä pitkälle valmiiksi mielessään. Varsinaisessa kirjoitustyössä hän oli nopea. Monta rautaa oli aina tulessa.

”Tekstit olivat Otson päässä. Muutaman viikon päästä olisin saanut ne.” Setälä aikoo toteuttaa vesitorniprojektista näyttelyn ja kirjan Otson kunniaksi.

* * *

Otso Kantokorpi ei kirjoittanut kuivasti. Hänen teksteissään oli aina eletty kokemus mukana. Kun hän kirjoitti taidekirjoja, hän marssi taiteilijoiden työhuoneelle, katseli ja keskusteli. Timo Setälän kanssa Kantokorpi teki parisenkymmentä taidekirjaa, ja joskus Setälä oli mukana työhuonevierailuillakin. Tällä lailla syntyi esimerkiksi kirja Pirkko Nukarista (2016).

”Halusin yrittää tehdä kirjasta sellaisen, että se olisi paitsi Pirkon ja Pirkon töiden näköinen myös heijastaisi sitä, miten Otso käsitteli häntä”, Setälä havainnollistaa.

Otso oli sanonut Timoa ”ainoaksi taittajaksi, joka aina lukee kaikki tekstit”. He olivat toistensa ateljeekriitikoita, joiden yhteistyö oli kokonaisvaltaista. Taide-lehteä väännettiin yötä myöten intoa ja ideoita pursuten. ”Yhteistyömme oli hirveän helppoa, oli täydellinen luottamus.”

Timo Setälä on hetken hiljaa. Otsosta on vaikea puhua menneessä aikamuodossa. ”Vieläkin ajattelen, että nyt pitää soittaa Otsolle.”

Miehet soittelivat toisilleen paljon. He katsoivat samoja dokumentteja ja lukivat samoja kirjoja, ja niistä keskusteltiin loputtomiin. Jos Otsoa askarrutti jokin luonnontieteisiin liittyvä asia, hän pirautti Setälälle. Setälä taas tukeutui Otsoon yhteiskunnallisissa asioissa.

”Otso oli valtavan kiinnostunut kaikesta. Jos hän luki, että Wittgensteinin mukaan valkoinen väri ei voi olla transparentti, hän halusi tietää miksi ei.”

Lajinsa viimeinen

Viime vuonna kuvataidekriitikko Marja-Terttu Kivirinta oli ollut mukana kuratoimassa Didrichsenin taidemuseon näyttelyä taidemaalari Juho Rissasesta. Otso Kantokorven Kansan Uutisiin kirjoittama kritiikki ilahdutti häntä, ja tapansa mukaan hän kertoi ajatuksensa Kantokorvelle Facebook-viestillä.

Kivirinta on pitänyt esimerkillisenä sitä, miten Kantokorpi kuvasi näyttelykokemuksensa eräänlaisena prosessina. ”Miten hän oli mennyt näyttelyyn aluksi vastentahtoisesti, mutta kun hän oli katsonut töitä, Rissasen maailma oli avautunut hänelle. Hän kertoi sen kritiikissä”, Marja-Terttu Kivirinta muistelee.

Kantokorpi seisoi sanojensa takana, mutta ei tarrautunut käsityksiinsä vaan etsi ja löysi aina myös uusia näkökulmia. Ajatuksenvaihdon Rissas-kritiikistä hän laajensi sitten Facebookissa mittavaksi julkiseksi keskusteluksi. Viimeisinä vuosinaan Kantokorpi käyttikin Facebookia erittäin tehokkaasti. Tätä Kivirinta arvosti. Otso onnistui synnyttämään seinälleen välillä hyvinkin merkittävää taidekeskustelua.

”Hän heräsi varhain, teki aamulla töitä, kirjoitti hirveän nopeasti. Sitten hän piti tauon, meni Facebookiin ja heitti ilmoille jonkin kysymyksen, joka kirjoitusprosessissa oli herännyt”, Kivirinta kuvailee mielikuvaansa. Hänelle Otso Kantokorpi oli tärkeä kriitikkokollega ja keskustelukumppani.

”Otso oli jossain määrin jopa vanhanaikainen kriitikko siinä mielessä, että hän oli tietoinen mahdollisuudestaan käyttää mielipidevaltaa. Hän halusi synnyttää keskustelua ja asettaa sitä tiettyihin konteksteihin.”

Kantokorven teksteissä Kivirinta arvostaa kielellistä taitoa ja ymmärrettävyyttä.

”Hän pystyi kytkemään asian ja oman taidenäkemyksensä niin että teksti oli selkeää olematta selkokielistä. Hän ei ollut juuri koskaan kryptinen. Usein kuuli tekstiä lukiessaan hänen puheäänensä.” Kivirinta piti paljon esimerkiksi Kantokorven Ylen Kultakuume-ohjelmaan tekemistä radiokolumneista, jotka tavoittivat luontevan puheenomaisuuden.

* * *

Keväällä Kantokorpi oli pyytänyt Kivirintaa avaamaan näyttelyn Invalidisäätiön Ortonin galleriassa, jota Kantokorpi kuratoi intensiivisesti useita vuosia. Vain joitakin päiviä ennen Otson kuolemaa oli ollut puhe tapaamisesta näyttelyyn liittyen.

Marja-Terttu Kivirinta ei koskaan ehtinyt kuulla, mitä Otso olisi halunnut kertoa Ortonin kesänäyttelystä. Hän ei missään nimessä jättänyt näyttelyä avaamatta. Siellä hänelle valkeni, miten laajassa piirissä Otso tosiaan toimi.

”Hän oli todella laajasti verkostoitunut niin kriitikkona kuin kuraattorina sekä taidemaailman eri puolilla. Hän oli hirveän aktiivinen. Freelancerina hänellä oli myös mahdollisuus keskittyä asioihin tiiviimmin. Kuinka paljon häneltä jäi ystäviä, kuinka paljon häneltä jäikään kesken.”

”Mieleen jäi lause jonka Otso sanoi. ’Rajalla oleminen, olen silloin parempi.’ Siinä hän sanoi jotain hirveän oleellista itsestään.”

Kivirinta luonnehtii, että Otson tapa tarttua asioihin ja työskennellä oli hirveän kiihkeä. Puolisentoista vuotta sitten Kantokorpi oli mukana niin ikään vastikään edesmenneen Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa, jonka aiheena oli alkoholi.

”Siitä jäi mieleen lause jonka Otso sanoi. ’Rajalla oleminen, olen silloin parempi.’ Siinä hän sanoi jotain hirveän oleellista itsestään.”

Kivirinta uskoo, että Otso oli tietoinen elämänsä rajoista, koetteli niitä ja myös aavisti jollain tapaa mitä oli edessä. Viimeinen näyttely, jonka Kantokorpi näki, oli Hannu Väisäsen Anna Ahmatova -aiheinen näyttely Wäinö Aaltosen museossa Turussa. Sairaskohtaus tuli autossa, kun Kantokorpi oli matkalla kotiin Helsinkiin Ortonin gallerian väen kanssa.

Otso oli viime vuosina käynyt ahkerasti uimassa Yrjönkadun uimahallissa, oli laihtunutkin. Myös Kivirinta ui Yrjönkadulla.

Toukokuun lopulla eräällä uintikerralla Otso oli tullut hänen mieleensä. Seuraavana päivänä hän avasi tietokoneensa. Hän tiesi, että Otso oli ollut katsomassa Hannu Väisäsen näyttelyä, ja häntä kiinnosti tietää mitä Otso oli siitä ajatellut. Otson päivityksen sijaan hänen eteensä avautui uutinen tämän kuolemasta.

* * *

Otso Kantokorven näkemykset olivat voimakkaita, ja Kivirinta nautti keskustelusta hänen kanssaan, sillä ei ollut kaikesta laisinkaan samaa mieltä. Otso ei kaihtanut omien aatteellisten lähtökohtiensa esiintuomista. Hän oli avoimessa vasemmistolaisuudessaan johdonmukainen.

Samaan aikaan Kantokorpi oli avoin tietämyksensä rajoista, ja hänen ajattelunsa myös muuttui. Kivirinta ottaa esimerkiksi jonkinlaisen oireen feminismistä, mikä alkoi jossain määrin näkyä Kantokorvenkin ajattelussa aivan viime vuosina.

”Taide-lehteen aikoinaan kirjoittamassaan arviossa Otso ei vielä lainkaan ymmärtänyt yhdeksän taiteilijan ruumiillisuutta ja sukupuolta käsittelevää Luontoa ja luonnotonta -näyttelyä, jonka Leena-Maija Rossin kanssa olimme kuratoineet kymmenisen vuotta sitten Kiasmaan. Teema on liitetty yleensä naisten tekemään taiteeseen, ja pyrkimyksemme oli muun muassa esittää, että miestaiteilijoiksi määriteltyjen tekijöiden teokset eivät vastaa oletusta niiden itsestään selvästä maskuliinisuudesta.”

Kansallismuseon Barbie-näyttelystä Kantokorpi synnytti melkoisen Facebook-kohun, kun näyttelyä vasta suunniteltiin. Hän ei ollut sitten enää näkemässä, millaisen yleisönsuosion näyttely sai.

”Vaikka Otso oli jyrkkä, arvostin sitä, että hän oli samalla avoin, lämmin, herkkä. Mitä osuvin nimi hänelle onkaan annettu! Hän oli karhumainen, iso mutta myös pehmeä, ja tiesi mitä tahtoi. Niin kuin kriitikon täytyykin olla.”

Otso Kantokorven perintöä on luonnollisesti vielä vaikea arvioida, etenkin kun kulttuurikenttä on myllerryksessä.

”Minusta on ilmeistä, että Otso oli viimeisiä mohikaaneja, kriitikko, joka tuli voimakkaasti esiin ja toimi eri välineissä: kirjoitti päivälehtiin, aikakauslehtiin, esiintyi radiossa, kirjoitti ja kustansi kirjoja sekä kuratoi. Otson kuolema herättää vielä voimakkaammin kysymyksen siitä, voiko kriitikkous olla enää ammatti.”

Minimalisti, maksimalisti

Ystävyys, joka loppui aivan liian lyhyeen. Otso Kantokorven hahmo oli toki entuudestaan tuttu Sami Liuhdolle, mutta hän tutustui tähän lähemmin vasta Facebookin kautta muutama vuosi sitten. Kirjailija, visuaalinen runoilija ja sanataiteilija meni ”soittamaan suutaan” Otson Facebook-seinälle, ja kohta he eivät muuta tehneetkään kuin latoivat kommentteja pitkiin keskusteluketjuihin toistensa profiileissa. Kuvataiteesta, runoudesta ja niiden rajapinnoista puhuttiin erityisesti. Ja kulttuurikentästä.

”Länkytettiin, niin kuin Otso sanoi. Puhuimme mitä oudoimmista asioista.”

Mukana oli myös joukko muita kirjailijoita ja kuvataiteilijoita, kuten Petteri Paksuniemi ja Helge Riskula. Reijo Vallan kanssa Sami Liuhto teki useita kokeellisia kirjojakin, jotka ammensivat Kantokorven Facebook-seinän villeistä tajunnanvirroista ja inspiroituivat Otson hahmosta. Yksi näistä on 600-sivuinen.

”Onko ketään muuta Otson kaltaista kriitikkoa? Kadunmieskin tiesi Otso Kantokorven nimen.”

Kantokorpi osasi ottaa tilan haltuun, Liuhto sanoo. Hän otti käsittelyyn tietyn aiheen ja esitti siitä mielipiteen. Se ei usein ollut yllättävä, mutta se oli tiukka ja punnittu, ja se alkoi synnyttää keskustelua. Otson ympärille versova keskustelu toi ihmisiä yhteen. Myös Liuhto tutustui Kantokorven kautta useisiin kuvataiteilijoihin.

Kantokorven puoluepoliittisuus tuntui Liuhdosta vieraalta. Hän kuvailee, että Otso tuntui viime vuosina eläneen poliittisesti eräänlaista ”uutta nuoruutta”: hän kävi innokkaasti marsseilla ja mielenosoituksissa.

Facebookissa Liuhto kommunikoi Kantokorven kanssa päivittäin, mutta he tapasivat silloin tällöin myös kasvokkain milloin missäkin tapahtumassa. Otsoon oli helppo törmätä. ”Hän päivysti Salvessa, Hemingwayssä, Coronassa. Voisi tehdä kirjan ja videon, jossa käytäisiin Otson kantapaikoissa”, Liuhto tuumii.

”Onko ketään muuta Otson kaltaista kriitikkoa? Kadunmieskin tiesi Otso Kantokorven nimen.”

Kirjan voisi tehdä myös niistä matkoista, joita Liuhto ei tehnyt Katokorven kanssa. Suunnitelmia oli paljon. Kaikki jäi kesken. He ideoivat Ortonin galleriaan visuaalisen runouden näyttelyä yhdessä Karri Kokon kanssa. Otso kutsui Liuhdon lähtemään mukanaan Viron-reissuille. Oli tarkoitus tehdä myös Pohjois-Suomen kierros, jolla vierailtaisiin kuvataiteilijoiden luona.

”Oltaisiin katseltu ja ihmetelty ja länkytetty ja sivistytty.” Sivistyspyrkimys Otsolla oli syvä, Sami Liuhto sanoo. ”Jos Otso ei tiennyt jostain, hän otti selvää. Se oli aika pysäyttävää.”

Kun Kantokorpi halusi tutustua lavarunouteen, hän ei ainoastaan mennyt Helsinki Poetry Connectionin Open mic -iltaan, vaan myös osallistui ja nousi lavalle. Liuhdosta tuntuu, että viime vuosina kokeellinen runous eri muodoissaan alkoi kiehtoa Otsoa uudella tavalla, ja hän uskaltaa arvella itsekin vaikuttaneensa asiaan.

”Otso oli avantgardea koko mies, ja tosi käsitteellinen. Hän oli minimalistinen ja maksimalistinen. Hän ei sanonut millekään ei, vaan innostui kaikesta uudesta, kannusti kokeellisuuteen. Otso oli renessanssi-ihminen.”

Taiteen puolustaja

Jos paikalle tarvittiin teräväsanaista kriitikkoa, apuun kutsuttiin Otso Kantokorpi. Näin oli myös monien Suomen arvostelijain liiton tilaisuuksien laita. Kantokorpi oli SARV:in toiminnassa aktiivisesti läsnä, näkyvimmin Kritiikin Uutisten päätoimittajana vuosina 2006–2010. Tällöin puheenjohtajana oli Siskotuulikki Toijonen.

”Otso oli toiminnan selkäranka. Hän piti Arvostelijain liittoa tärkeänä ja merkityksellisenä, vaikka välillä kyseenalaisti koko kritiikki-instituution”, Toijonen sanoo. ”Työssään, toiminnassaan, politiikassa ja kaikkialla hän oli taiteen ja taiteilijoiden vankkumaton puolestapuhuja.”

Viime vuosina Kantokorpi kuitenkin myös selkeästi ja perustellen kyseenalaisti perinteisen kritiikin kirjoittamisen muodon. Väläyksenomaisen näyttelykritiikin sijaan hänelle tuli tärkeäksi tavata taiteilijoita ja perehtyä näiden tuotantoon omakohtaisemmin. Taidekirjoittaminen oli hänelle joka tapauksessa elintärkeää, sillä muuten ei olisi kieltä jolla keskustella taiteesta.

Oleellisinta Kantokorvelle oli ajatus taidekritiikistä yhteiskunnallisena keskusteluna. Hänelle jokainen taideteos oli omanlaisensa yhteiskunnallinen puheenvuoro, ja taide ja taidekeskustelu sijaitsi aina yhteiskunnallisessa kontekstissa.

* * *

Toijoselle Otso Kantokorpi oli ennen kaikkea tinkimätön journalisti, vaikka usein taidekritiikki ja journalismi halutaan erottaa toisistaan. ”Hänelle kaikki taiteesta kirjoittaminen edusti journalismia, ja journalismin etiikka oli hänelle ohjenuorana pyhä”, Toijonen sanoo.

Journalistinen ote näkyi myös Kritiikin Uutisissa Kantokorven kaudella. Lehdelle se edusti muutoksen aikaa: ulkoasuun alettiin panostaa, pitkälti Otson aloitteesta. Suurin muutos oli lehden linjan laajentaminen kriitikkojen lehdestä yleiseksi taidekeskustelun näyttämöksi. ”Hän rekrytoi kirjoittajiksi taidejournalistien lisäksi yhteiskuntatieteilijöitä ja filosofeja, ja halusi lehdestä taiteeseen kantaaottavan, keskustelevamman julkaisun.”

Yhteistyö Otson kanssa sujui Toijosen mukaan sulavasti. ”Vaikka Otso oli suuri boheemi jaloviinalaseineen ja tupakoineen, lehti tuli aina ajallaan. Hänen työmoraalinsa oli briljantti! Otsossa ei ollut mitään elitististä, paitsi se että hän oli niin loistava journalisti”, Toijonen huudahtaa.

Kantokorpi oli aito kansanmies, joka ei leijaillut eristyneessä taideyhteisössä. ”Se vaikutti hänen tapaansa työskennellä. Hän ei ylenkatsonut mitään foorumia, vaan hänestä kritiikkiä piti kirjoittaa kenelle tahansa ja missä tahansa.”

Kantokorven suuria ansioita oli hänen mukaansa pyrkiä määrätietoisesti irti jargonista. ”Hän halusi avata taidetta niillekin, jotka kokivat nykytaiteen vaikeaksi. Otso toimi tulkkina.”

* * *

Kantokorven toiminta oli tekoja. Toijonen ihailee tämän kantaaottavaa valintaa jäädä pois Alma Mediasta vastalauseena juttukierrätykselle ja kritiikin huonolle asemalle, vaikka vakituinen pesti olisi tarjonnut jatkuvista talousvaikeuksista kärsineelle kriitikolle turvan.

”Hän oli suoraselkäinen, teki tällaisen uhrauksen puolustaakseen kritiikin asemaa, vaikka hänen taloudellinen tilanteensa oli tukala. Tämän vuoden alussa hän onnekseen sai taiteilijaeläkkeen, josta ei ehtinyt nauttia kuin muutaman kuukauden.”

Kantaaottavuudessaan Kantokorpi oli voimakas mutta linjakas. Häntä saatettiin pelätä, mutta hän oli myös alati valmis puolustamaan taiteen ja taiteilijoiden asemaa – marginaalisia ja vaikeitakin tekoja, kuten Ulla Karttusen Neitsythuorakirkkoa.

Mennessään saunasta uimaan Otso oli hellästi riisunut sormuksen laiturille, ”jottei se kastuisi”. Kun iso mies pomppasi veteen, sormus oli kimmahtanut veteen. Sitä ei enää löytynyt.

Toijonen alkaa puhua Otson sydämellisestä ja hellyttävästäkin puolesta, karhunturkista, johon saattoi tarvittaessa myös nojata. Toijosen mieleen on jäänyt muisto aivan viime vuosilta: Otso oli mennyt naimisiin pitkäaikaisen kumppaninsa kanssa, ja he olivat hankkineet Kalevala-korun sormukset. Mennessään saunasta uimaan Otso oli hellästi riisunut sormuksen laiturille, ”jottei se kastuisi”. Kun iso mies pomppasi veteen, sormus oli kimmahtanut veteen. Sitä ei enää löytynyt.

”Otso puhui tästä sydäntäsärkevästi!”

Toijonen miettii, aavisteliko Otso, että hänen elämänsä läheni ennenaikaista päätöstä. Loppua kohti hänen kirjoituksensa alkoivat heijastella yhä enemmän henkilökohtaisia asioita. Sitä ei ollut aikaisemmin tapahtunut.

Otsolla oli tapana valita näyttelystä aina suosikkiteos. Viimeisekseen jääneestä Hannu Väisäsen Anna Ahmatovan neljä huonetta -näyttelystä hän oli jälleen poiminut lempiteoksensa, ja ehti myös mainita asiasta taiteilijalle. Toijonen kertoo, että kyseessä oli Poltetut runot 3 -niminen maalaus. Valkoisella pohjalla liikehtivät mustanpuhuvat pyöreät kuviot.

Vapaus

Otso Kantokorvelle kokemus edelsi sanoja. Kirjoittamisen tuli olla elettyä. Taiteen piti tuntua, tehdä vaikutus. Teoriat tulivat sen jälkeen.

Timo Setälää ja Otso Kantokorpea yhdisti intohimo neuvostoavantgardeen. Heidän ensimmäisiä yhteisiä projektejaan oli kuvitus Taiteilija-lehden Otsosta tekemään artikkeliin. Kannesta tehtiin Rodtšenko-henkinen kuvamuokkaus, jossa Malevitšin kasvot vaihdettiin Otson kuvaan. Myöhemmin sama kuva tuli Otson vaalijulisteeseen, jonka Setälä suunnitteli.

”Otsoa kiehtoi kummallinen arkkitehtuuri. Hän saattoi innostua kirjasta, jossa oli satoja sivuja outojen neuvostoaikaisten bussipysäkkien kuvia”, Setälä nauraa.

Jos Otso törmäsi johonkin mistä piti, hän haali siitä kaiken mahdollisen. Hän saattoi kerätä kaikki versiot Jimi Hendrixin Hey Joesta ja vetää niistä dj-illan kantakapakassaan. ”Viimeksi hän keräili virolaista kuoromusiikkia.”

Otso painotti ettei hän itse ollut mikään taiteilija. Hän kuitenkin piti pari vuotta sitten näyttelyn Make Your Mark -galleriassa, jonne toi kantaaottavia litografioita – hänen mukaansa ne eivät olleet taidetta, vaan katutaidegalleriassa olevia yhteiskunnallisia kommentteja.

* * *

”Harvalla oli mitään pahaa sanottavaa Otsosta, ja se on aika harvinaista kriitikolle. Osittain se johtui siitä, ettei hänellä ollut tarvetta morkata ihmisiä. Otso osasi kääntää kritiikin rakentavaksi”, luonnehtii Setälä.

Mutta kun oli kyse yhteiskunnallisista asioista, Otso oli äkäinen. Hänen vasemmistolaisuutensa oli vankkumatonta ja idealistista. Eniten Kantokorpea suututtivat rahan valta, yritysten hyväveli-verkostot, oman edun etsiminen.

Kantokorpi oli Vasemmistoliiton ehdokkaana kuntavaaleissa 2012 ja 2017 sekä eduskuntavaaleissa 2015. Hän ei kuitenkaan kuulunut puolueeseen, eikä hänellä Setälän mukaan ollut muutenkaan tarvetta sitoutua organisaatioihin. Siihen pohjautui hänen freelanceriytensäkin.

”Hänelle oli parempi olla vapaa ja sanoa mitä haluaa.”